Periaatepäätös

Luulen, että tulimme miehen kanssa tehneeksi erään elämäämme koskevan periaatepäätöksen. Ei meillä ollut etukäteistä aikomusta istua alas sellaista laatimaan, mutta kun aika on kypsä, joskus näin käy. Katsoimme nimittäin Areenalta Silminnäkijä-dokumentin tulottomista henkilöistä (suosittelen) ja keskustelimme dokumentin jälkeen tulottoman naisen tapauksesta.

Lienee aika kuvaavaa, että ohjelman kolmesta tulottomasta juuri korkeasti koulutettu nainen oli se, joka oli vapaaehtoisesti valinnut tulottomuuden. Kaksi muuta olivat matalasti koulutettuja miehiä, joilla oli monenlaista ongelmaa perhetaustassa ja jotka kärsivät kovasti tulottomuudestaan. Heille se merkitsi syrjäytymistä yhteiskunnasta, kun taas tulottomuuden valinneella naisen kohdalla palkkatyön ulkopuolelle jääminen oli parantanut sekä naisen että tämän puolison elämänlaatua. Niin, puolisolla oli siis tuloja, eli tämä seikka takasi dokumentin naiselle varsin kelvollisen elintason.

Dokumentin asetelma oli kaiken kaikkiaan tosi kuvaava juuri sukupuolen ja luokan näkökulmasta. Onhan siitä ollut paljonkin mediapuhetta, että downshifting on varsinaisesti mahdollista jo ennestään hyväosaisille - ja sitten usein argumentoidaan, että kun nämä hyväosaiset ja koulutetut ihmiset downshiftaavat, niin yhteiskunta "menettää" heidän panoksensa yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi. Ikään kuin hyvinvointia voisi tuottaa ainoastaan olemalla työelämässä! Dokumentin nainen (en muista hänen nimeään enkä nyt viitsi tarkistaa) tuotti minun nähdäkseni hyvinvointia monella tavalla: vapaaehtoistyössä, ystäviensä parissa, kotia ja sukulaisten lapsia hoitamalla. Naisen puoliso oli kuulemma tyytyväinen rooliinsa perheen elättäjänä: hän koki, että koska hänen työntekonsa elättää pariskunnan ja puoliso voi tehdä vapaaehtoistyötä, hän ikään kuin sitä kautta itsekin antaa panoksensa vapaaehtoistyöhön ja siten hänkin edistää pariskunnan hyviksi kokemia aatteita. Varsin järkiperäinen ajattelutapa minusta.

...ja nyt ei liene kovin vaikeaa arvata, mihin suuntaan minun ja miehen puhe dokumentin katselun jälkeen kääntyi. Olemmehan toki keskustelleet aiemminkin siitä, että kumpikaan meistä ei koe työntekoa elämänsä tärkeimmäksi tai edes välttämättömäksi osa-alueeksi. Miehellä on jonkin verran enemmän uraan liittyvää kunnianhimoa, muttei hänkään ole koskaan ollut sitä tyyppiä, että hän tinkisi työn vuoksi levosta tai harrastuksista tai oikeastaan juuri mistään. Hän on saanut aina aika onnellisesti yhdistettyä sopivan määrän mielenkiintoista työntekoa ja sopivan määrän ns. muuta elämää. Omalla kohdallani en ole varma, olenko koskaan löytänyt yhtä hyvää tasapainoa.

Olemme käyneet yhtä aikaa kokopäivätyössä ja homma on toiminut ihan hyvin, mutta nyt onkin jälkikasvu tulossa. Olemme alustavasti puhuneet, ettei jälkikasvua laitettaisi tarhaan ainakaan alle 3-vuotiaana, lapsen kehitystä koskevien tutkimusten valossa. Nyt sanoimme oikeastaan ensi kertaa ääneen sen, ettei kumpikaan meistä koe kovin järkeväksi, että myöhemmässäkään vaiheessa tekisimme kumpikin kokopäivätyötä. Kuten mies totesi, niin ainakaan tällä hetkellä meillä ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista tarvetta siihen. Tarve voi ehkä ilmetä myöhemmin, joko aineellinen tai henkinen, mutta tilannetta voidaan harkita uudelleen siinä vaiheessa.

Tämäkin asetelma on tietysti sukupuolittunut: mies on se, jolla on tällä hetkellä työtä. Ei nyt ihan vakisopimuksella, mutta nykyinen pesti kestää kolme vuotta ja jos se sujuu hyvin, vakinaistaminen voi hyvinkin olla luvassa. Minä puolestaan olen se, joka on viimeisillään raskaana ja jäämässä äitiyslomalle ja joka haluaa imettää lastaan ainakin vuoden, mikä ettei pidempäänkin. Niin, ja jonka apuraha loppui viime kuussa, eikä uutta ole ainakaan vielä tiedossa. Ei ole kovinkaan hankalaa povata, kummalla on saumaa päästä kohtalaisesti palkattuun vakityöhön, jonka turvin perhettä elättää ja tuoda jatkuvuutta arkeen.

Tästä päästään siihen toiseen downshiftingiä vastustavaan argumenttiin: ne ovat naiset kun downshiftaavat. Seurauksena tästä on se, että ihan fiksut naiset, joilla olisi kanttia edetä uralla, jämähtävätkin kotihengettäriksi. Jäävät ilman eläkettä. Ovat riippuvaisia puolisostaan. Ei se ole hyvää feminismiä sellainen, siskot. Ja samalla logiikallahan vastustetaan (tai ainakin kyseenalaistetaan) myös lapsen hoitamista kotona siihen 3 vuoden ikään saakka ja pitkää imetystä, joka sitoo äidin lapseen.

Mutta. Minun feminismini ei taivu ymmärtämään, miksi jokainen perhe ei hyvällä omallatunnolla voi tehdä niitä valintoja, jotka kokonaisuutena tarkastellen koituvat perheen parhaaksi. Jos nyt siis ylipäänsä haluaa perheyksikkönä elää, toki. Pakko ei ole. Meidän tapauksessamme on jälkikasvua tulossa, joten perheytyminen on tapahtunut. Ja pidän aivan uskottavana esimerkiksi tutkimusnäyttöä siitä, että liian varhainen päiväkotiin joutuminen ei ole lapselle hyväksi. On myös totta, että lasten hoitaminen kotona ei ole äidin urakehitykselle hyväksi, ja tietysti tämän saa sanoa (ja pitää sanoa) ääneen. Kuitenkin minusta pitää samalla pitää mielessä se, mitä lasten kehityksestä ja päivähoidosta ajantasaisen tutkimuksen nojalla voidaan sanoa. Minusta sellainen on tympeää argumentointia, että kehotetaan naisia töihin jonkin sellaisen latteuden nojalla, että "kyllä se, mikä on äidin parhaaksi, koituu myös lapsen parhaaksi". Etenkin, kun siitä kuultaa mielestäni taustalta se sama huoli, että ihminen ei mukamas ole hyödyllinen työelämän ulkopuolella.

Olemme miehen kanssa täysin yksimielisiä siitä, että olosuhteiden salliessa kumpi hyvänsä meistä voisi olla palkkatyöstä poissa tai vähintäänkin osa-aikatyössä. Mies olisi aivan yhtä halukas jäämän lapsen kanssa kotiin kuin minäkin. (Ainakin näin etukäteen arvioituna: eihän meistä kumpikaan ole vielä kokeillut tätä järjestelyä!) Aluksi se olen kuitenkin jo käytännön syistä minä, joka jää kotiin. Ja jos se pysäyttää minun "urakehitykseni" (hah, sikäli kun minulla on sellaista koskaan ollutkaan!) niin ehkä vastaisuudessakin on taloudellisesti järkevämpää, että mies tekee enemmän työtä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, miten tässä elämässä käy. Voihan mies vaikkapa sairastua ja joutua työkyvyttömyyseläkkeelle, kuka tietää.

Oli meistä kotona kumpi vain, niin olemme kumpikin sitä mieltä, että järjestely hyödyttäisi meitä kaikkia. Mies sanoo, ettei hän tuntisi itseään millään tavalla hyväksikäytetyksi, vaikka minä olisin pelkästään kotona lapsen kanssa ja sitten vähän myöhemmin esimerkiksi vapaaehtoistyössä, kun hän käy palkkatyössä. Jos minä tekisin vapaaehtoistyötä jonkin sellaisen asian puolesta, jonka mieskin hyväksyisi, niin hänkin kuulemma näkisi asian niin, että siinä on hänenkin panoksensa mukana tätä aatetta edistämässä. On tästä puhuttu aiemminkin, mutta ei aivan näin konkretian tasolla.

Vähimmilläänkin se, että toinen olisi kokonaan tai osittain kotona, toisi jouston mahdollisuuksia ja kiireettömyyttä elämään. Kumpaakaan meistä ei hiukkaakaan houkuttele ajatus siitä, että meistä kumpikin tekisi täyttä työpäivää, sitten hakisimme lapsen tarhasta ja sitten työpäivän jälkeen tai viikonloppuisin pitäisi vielä hoitaa kaikki kotityöt ja muut pakollisen käytännön hommat. Tiedän, että näin monessa perheessä toimitaan, mutta minusta se ajatus käy suoraan sanoen yhä järjettömämmäksi - ellei siihen sitten ole suoranaista taloudellista pakkoa.

Ei meillä kummallakaan ole esimerkiksi kovin korkeita kriteereitä kodin siisteydelle, joten kyse ei ole siitä, että jommankumman pitäisi vähentää palkkatyötä nimenomaan kotitöiden hyväksi. Totuus on kuitenkin se, että ihan vain perustason siisteyden ja ruokahuollon ylläpitäminen - mikä esimerkiksi meille tarkoittaa sitä, että siisteyden kanssa saakin olla vähän niin ja näin, mutta emme halua syödä usein einesruokaa - vie aikaa. Ja täyspäiväisessä työssä käyminen työmatkoineen vie ihan törkeästi aikaa. Jos edes ne perustason kotityöt saisi jompi kumpi osapuoli hoidettua päiväsaikaan, niin ainakaan ilta-aikaan ei sitten tarvitsisi niitä puurtaa. Tai jos lapsi sairastuisi, niin ei tarvitsisi alkaa stressata hoidon järjestämisestä lyhyellä varoitusajalla. Ystäviä ehtisi tavata enemmän, oletettavasti myös se työssä käyvä osapuoli, kun arki olisi muuten rennompaa.

Mistä sitten tingittäisiin? Jossain määrin jomman kumman tai molemman urasta - mutta koska kumpikin meistä laittaa joka tapauksessa onnellisuuden uran edelle, niin eipä se oikeastaan tinkimiseltä tuntuisi. Taloudellisella puolella taas tuntuu siltä, ettemme edes joutuisi tinkimään yhtään mistään. Dokumentin pariskunnalle naisen tulottomuus merkitsi sitä, että perhe 1) osti vaatteet käytettynä, 2) ei tehnyt heräteostoksia ja 3) ei harrastanut mitään kallista. Ei tunnu tinkimiseltä tämäkään. Minun kohdallani kaikki kriteerit täyttyvät jo. Mies ostaa vain osan vaatteistaan käytettyinä, mutta heräteostoksia ei hänkään tee. Ja vaikka hänellä on harrastuksia, jotka voisivat olla teoriassa tosi kalliitakin, niin niissäkin on tolkku säilynyt. Autoa ei ole ja asumme vuokralla. Emme ole kovin suurituloisia olleet tässä viime vuosina, mutta laitamme siitä huolimatta joka kuukausi rahaa säästöön ja hyväntekeväisyyteenkin, koska sitä yksinkertaisesti jää yli. Eli niin kauan, kun edes toisella meistä on kohtuulliset tulot, ei kummankin täyspäiväisessä työnteossa ole yksinkertaisesti mitään mieltä.

Olo tuntuu tosi kevyeltä, kun tämä kaikki on nyt puhuttu konkretian tasolla läpi. Olen kantanut kai jonkinasteista huonoa omaatuntoa siitä, että koska minä kuitenkin saatan olla todennäköisemmin se, jonka palkkatyö vähenee, niin mies voisi tuntea olevansa jollain tavalla riistetty tässä kuviossa. Siitä en jaksa tuntea huonoa omaatuntoa, jos en päättäjien tai elinkeinoelämän silmissä olisi riittävän ahkera ja tuottava kansalainen, tai jos en joidenkin feministien silmissä olisi riittävän hyvä feministi ja äiti. Queer-feministinä ja polyamoristina yleensäkin pyrin pikemminkin purkamaan ja kyseenalaistamaan sellaisia käsitteitä kuin "nainen" ja "perhe", tai ainakin niiden määrittelyä jostain ulkoapäin. Ei minun pirtaani sovi, että ottaisin paineita siitä, hanskaanko äitiyden jonkun naisten "yhteisen" tasa-arvopyrkimyksen kannalta parhaalla mahdollisella tavalla!

Sen argumentin tosin ymmärrän, että oikeastaan kannattaisi pitää huolta omasta toimeentulostaan, ettei missään vaiheessa jää taloudellisesti kovin heikoille. Siinä on käytännön kannalta perää. Jos minä olen kotona, ei eläkettä kerry. Oletetaan, että tulee avioero - taatusti olen silloin taloudellisesti paljon heikommassa asemassa, kuin jos olisin painanut duunia itsekin.

En kuitenkaan muissakaan tilanteissa ole tavannut laittaa rahallista hyötyä onnellisuuteni edelle, joten en ymmärrä, miksi tekisin niin tässäkään asiassa. Ja joo, tiedostan, että tässä lausumassa piilee ihan hurjasti etuoikeutettuutta. Jos rahat eivät riitä perustarpeisiin, niin silloin onnellisuuskin voi olla aika hankalaa saavuttaa. Mutta niin kauan, kun perustarpeet ovat jollain tavalla katettuja, olen tavannut valita hyvän olon ja vapaa-ajan rahallisen hyödyn ylitse. En ole esimerkiksi jäänyt hyvin palkattuun duuniin, joka on alkanut tuntua kurjalta; en ole myöskään uhrannut vapaa-aikaani projekteihin, joista voisi saada ylimääräisiä ansioita. Jos prioriteettini ovat tällaiset silloinkin, kun ansionmenetys on välitön ja varma, niin miksi alkaisin tinkiä onnellisuudestani sen vuoksi, että tulevaisuudessa ehkä ansiotasoni laskee? Kuka tietää, mitä muutenkaan tapahtuu - kaikki suunnitelmat voivat mennä uusiksi joka tapauksessa.

Pitänee ottaa huomioon sekin, että lapsen kanssa kotona oleminen saattaa olla minusta yksinkertaisesti kurjaa. Ei sekään ole hyväksi, että kotona olevalla vanhemmalla pää leviää. Silloinkaan ei kuitenkaan kummankin vanhemman kokopäiväisen palkkatyön tarvitse olla se ensisijainen ratkaisu. Ehkä tässä tilanteessa mies voisi jäädä kokonaan kotiin ja minä käydä kokopäiväisesti töissä, tai ehkä voisimme kumpikin tehdä osa-aikaista työtä. Tai jos ongelma olisi siinä, että minä en vain kestäisi kotona oloa, mutta mies viihtyisi edelleen kokopäiväduunissa, ja jos lapsi olisi yli 3-vuotias, niin voisinhan esimerkiksi tehdä puolipäiväisesti töihin tai vapaaehtoistyöhön ja lapsi mennä puolipäiväisesti tarhaan. Minä en mielelläni tekisi töitä kotoa käsin, joten siihen en haluaisi ruveta, mutta ehkä mies tahtoisi kokeilla. Kuka tietää.

...ja on kai sekin periaatteessa mahdollista, että meille tulee vielä kääntymys ja alamme kumpikin kokea kokopäiväisen uran luomisen tärkeäksi. Epäilen kuitenkin erittäin vahvasti, että näin pääsisi tässä vaiheessa käymään. Siksi tuntuu niin helpottavalta lausua ääneen, että vaikka kummankin kokopäivätyö saattaa vielä ehkä jossain vaiheessa olla tarpeellista - kuka tietää - niin se ei ole tavoite. Tavoite on olla mahdollisimman onnellinen, elää mahdollisimman kohtuullisella elintasolla, nähdä ystäviä mahdollisimman paljon, rentoutua, harrastaa, edistää yhteishyvää jollain tavalla. Viettää aikaa perheen ja rakkaiden kanssa. Tehdä työtä mielellään vain siinä määrin, kuin se on sekä tarpeellista että mielenkiintoista.

Downshifting, here we come!

Tavara-ahdistusta jälleen

Yhteisasuminen ja siihen liittyvät synergiaedut tulivat heti uniinkin, kun kerran ryhdyin käsittelemään aihetta blogissa. Viime yönä minä ja vanha ystäväni A. nimittäin asuimme rennon boheemissa taiteilijakommuunissa, kämppiksinämme Alice Cooper ja Michael Monroe. A.:lla oli ulkonäköhuolia ja hän kyseli minulta alinomaa meikkaus- ja hiusvärivinkkejä. Lopulta hermostuin A:n tenttaukseen ja huomautin, että kuules nyt, me asutaan Alice Cooperin ja Mike Monroen kanssa! Ja että eiköhän kannattaisi kääntyä näiden herrojen puoleen meikkaus- ja hiusväripulmien kanssa, sillä selvästi heillä on sillä saralla paljon enemmän kokemusta kuin minulla.

(Tosi oudoksi uni muuttui siinä vaiheessa, kun Mike sai äkkiä jostain paljon rahaa ja päätti ostaa meille kaikille isomman talon: niin ison, että myös mieheni E. voisi muuttaa kommuuniimme. Koska E. käy työssä Kumpulassa, me ehdotimme, että uusi talo hankittaisiin puu-Kumpulan alueelta. Mikellä oli kuitenkin aivan muu suunnitelma mielessä: hän oli ajatellut, että E. lopettaisi nykyisen työnsä kokonaan ja alkaisi tehdä filmatisointia Vanhasta testamentista. Mike itse lupasi tuottaa leffan. Talo meidän piti hankkiman Tapanilasta, sillä Tapanilan maisemat ovat kuulemma niin raamatulliset, että Vanhaa testamenttia voitaisiin kuvata siellä. Minä sanoin suostuvani suunnitelmaan, kunhan uusi talo olisi vaaleansininen ja mansardikattoinen. E. lupasi harkita asiaa.)

* * *

Oikeastaan minun piti kirjoittaa tavarasta. Kun on muutto meneillään, vaikka sitten tällainen pienikin muutto, niin tavara pyörii sekä konkreettisesti tiellä että myös mielessä.

Kun nyt isäpuoli on täällä muuttopuuhissa ja hän on liikkeellä autollaan, niin sain kinuttua kyydin muutamallekin eri kirpputorille ja kierrätystavarataloon. Kantavana ajatuksena oli se, että koska kämpästä lähtee viikonloppuna kävelemään yhtä ja toista tarpeellista tavaraa, niin jostain pitäisi saada korvaavia tilalle. Esimerkiksi ilman kahvinkeitintä emme tule toimeen.

Ennen ostosreissua on jo pitänyt käydä monta keskustelua siitä, mitä tavaraa oikeasti tarvitaan lähtevän tilalle ja mitä ei. Äitini ja isäpuoleni eivät ymmärtääkseni ole suoranaisesti rikkaita, mutta ei heillä ole myöskään pikkurahasta puutetta, joten asenne uuden tavaran ostamiseen on sen mukainen. Toisaalta vanhaakin tavaraa heillä on nurkissa pyörimässä vaikka kuinka, sekä itse hankittua että muiden peruja. Itse asiassa äitini ja isäpuoleni varsinainen koti pohjoisessa käsittää kaksi taloa, joista toinen on käytännössä vain tavaravarasto.

Olen siis yrittänyt ottaa etukäteen selkoa siitä, mitä tavaroita meiltä nyt muutossa lähtee ja onko niille mahdollisesti jo korvaavaa olemassa. En koe olevani ahne tai saituri, vaikka mielelläni hyödyntäisin sellaiset kamat, joita perheellä on jo liikaa. Tavallisesti nimittäin homma menee niin päin, että minulle nimenomaan tuputetaan kaikenlaista ylijäämätavaraa, jota en koe tarvitsevani enkä tahdo ottaa vastaan.

Äitini (joka muuttoa pitkälti organiseeraa) on kuitenkin viime aikoina ollut jo isoäidinkin tähden niin stressaantunut, ettei hän oikein jaksaisi miettiä tällaisia materiaalisia yksityiskohtia. Hänellä on sellainen asenne, että mitä väliä sillä on, vievätkö he meiltä vaikkapa nyt sen kahvinkeittimen vaiko eivät. Ja että jos vievät, niin miksi sitä pitäisi tässä vaiheessa miettiä, onko heillä itsellä nurkissa kahvinkeittimiä ylenmäärin. Voisimmehan joka tapauksessa ostaa uuden tilalle.

Tähän olen todennut, että tietysti voimme ja ostammekin, mutta koska ostamme mieluiten kierrätettyä, niin tarvitsisimme jonkin verran ennakkotietoa siitä, mitä kodinkoneita ja muuta tavaraa meidän täytyy kaiken kaikkiaan hankkia. Kirppiksiltä ja kierrätyskeskuksista ei kuitenkaan löydä haluaamansa aina saman tien, ei etenkään toimivia kodinkoneita, joten sellaisten haeskeluun varaisi mielellään hiukan aikaa.

Äitini ja isäpuoleni kanta tähän on ollut: jos teidän on noin vaikeaa löytää sopivia käytettyjä tavaroita tilalle, niin älkää huolehtiko koko jutusta, voitte kyllä pitää kaikki kämpän nykyiset kamat ja he ostavat uuteen asuntoonsa kaiken uutena. Tämä ei ole ollut hänen puoleltaan mitään äksyilyä, vaan aivan neutraali toteamus: heistä se varmaankin olisikin kaikkein luontevin ratkaisu.

Tunnen tässä asetelmassa itseni taas aika hankalaksi. Tietenkään en tahdo, että äitini ja isäpuoleni menevät ostamaan uusia tavaroita, jos tiedän, että kykenisin kyllä itse ajan kanssa hankkimaan samat kamat kierrätettyinä. Toisaalta kukapa minä olen heitä määräilemään sen suhteen, mitä he vievät uuteen asuntoonsa ja mitä eivät. Olen siis yrittänyt vain toimia mahdollisimman diplomaattisesti ja työntää nykyiset kodinkoneemme muuttokuormaan, jottei se ratkaisu oikeasti aktualisoitu, että seuraavaksi isäpuoleni hurauttaa kauppaan ja ostaa kasan uutta kamaa. Minusta se vaan olisi niin turhaa.

Tänään sitten tosiaan sain kyydin useampaankin kierrätyshenkiseen ostospaikkaan ja löysinkin meille muun muassa sen tuiki tärkeän kahvinkeittimen. Hip hei! Löysin paljon muutakin hyödyllistä, kuten esimerkiksi juuri speksieni mukaisen syöttötuolin (aiomme tietysti kunnon hippivanhempina ryhtyä toteuttamaan jälkikasvun kanssa sormiruokailufilosofiaa, joten oli tärkeää löytää tuoli, jossa on riittävän iso oma pöytä edessä).

Mutta se kahvinkeitin: totta kai kävi niin, että kun isäpuoleni kävi uudella asunnolla, hän muistikin, että edellinen omistaja on jättänyt kahvinkeittimen sinne kaupantekijäisiksi (asunto on ostettu osittain kalustettuna). Minulla on sellainen tunne, että monen muunkin ostoslistallani olleen tavaran kanssa käy vielä näin, tai sitten samoja kamoja löytyy yhtäkkiä ylenmäärin jostain äitini kätköistä, kunhan hän ehtii ja jaksaa hiukan paneutua asiaan.

Tottahan ymmärrän, että äidilläni on hankalaa juuri nyt. Vaikka en ole kirjoitellut isoäidin tilanteesta hetkeen, niin huono se on edelleen ja koko järjetön omaishoitosuhde kuormittaa äitiäni tosi paljon. Ei ole oikein reilua olettaakaan, että äitini juuri nyt voisi muistaa, mitä kaikkea tavaraa hänellä missäkin talossaan tai asunnossaan tai tavaravarastossaan on. Koko tämä tavaran määrä kuitenkin ottaa minua päähän, ja koko tämä asenne, että mitäpä tuota varsinaisia tarpeita miettimään. Vaikka jotain kamaa olisi ylenmäärin, niin kyllä silti voi ostaa uuden!

Tämä on tietysti tilanne aika monessa kotitaloudessa: sillä, mitä päädytään ostamaan, on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mitä oikeasti tarvitaan. En osaa kohauttaa tälle olkapäitä ja ajatella, että nämä ovat jokaisen itse ratkaistavia asioita, mitäpä näistä huolehtimaan tai näihin puuttumaan. Järjetön ylikulutus on kuitenkin luonnon ja eliölajien ja kehitysmaiden ja meidän kaikkien ongelma, joten kyllä se vain ottaa rankasti päähän. Ja pitääkin.

Toisaalta sillä, että esimerkiksi äitini mielessä ostokset ja todelliset tarpeet eivät kytkeydy kovin vahvasti toisiinsa, on aina ollut vaikutuksensa minunkin elämääni. Äitini on aina halunnut tuupata minulle kaikenlaista tavaraa, uutta ja vanhaa, siitäkin huolimatta, että en tarvitse sitä mihinkään. Hänelle on hirmuisen vaikeaa saada perille, että minä todellakin yritän säädellä kodissani olevan tavaran määrää sen mukaan, mitä koen tarvitsevani. (En ole onnistunut tässä mielestäni vielä riittävän hyvin, mutta ainakin minulle on toistaiseksi riittänyt yksi asunto...) Eli yleensä tilanne on toinen: äitini tyrkyttää minulle tavaroita, joita en tarvitse. Nyt sitten kerrankin haluaisin, että äitini miettisi, mitä tavaroita heillä jo on, jotta hän mahdollisesti voisi antaakin meille joitain käyttöä vailla olevia kaksoiskappaleita. Ja sepä ei tunnu millään onnistuvan: äitini mieluummin ostaa uutta.

Vaikka olen tähän asenteeseen tottunut, niin aika oudolta se tuntuu, kun asiaa hetkenkin miettii. En halua, että äitini joutuu stressaamaan tätä muuttoa yhtään enempää kuin tarpeellista, mutta eikö hänestä sitten olisi stressaavaa joutua nyt joulun alla menemään kauppaan ostelemaan uusia kodinkoneita ja taloustarvikkeita? Kenties sitten ei. Perimmäinen surullinen totuus lienee se, että äidistäni on vain kivaa ostaa uusia tavaroita. Kenties hänellä onkin vanhoja ja toimivia kahvinkeittimiä nurkat täynnä, mutta jos hän tuo sellaisen uuteen asuntoonsa, ei hän saakaan tilaisuutta ostaa uutta kahvinkeitintä. Ehkä vanhat kahvinkeittimet eivät sovi uuden asunnon väreihin. Ehkä markkinoille on tullut uusia, hienoja kahvinkeitinmalleja, jota hakkaavat vanhat mennen tullen.

Vaikka minua karvastelee tällainen, niin on myönnettävä, että minäkin nautin tämän päivän kirppisshoppailuista aika lailla. Nyt kun on lapsi tulossa, olen näemmä antanut itselleni luvan ostaa esimerkiksi lastenkirjoja aivan surutta. Eikä sillä, ei minulla ennenkään ollut suuria estoja lastenkirjojen haalimisen suhteen - nyt tilanne on vain pahentunut. Tiedän, että myös lastenvaatteita ja -tarvikkeita alkaa olla liikaa. Paheksun äitiäni, joka saa uuden tavaran shoppailusta nautintoa, mutta riehaannun itse ostamaan käytettyä. Minut on monin tavoin jo lapsesta saakka totutettu siihen, että nimenomaan ostelu on palkitsevaa ja tuo mielihyvää, enkä ole kokonaan päässyt tästä tottumuksesta, vaikka en tykkääkään ostaa uutta. Vanhakin tavara vie joka tapauksessa tilaa ja esimerkiksi kirjoja voi olla liikaa. Niin meillä totta vie onkin.

Olen miettinyt tätä tavaran määrää nyt paljolti siltä kannalta, että on lapsi tulossa. Ensiksikin lapsen syntymään valmistautuminen selvästi on antanut minulle tekosyyn haalia liikaakin tavaaraa, vaikka sitten käytettynäkin. Tarpeettomista ostoksista mielihyvän saaminen ei kuitenkaan ole sellaista käytöstä, jonka olisin valmis itseltäni noin vain hyväksymään. Ja toiseksi, haluaisin oman lapseni kerta kaikkiaan välttyvän sellaiselta mallilta, että ostelu on kivaa ajanvietettä. En tahdo edes kirpputoreilla käymisestä muodostuvan sellaista meidän yhteistä kivaa juttua, joka kuitenkin perimmältään pyörii tavaran metsästämisen ja hankkimisen ja haalimisen ympärillä.

Raskausaika vaikuttaa kai näihin pohdintoihin sitäkin kautta, että mietin kovasti omaa lapsuuttani ja kaikkea sitä, mikä siinä minua ahdisti (ja ahdistaa edelleen). Minusta tuntuu, että tämä blogini on muutenkin lähinnä yhtä suurta vuodatusta siitä, kuinka perheeni osaakin toimia typerästi. Välillä tunnen itseni ihan naurettavaksi ja liioitellun katkeraksi, kun kirjoittelen tällaisia. Toisaalta taas minua on huojentanut tieto siitä, että raskausaikana näitä juttuja kuuluukin käydä läpi, jotta olisi edes jollain tavalla sujut oman lapsuutensa kanssa.

Ei tämä kaikki kaunaisuus ole yhtäkkiä putkahtanut pintaan: olen tietysti tiedostanut jo aikaisemmin, että lapsuudenkotini on ollut ihan hemmetin dysfunktionaalinen. En ole saanut siellä edes normaalia, riittävää perushoivaa (siis ihan fyysiselläkään tasolla), saati sitten minkäänlaista järkevää ja johdonmukaista tyydytystä emotionaalisiin tarpeisiini. En näitä kuitenkaan aikuisiällä ole enää niin paljoa miettinyt, ennen kuin nyt raskauden aikana. Jos en halua antaa lapselleni yhtä ahdistavaa kasvuympäristöä kuin itselläni on ollut, niin kai näitä pohjamutia täytyy penkoa ihan huolella tässä vaiheessa. Siitäkin kai nyt kumpuaa tämä jatkuva kritiikki ennen kaikkea äitiäni kohtaan. Tavara ja materia on perheessämme ollut se juttu, jolla emotionaalista tyhjyyttä on täytetty, joten siksi kai myös tavara-ahdistus on aktualisoitunut tässä raskauden kuluessa.

* * *

Jaan vielä yhden konkreettisen tavaraan liittyvän ihmetyksen aiheen (lapsuuskela siis katkeaa tässä vaiheessa ja siirrytään aivan muihin juttuihin). Lasten- ja nuortenkirjoja meillä on vaikka kuinka, samoin normaaleja kuvakirjoja. Pikkulapsille tarkoitetut kangas- ja pahvikirjat kuitenkin puuttuvat ja kai sellaisiakin jonkin verran kaivattaisiin, ennen kuin voidaan siirtyä lukemaan ohuelle paperille painettuja kuvakirjoja. (Jos niihin nyt edes voidaan siirtyä - sinänsä tarpeeton oletus minulta. Tästäkin minun piti kirjoittaa jossain vaiheessa.)

Olenkin tässä viime aikoina koettanut löytää jälkikasvulle pikkulasten kirjoja. Hämmästellen totean, että on hyvin vaikeaa löytää aivan pienille suunnattuja kirjoja, jotka eivät kertoisi eläimistä. No jaa, tarkalleen ottaen nämä kirjat kertovat tietysti inhimillistetyistä eläinhahmoista, eivät eläimistä sinänsä. Hiiret, puput ynnä muut ovat tavallisia hahmoja, mutta myös maatilan eläimiä käsitellään runsaasti. On lehmän seikkailuja, possun kavereita ja kananpojan päivää. Tietysti eläinhahmot ovat yleisiä myös vanhempien lasten kuvakirjoissa, mutta todellakin näitä kangaskirjoja on ollut todella vaikeaa löytää mistään muusta aihepiiristä!

Tuntuu aika oudolta, että pienimpien lasten kirjan käsittelevät sööttejä ja inhimillistettyjä maatilan eläimiä, joita samojen pikkulasten oletusarvoisesti ajatellaan syövän. Minkälaisen viestin se antaa lapselle? Miksei muuten lastenkirjoissa voisi olla ihmisiä puuhaamassa ihmisten askareita - miksi sen täytyy olla jänisperhe, joka ajaa autolla rantaretkelle ja nalle, joka kylpee ammeessa? Tosiasiassahan villieläimiä vainotaan ja tuotantoeläimiä rääkätään. Lapsille opeteaan jo pienestä pitäen aivan hullua suhtautumista eläimiin, ja todella ristiriitainenhan ihmisten asenne eläimiin onkin; lemmikkejä kyllä pääosin pidetään hyvänä. On tämä maailma outo.

Crack capitalism

Meillä on viikonloppuna ohjelmassa pienimuotoinen muutto. Emme muuta pois asunnostamme, vaan laajennamme asumisemme alaa. Kämpästä on tähän saakka ollut yksi huone äitini ja tämän miehen käytössä, mutta nyt he ovat ostaneet lähistöltä kokonaisen asunnon itselleen, joten heidän kamansa kuskataan nyt pois. Me saamme levittäytyä uuteen huoneeseen.

Totta puhuen meillä ei ole ollut lisätilan tarvetta: olohuone, keittiö ja makuuhuone riittävät aivan hyvin kahdelle hengelle (pian kolmelle). Minulla on työpiste olohuoneessa, joten en kaipaa erillistä työhuonetta. Jälkikasvu tuskin tarvitsee omaa huonetta vielä ainakaan pariin-kolmeen vuoteen. Toivottavasti emme elintilan laajenemisen seurauksena hanki mitään ylimääräistä roinaa, nyt kun sellaiselle olisi lisää tilaa. Sitä en pelkää, että innostuisimme ostamaan mitään uutena, mutta kylläpähän tuota kamaa tulee aina jostain käytettynäkin haalittua.

Itse asiassa minua ottaa kokonaisuuden kannalta päähän tämä muutto-operaatio, vaikka tietysti kyseessä on äitini ja hänen miehensä päätös ja heillä on täysi oikeus tehdä kuten hyväksi näkevät. Ehkä selvennän hiukan, mistä asumisjärjestelyssä alun perin oli kysymys. Meillehän tuli miehen kanssa viime kesänä eteen aika vilkas muutto Briteistä Suomeen. Siinä tohinassa äitini ja äitini mies ehdottivat, että muuttaisimme äidin miehen omistamaan asuntoon.

(Ehkä muuten on parasta kirjoittaa tässä blogissa yksinkertaisuuden vuoksi äidistä ja isäpuolesta, ettei koko ajan tarvitse näpytellä "äitini mies". En kylläkään hahmota äitini uutta aviosiippaa isäpuolekseni, eikä hänkään minua varsinaisesti lapsipuolenaan pitäne. Ainakin hän on sanonut, ettei pidä äitini lastenlapsia millään tasolla myös omina lapsenlapsinaan, eli ei koe olevansa heille ikään kuin kolmas vaari. Ehkä tämän lausunnon voi yleistää koskemaan lastenlasten lisäksi lapsia.)

Niin, vuokra-asuntomme on siis isäpuoleni omistama. Joskus siinä on asunut isäpuolen perhe, sitten isäpuolen äitivainaa ja viimeksi isäpuoleni itse. Hän on kuitenkin jo vuosia sitten muuttanut äitini luokse 600 km:n päähän. Koska sekä isäpuolellani että äidilläni on silloin tällöin asiaa Helsinkiin, ovat he pitäneet asuntoa omassa käytössään. Tietysti se on ollut tyhjillään suurimman osan ajasta, mikä ei ole kovin taloudellinen järjestely. Tämän vuoksi äitini ja isäpuoleni ehdottivat, että he pitäisivät tästä lähin omassa käytössään yhden huoneen ja me vuokraisimme muita huoneita. Vuokra sovittiin meille edulliseksi, koska diiliin kuului se, että vanhempi pariskunta saisi tulla käymään koska vain ja tietysti myös käyttää kaikki tarvitsemiaan tiloja.

Olin aluksi hiukan skeptinen sen suhteen, kuinka minkäänasteinen yhteismajoitus voisi sujua äitini kanssa. Yllättävää kyllä, se on sujunut todella hyvin, ymmärtääkseni myös äitini mielestä. (Asun erittäin mielelläni kimpassa ihmisten kanssa ja kannatan kaikenmoisia joustavia ja yhteisöllisiä asumisjärjestelyjä; epäilykseni liittyivät nimenomaan siihen, kestäisimmekö minä ja äitini toisiamme.)

Minusta on ollut vain hauskaa, että äitini ja isäpuoleni asuvat meillä Helsingissä ollessaan. Riitelemme joskus äitini kanssa, mutta riitelemmehän puhelimessakin, joten aivan täysin rauhanomaista rinnakkaiseloa en odottanutkaan. Sekä minä että mieheni olemme ylipäänsä aika joustavia sen suhteen, että kämppikset voivat tulla ja mennä ja olla kuten parhaaksi näkevät. Yöunemme eivät häiriinny helposti, eikä meillä muutenkaan ole sellaista "kotimme on yksityinen pyhättömme" -meininkiä, että kukaan ei saisi tulla sotkemaan ympäröitämme. Päinvastoin, pieni meno ja meininki useimmiten vain piristää. (Tämä on ainakin oma käsitykseni asiasta: blogia lukee kyllä ainakin yksi ex-kämppis, joten hän voi korjata, jos olen pahasti harhateillä!)

Kaiken kaikkiaan olin siis iloisen yllättynyt siitä, että pystyin jakamaan asunnon (vaikkakin osa-aikaisesti) äitini kanssa. Tunsin, että välillämme syntyi tässä syksyn aikana tämän vuoksi uudenlainen yhteys, ja sehän on aina tervetullutta, niin huonot välit meillä on ollut (ja niin paljon ristiriitoja välillämme yhä on, vaikkeivät ne nykyään roihahdakaan akuuteiksi yhtä usein kuin ennen).

Nyt vihdoin pääsen siihen, mistä minun pitikin kirjoittaa: tulipa taas pitkä johdanto asiaan. Yliopistollani kävi tässä joku aika sitten (no, keväällä se jo taisi olla) vasemmistolainen sosiologi John Holloway luennoimassa uudesta kirjastaan Crack Capitalism (julkaistu 2010). Tyyppi oli sympaattinen; itse kirjaa en ole vieläkään lukenut, ilmeisesti se on aika teoreettinen opus.

Yleensä kapitalismin kritiikkin esitetään vastakritiikiksi se sama vanha argumentti, että eihän vaihtoehtojakaan ole. Ja että systeemi on niin voimakas, ettei sille kuitenkaan mitään mahda. Holloway ei luennollaan puhunutkaan ennen kaikkea siitä, miten maailmantalous ja markkinat toimivat, vaan siitä, kuinka erilaiset kapitalistiset / uusliberaalit tavat hahmottaa maailmaa ovat tunkeutuneet myös niille elämänalueille, joille markkinoiden logiikka ei missään nimessä kuuluisi.

Hollowayn luennosta jäi minulle mieleen ennen kaikkea seuraava painotus: kapitalistiseen järjestykseen on mahdollista ja toivottavaa tehdä säröjä, vaikka sitten oman yksityiselämänsä puolella. Vaikka säröt olisivat pieniä, ne joka tapauksessa voivat laajentaa toimijuuttamme ja parantaa elinehtojamme, vaikkei koko systeemi niihin kaatuisikaan. Ja kuka tietää, jos tarpeeksi monessa paikassa yhtä aikaa saadaan aikaan pieniä säröjä, voi niistä jossain vaiheessa tulla suuriakin halkeamia.

Pyrimmekö vapaa-aikanamme olemaan "tuottavia"? Maksimoimmeko alituiseen erilaisista hauskoiksi tarkoitetuista toiminnoista saatavilla olevia hyötyjä? Koemmeko, että ajallamme tai ihmissuhteillamme on rahallinen arvo? Oletammeko, että erilaisten materiaalisten hyödykkeiden tai resurssien luovuttamiseen tai jakamiseen tulee aina liittyä rahallisia kompensaatioita? Pidämmekö omien tekojemme ja asenteidemme kautta yllä sellaisia hierarkioita, jotka liittyvät omistussuhteisiin?

Jos teemme ylläolevia asioita, niin kannattaisi harkita, tulisiko elämästämme onnellisempaa tai vapaampaa, jos löytäisimme toisenlaisia tapoja toimia ja hahmottaa arvostuksia. Ehkä talousjärjestelmä ei siitä hetkahda, mutta kenties voisimme itse parantaa tällä tavalla omaa elämänlaatuamme! Joka tapauksessa nämä ovat sellaisia seikkoja, joihin voimme vaikuttaa. Kukaan ei voi tulla sanomaan minulle, että kapitalismin ja markkinoiden logiikan tulee pakostakin ulottua omaan yksityiselämääni: voin edes yksityiselämäni puolella iskeä kapitalistiseen ajattelutapaan pieniä säröjä. Voin ainakin yrittää.

Ja miten tämä kaikki liittyy äitini ja isäpuoleni uuteen asuntoon? Siten, että mielestäni heidän muuttonsa on eräs hyvä esimerkki siitä, kuinka rahan vaihtoon liittyvä logiikka tunki tässä tapauksessa sellaisiin yksityiselämän puolen asioihin, joihin sen ei olisi missään nimessä tarvinnut ulottua.

Isäpuoleni oli se, joka ei lopulta halunnut jatkaa asunnon jakamista kanssamme. Hän on erittäin mukava mies ja tulemme mielestäni hänen kanssaan toimeen vielä paremmin kuin äitini kanssa, joten minkäänlaista riitaa asiaan ei liittynyt. Olipahan vain niin, että isäpuoleni koki olevansa meillä alivuokralaisena, vaikka hän siis itse asiassa on vuokraisäntä. Kun kerran oli sovittu, että yksi huone on äitini ja isäpuoleni käytössä, niin isäpuoleni koki asian siten että heidän tulee olla tosi hissuksiin sitten siellä yhdessä huoneessa. Hänellä oli vaikeuksia esimerkiksi käydä vapautuneesti keittiössä, vaikka kaikkien yhteisten tilojen käyttö kuului ilman muuta meidän diiliin. Äitiäni hän on kieltänyt muun muassa makaamasta olkkarin sohvalla, sillä eiväthän alivuokralaiset nyt toisten sohvilla voi maata!

Äitini, mieheni ja minä olemme kaikki samaa mieltä siitä, että tällainen ajattelutapa on järjetön. Ylipäänsä minä ja mieheni haluamme, että ihmiset tuntisivat olonsa kotoisaksi luonamme, olivatpa he sitten vieraisilla tai asumassa. Äitini kyllä osaisi tehdä olonsa mukavaksi, ja niin kuuluu minusta ollakin. Kun isäpuoleni kuitenkin suhtautuu asiaan siten, että hän ja äitini eivät saisi olla asunnossa vapautuneesti, niin siitä hiipii pikki hiljaa kaikkiin osapuoliin jotenkin varovaisen kohtelias tunnelma.

Olen yrittänyt ottaa asian puheeksi suoraan ja selittää, että minusta ja miehestä nyt vain oikeasti olisi mukavampaa, että isäpuolenikin ottaisi rennosti. Hän on luonnostaan tosi kohtelias ja siisti tyyppi, emmekä todellakaan voi kuvitellakaan, mitä häiriötä tai haittaa hän kokee itsestään meille olevan. Olen myös kertonut, että minusta hän saisi käyttää keittiötämme ja röhnöttää sohvillamme aivan vapautuneesti, vaikkei hän olisi vuokraisäntämme tai alivuokralainen tai missään muussakaan suhteessa asuntoon: hänhän on joka tapauksessa perhettä! Ja että kun me käymme kylässä äitini ja isäpuolen luona, niin mekin olemme aika vapautuneesti siellä, käymme keittiössä ja makoilemme sohvilla. Onko meistä sitten häiriötä, tulisiko meidän käyttäytyä eri tavoin?

Ei ja ei, vastaa isäpuoli: tietysti me saamme olla heillä kuin kotonamme, kun tulemme kylään. Mutta hän ei kuulemma voi olla kuin kotonaan meidän asunnossamme, sillä tässä kuviossa raha vaihtaa omistajaa. Koska me maksamme kämpästä tällä hetkellä markkinahintaa halvempaa vuokraa, kokee isäpuoleni asian lähinnä siten, että he ikään kuin maksavat meille pientä vuokraa siitä yhdestä huoneesta (tämä on se markkinavuokran ja meidän vuokramme erotus). Ja koska hän ikään kuin "vuokraa" meiltä yhtä huonetta, ei hänellä ole oikeutta olla esimerkiksi olohuoneessamme vapautuneesti. Mitkään mieheni ja minun vakuutukset siitä, että asiaa ei ainakaan meidän puolestamme tarvitse lähestyä näin, eivät tepsineet. Pyysimme isäpuolta ajattelemaan, että hän on vieraana, jos se on hänelle helpompaa: ei auttanut. Ja lopulta hän sitten päätyi ostamaan kokonaisen uuden asunnon lähialueelta.

Olen oikeastaan aika pahoillani siitä, että tämä osittainen yhteisasumisjärjestely nyt purkautuu. Minusta oli mukavaa, kun äitini ja isäpuoleni tulla tupsahtivat paikalle silloin tällöin. Minusta on luontevampaa seurustella ihmisten kanssa arjessa pikemminkin kuin vieraisilla: on hauskempaa kuulla äitini aamukärttyistä murinaa samassa aamiaispöydässä kuin käydä hänen luonaan sivistyneesti kylässä, juoda kahvia, jutella hetki ja lähteä pois. Yhteisasumisessa oli kaikenlaisia synergiaetuja: laitoimme yhdessä ruokaa, kaikki taloustarvikkeet saattoi jakaa, me pystyimme hoitelemaan heidän puolestaan joitakin asioita ja he taas meidän puolestamme, ynnä muuta.

Kuten sanottua, äitini ja minun välit lähenivät, eikä se ole pieni asia se. Meillä oli usein tosi kivaa myös isäpuoleni kanssa: pelasimme sanapelejä myöhään yöhön, juttelimme kaikenlaista, joskus jopa lauloimme. Isäpuoleni myöskin sanoo, että hänellä ei ollut tässä kaikessa mitään muuta ongelmaa kuin hänen omassa päässään oleva käsitys siitä, että alivuokralaisuus nyt vain tarkoittaa tiettyjä seikkoja. Että koska meillä on vuokrasopimukset ja nimet paperissa, niin tämä väistämättä vain vaikuttaa siihen, miten hän kokee meillä oleilun. Ja että vanhoilla päivillään hän ei omasta mielestään voi asenteisiinsa enää vaikuttaa.

Hoh hoijaa, niin kai se sitten on. Mikäpä minä olen siihen mitään sanomaan, että toinen ostaa itselleen asunnon. En vain voi sille mitään, että näen uuden järjestelyn paljon huonompana kuin vanhan ja pidän isäpuoleni ajattelua älyttömänä. Se, että tässä kuviossa raha vaihtoi omistajaa, muuttikin yhtäkkiä perheenjäsenten suhtautumisen toisiinsa. Muutos johtui isäpuoleni ajattelutavasta, mutta eihän se pitkän päälle voinut olla vaikuttamatta muihinkin. Jotenkin minullekin tuli sellainen olo, kuin siinä asiassa olisi jotain vaivaannuttavaa, että maksamme isäpuolelleni vuokraa. Maksamme tietysti vuokraa mielellämme ja maksamme juuri sen summan, jota pyydetään (kunhan se ei nyt mitään älytöntä ole): en siis missään nimessä ajattele, että rahan vaihto ei saisi tulla kyseeseen. En oleta, että meille tarjotaan asunto ilmaiseksi! Mutta kun vuokrasummasta oli sovittu ja kukin osapuoli ymmärtääkseni koki sen hyväksi, niin minusta oli turhaa, että pelkällä vuokran maksulla piti olla tällaisia kerrannaisvaikutuksia.

Markkinatalous kyllä tässäkin hyötyy siitä, että markkinoiden logiikka tunkeutui ihmissuhteiden ytimeen: ainakin yksi asunto lähialueella teki kauppansa. Lisäksi nyt kumpikin osapuoli joutuu tietysti ostamaan lisää kimpsuja ja kampsuja, etenkin keittiötarvikkeita, koska kaikkea ei enää voi jakaa. Minä ja mieheni toki ostamme käytettyä tavaraa, mutta panenpa pääni pantiksi, että äitini tulee hankkimaan uuteen asuntoon miltei kaiken uutena. Siellä kamat sitten seisovat suuren osan ajasta käyttämättöminä. Ihan turhaa! Lisäksi uusi asunto on äitini ja tämän miehen kannalta monella tavalla hankalampi kuin tämä vanha: siihen ei esimerkiksi ole autopaikkaa saatavilla. Meillä taas on tässä autopaikka, jota emme käytä mihinkään, koska meillä ei ole autoa. Eli taas yksi hyvä synergiaetu purkautuu. (OK, he voivat tietysti jatkossakin jättää auton meidän parkkiksellemme ja kävellä uuteen asuntoonsa, mutta ei se niin lähellä ole, että tämä olisi suoranaisesti kätevää.)

Isäpuoleni perusteli tätä ratkaisua myös sillä, että "koska hänellä kerran on rahaa, niin miksipä ei näinkin voisi toimia". Tämä perustelu on minusta oikeasti jopa huonompi kuin se, että hän ei kokenut voivansa olla meillä rennosti. Ja taas hyvä esimerkki siitä, kuinka markkinoiden logiikka tunkeutuu yksityiselämän puolelle. Kyllä varmaan näinä epävakaina aikoina kannattaakin omistaa asuntoja mieluummin kuin makuuttaa rahaa tilillä, mutta olisihan isäpuoleni voinut vaikkapa ostaa asunnon ja antaa sen edelleen vuokralle. Joka tapauksessa se, että rahaa ylipäänsä on, ei minusta ole kovin hyvä syy tehdä yhtikäs mitään. (Paitsi ehkä pitää bileet!)

Tätä lukiessa voi joku ehkä ajatella, että isäpuoleni ei vain ole muuten viihtynyt kanssamme, ja että hän kohteliaisuuden ei ilmoita asiaa suoraan. Onhan tämäkin tietysti mahdollista. Itse asiassa pitäisin koko juttua vähemmän surullisena, jos voisin uskoa, että tästä todella olisikin kysymys. Mutta ei: omalta osaltani koko jutun järjettömyys liittyy ennen kaikkea siihen, että minusta kaikki osapuolet tulivat varsin hyvin toimeen keskenään ja kunnioittivat toisiaan. Uskon aivan vilpittömästi, että jos isäpuoleni olisi saanut tämän rahaan liittyvän ajattelumallin jotenkin ohitettua tai ylitettyä, niin vanha asumisjärjestely olisi ollut myös hänelle helpompi ja mukavampi kuin uusi.

Näen Hollowayn sanoman entistä selvemmin: on pelottavaa, kun raha ja siihen liittyvät arvostukset, hierarkiat ja velvoitteet tulevat säätelemään ihmisten välisiä suhteita myös sellaisilla elämänalueille, jossa niillä ei (yhteisestä sopimuksesta) tarvitsisi olla painoarvoa. Tämän vuoksi olen yrittänyt miettiä, millä lailla voisin omassa elämässäni tehdä edes pieniä säröjä kapitalismin logiikkaan yksityiselämän alueella.

Tuorein tähän asiaan liittyvä ajatukseni oli se, että otetaan nyt sitten tuohon meidän ylimääräiseen huoneeseen joku ilmaiseksi asumaan, vaikka sitten paperiton maahanmuuttaja. Mies sanoi ei. Ja totta puhuen, sellaiseen ratkaisuun olisin kenties itsekin liian arka. Seuraavaksi ehdotin Couch Surfingiin liittymistä, mutta mies pitäisi kuulemma parempana Air B&B:tä (eli Couch Surfingin tyylistä systeemiä, jossa kuitenkin yöpymisestä maksetaan jonkin verran). Tässäpä minulle työsarkaa aennemuokkaukseen omassa kodissa! Tosin en usko, että mies vastustaa Couch Surfingia nimenomaan siksi, että antaisimme huoneen ilmaiseksi matkailijoiden käyttöön: hän taitaa vain ajatella, että jos matkailija on valmis maksamaan yöpymisestä jotain, kyseessä on asiallisempi tyyppi kuin ilmaista sohvapaikkaa pummaaja surffaaja. Ja että asiallisia tyyppejä sitä mieluummin haluaa kotiinsa kuin joitain pummeja, mitä lienevät likaisia hippejä. Joka tapauksessa: jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka rahaan ja sen käyttöön liittyvä logiikka saapuu sellaiselle alueelle, jonne sen ei tarvitsisi lainkaan tulla!

Ei mieheni ole oikeasti tässä suhteessa hankala. Hänellä ei ollut mitään esimerkiksi sitä vastaan, että eräs kaveri asui meillä vuokraa maksamatta. Päinvastoin, meidän kummankin mielestä kyseessä oli oikein kiva järjestely; synergiaetuja jälleen, ja lisäksi on hauskaa, että kodissa on elämää. Toisaalta kun meillä kerran oli ihan oikeasti vuokraa maksava alivuokralainen ja tämä lakkasikin sitten pirulainen maksamasta vuokraa, niin minä vedin asiasta paljon pahemmat pultit kuin mies. En rahan vuoksi suoranaisesti, vaan siksi, että minua otti tyypin vastuuttomuus niin paljon päähän (hän valehteli meille myös). Jälkikäteen ajatellen olisin voinut kyllä relata enemmän siinä tilanteessa. Omakin asennemuokkaus on pahasti kesken...

No, onneksi monessa pienessä asiassa osaan jo tosi sujuvasti kyseenalaistaa markkinoiden logiikan tunkemisen yksityisalueelle. Minusta tuntuu koko ajan vieraammalta ajatus, että esimerkiksi myisin jotain tavaraa, jota en tarvitse: miksi minun pitäisi saada tavaraa vastaan rahaa? Ja jos saisinkin, niin olisiko se sen ajan ja vaivan arvoista, joka minulla tavaran myymiseen kuluisi? Paljon, paljon helpompaa on antaa ilmaiseksi!

Lisäksi minusta on ihanaa, että on sellaisia ystäviä, joiden kanssa tavaroita voi sujuvasti jakaa. Tietysti erilaiset asiaa varten perustetut verkkosivut jne. ovat hyviä paikassaan, mutta se vasta on hauskaa, kun kaveri osaa ja älyää kysyä, että hei käytätkö tuota tavaraa ja jos et, niin saanko mä ottaa sen käyttöön? Ja kun voi kysyä samaa itsekin! Tämä on käytöstä, johon minua ei todellakaan ole lapsuudenkodissani rohkaistu, mutta oppia voi.

Haluaisin oikeastaan pyrkiä kohti sellaista ajattelua, että yksityiselämäni puolella ei pitäisi olla väliä sillä, olenko juuri minä maksanut rahaa jostakin hyödykkeestä tai resurssista. Jos minulla on jotain - vaikka sitten asuintilaa tai tavaraa - mistä kenties olenkin maksanut, mutta jota en käytä ja jota joku toinen tarvitsee minua enemmän, niin silloin kaiken järjen mukaan minun pitäisi antaa tämä hyödyke toisen käyttöön. Eikä ole mitään välttämätöntä syytä sille, miksi jonkun toisen pitäisi antaa minulle siitä rahaa vastineeksi. En tarkoita, että saman logiikan mukaan voisin omasta mielestäni esimerkiksi varastaa kaupasta tai työnantajalta, mutta siinä onkin kyseessä liike-elämä ja työelämä. Yksityiselämä on yksityiselämää.

Stressi nostaa rumaa päätään

Juuri kun pääsin hehkuttamasta useammallekin kaverille, kuinka näin loppuraskaudesta ei enää mikään oikein stressaa, pukkasi työrintamalta sellainen stressi että huh sentään.

Ensiksi tuli tieto siitä, etten saa apurahalleni enää ensi vuodelle jatkoa. En sitä varmana pitänytkään, sillä olen ollut Koneen apurahalla ja he eivät myönnä neljättä vuotta kuin perustellusta syystä. Olin ajatellut, että kenties raskaus voisi kohdallani olla tällainen perusteltu syy. Jouduin jättämään kaikki laboratoriötyöt tauolle raskauden tähden ja on selvää, ettei tutkimukseni ole sen jälkeen voinut edetä suunnitellussa aikataulussa. No, rahaa ei kuitenkaan tullut. Voin hakea ensi vuonna uudelleen, mutta tuskinpa jatkoa heltiää myöskään ensi vuonna, kun kerran syy viivästykseen on silloinkin se sama.

En oikeastaan stressannut apurahan loppumista kovasti, sillä olin koko ajan suhtautunut sillä lailla, että olen kotona vähintään vuoden ja kauemminkin jos on tarvis. Ja että vuoden päähän on turhaa tehdä kovin tarkkoja suunnitelmia muutenkaan. Epämääräinen suunnitelma oli, että menisimme vanhempainlomien jälkeen koko perhe Britteihin n. puoleksi vuodeksi. Minä tekisin laboratoriotyöt loppuun ja mies olisi koti-isänä, ehkä tekisi jonkin verran etätöitä. En kuitenkaan ollut kovin vahvasti kiinnittynyt tähän suunnitelmaan, sillä sen toteutuminen riippui joka tapauksessa siitä, olisiko minulla rahoitusta ja saisiko mies virkavapaata. Lisäksi en voi (tai ainakaan en tahdo) imettää ja tehdä laboratoriotöitäni yhtä aikaa, sen verran vaarallisia kemikaaleja käsittelen. Ja mistäs sen tietää, vaikka innostuisin taaperoimettäjäksi: ehkä vuoden tauko töistä ei riittäisikään?

Rahan loppuminen vaikutti kuitenkin sillä tavalla, että rupesin huolehtimaan, kuinka ohjaajani nyt asiaan suhtautuu. Toistaiseksi tämä ei ole sanonut juuri mitään, mutta pelkäänpä, että kyllä sieltä vielä alkaa kaikenlaista kunnianhimoista suunnitelmaa pukata. Rahaa vissiin pitäisi hakea eri tahoilta, luulen. Hyvähän se on, että ohjaaja välittää ja haluaa projektin jatkuvan, mutta hänen kanssaan apurahojen hakeminen on aina hiukan stressaavaa.

Ohjaajani on yksityishenkilönä mitä ihanin eikä väitöskirjan ohjaajana lainkaan hulluimmasta päästä, mutta hänen otteensa käytännön asioihin on, sanoisinko, rönsyilevä. Suunnitelmia on vaikka kuinka, mutta täytäntöönpanon kanssa pitää olla aina tosi tarkkana, että saa hänet toimimaan edes suurin piirtein aikatauluissa. Kun alun perin haimme rahaa väitöskirjalleni, meni meiltä yksi haku sivu suun ihan vain siksi, etten saanut ohjaajaltani muutamaa nimmaria ja muuta pientä teknistä yksityiskohtaa ajoissa. Äitiyslomallani en jaksaisi stressata tällaisia. Toisaalta eipä sekään auta, että huolehdin näitä nyt jo etukäteen.

Seuraavaksi sain päätöskirjeen eräästä journalista, johon olen lähettänyt syksyllä artikkelin sisään. Päätös on ehdollisen myöntävä, eli jos teen tietyt korjaukset onnistunesti ja asianmukaisesti, juttu julkaistaan. Tämähän on tietysti hyvä uutinen, ei siinä mitään, mutta artikkelin korjausten tekeminen on aina hiukan raastavaa. Mikähän siinä onkin, että vertaisarvioijien kommentit tuntuvat ensi lukemalta aivan järkyttäviltä ja suunnaton epätoivo iskee, vaikka oikeasti julkaiseminen on tuossa vaiheessa taas jo askeleen lähempänä. Ainakaan kyseessä ei ollut hylkäys!

Seuraavalla kerralla kommentteja lukiessa vasta huomasi, että olihan siellä paljon kiitostakin, kuten esimerkiksi:

"This is a carefully conducted piece of work with an in depth description of the used methods. The manuscript is in general well written."

Ja:

"Overall, I found the approach developed very interesting and the data presented worth to be published."

Vannon, että nämä ovat menneet minulta ensimmäisellä lukukierroksella täysin ohi! Toivoa siis on, mutta raskautta ei ole enää montaa viikkoa jäljellä. Korjaukset olisi hyvä saada tehtyä selvästi ennen laskettua aikaa, koska tiedän, ettei niihin tule olemaan helppoa paneutua lapsen syntymän jälkeen. Toisaalta olisin kyllä halunnut jo pikku hiljaa jäädä äitiyslomallekin. Virallisestihan äitiyslomani alkaisi alle viikon päästä!

Ei yhtään houkuttele paahtaa töitä lapsen syntymään saakka, mutta kyllä oikeasti kannattaisi tehdä nuo korjaukset ja saada artikkeli lähtemään matkaan, koska sitten se olisi tehty. Kaiken lisäksi pitäisi tietysti saada rutistettua lopullinen hyväksyntä co-authoreilta, eikä se tule joulun ja uuden vuoden aikaan olemaan helppoa. (Neljästä co-authorista kolme on japanilaisia ja he ovat toki oletusarvoisesti jouluna töissä, mutta uuden vuoden lomalta heitä voi olla aika mahdotonta tavoittaa.)

(Hassua, että kaksi vuotta sitten minäkin olin uutena vuotena Japanissa! Oli täysikuu, kävin temppelissä. Lunta satoi, mutta hauskasti kuu silti pilkotti pilvien läpi ja lomasta. Oli kireä pakkanen. Ihmiset joivat paljon kuumaa sakea, mutta kukaan ei vaikuttanut olevan humalassa. Kumartelin muiden mukana, en ole varma mille jumaluuksille, mutta eipä tuosta haittaakaan tuntunut olevan. Sinä vuonna menin naimisiinkin ja kaikkea, oli hyvä vuosi!)

Kolmas stressin aihe (nämä siis iskivät yhteensä kahtena peräkkäisenä päivänä) oli palaute, jonka sain toisesta, miltei valmiista artikkelikäsikirjoituksesta. Tarkennetaan, että minun ja ohjaajani mielestä käsis oli melkein valmis, mutta co-authorina oleva japanilainen sensei on ilmeisesti eri mieltä. En ole vielä saanut hänen lopullisia kommenttejaan, mutta ensimmäinen palaute näyttää sikäli heikolta, että rajusti pitäisi tehdä muutoksia. Kaiken lisäksi en ole lainkaan samaa mieltä (alustavien) muutosehdotusten kanssa, minusta niissä ei ole järkeä. En ole itse asiassa lainkaan varma, suostunko muokkaamaan käsistä sensein haluamaan suuntaan, jollen saa todella hyviä tieteellisiä perusteita asialle. Toistaiseksi en ole saanut.

Aikahan tässä siis loppuu kesken, ainakin raskausaika. Jos saisin ennen lapsen syntymää korjattua edes tuon jo lehdessä sisällä olevan käsiksen ja viimeisteltyä yhden vielä hiukan keskeneräisen luvun väitöskirjaani, olisin tosi tyytyväinen. En kyllä rupea riitelemään autoritääristen herra professorien kanssa siitä keskeneräisestä käsiksestä. Mutta harmi, minusta sen olisi voinut jo lähettää johonkin lehteen ja katsoa, kuinka käy.

Nyt pelkään hiukan, että ohjaajani kuitenkin haluaa meidän vielä työskentelevän tuon käsiksen parissa lähiaikoina, vaikken millään ehtisi tai jaksaisi. Itse asiassa hänellä olikin jo monta rönsyilevää ideaa siitä, millä lailla voisimme nyt menetellä, että saisimme japanilaisen proffan taipumaan (kuten esimerkiksi kerätä äkkipikaa lisää dataa - huh heijaa). Ohjaajani on käsiksen tieteellisistä kysymyksistä samaa mieltä kuin minäkin, eli hänkään ei halua tehdä sensein ehdottamia korjauksia, mutta hän olisi kai halukas muuten muokkaamaan artikkelia johonkin sellaiseen suuntaan, että sensein olisi se pakko hyväksyä. Huoh.

Olin ehtinyt hehkuttaa sitäkin, että minua vielä jokin aika sitten vaivanneet kestosupistukset olivat jääneet pois. Tarkoitan sitä, että välissä tuntui supistavan monta päivää putkeen ja miltei hellittämättä. Neuvolassa ei ole oikein osattu sanoa mitään siihen, että onko moinen jotenkin haitallista, kun tavallinen tilanne on sellainen että supistus tulee ja menee. Sellaista olikin ollut tässä aivan viime aikoina, supistukset tulevat ja menevät, eivätkä aiheuta sen kummempaa kestojäkitystä.

Kun näitä apuraha- ja artikkelijuttuja tuli kahden päivän sisään näin monta pohdittavaksi yhdellä kerralla, niin jopa siinä tuumaillessani tunsin, kuinka koko keskivartalo meni pikku hiljaa ihan jäykäksi, siis kohdun lisäksi vatsa- ja selkälihakset. Jep, juuri tältähän se tuntui. Ja sitten älysin, että kun stressasin etukäteen erästä konserttia, niin silloinhan kestosupistin. Kun stressasin hautajaisia, sama juttu. Nähtävästi pääkopasta on tämäkin lähtöisin. Kohdunhan uskottiin aiheuttavan naisille kaikenlaista hysteriaa ja muuta pääosaston vaivaa; nyt huomaan, että toiseen suuntaan tämä kylläkin toimii. Stressi menee suoraan kohtuun. Ja meneehän se suoraan vauvaankin, stressihormonien välityksellä. Toivottavasti tästä viime hetken jäkityksestä ei ole haittaa pikkuiselle!

Minun piti kirjoitella näistä blogiin jo viikonloppuna, mutta miehellä oli kaveri kylässä Englannista ja he innostuivat pitämään Ylämaan kettu -maratonin. Jostain syystä katseluun tarvittiin juuri minun läppäriäni, joten en juurikaan voinut sitä käyttää.

Nyt alkaneella viikolla olen yrittänyt työskennellä niin paljon kuin supistus-jäkitykseltä onnistuu. Hirmu pitkiä päiviä ei voi tehdä, mutta eiköhän se tästä.

Mieleen tulee väistämättä tämä PhD comic (ja kolme seuraavaa).

Haja-ajatuksia

Otanpa tämän blogikirjoittelun välillä ihan vain kuulumisten kertomisen kannalta, jotta pääsen vauhtiin.

* * *

Sain vihdoin Kelalta päätöksen vanhempainrahasta. Tänään onkin kulunut tasan kymmenen viikkoa siitä, kun jätin hakemuksen! Käsittelyn ohjeaika vanhempainrahahakemukselle on kolme viikkoa. Pulmana oli tietysti se, että teen väitöskirjaani apurahalla. Vaikka apuraha lasketaan Kelassa nykyään säännölliseksi tuloksi siinä missä palkkatulokin, niin ihmeen kauan asiaa jouduttiin vatvomaan eestaas. Lopullisessakaan päätöksessä tuloni eivät ole oikein, ne on laskettu jonkin verran todellista pienemmäksi, mutta ero lopullisen päivärahan kannalta ei liene suuren suuri.

Antaa olla siis, en jaksa enää soittaa tästä Kelaan yhden yhtäkään kertaa. Kuvaavaa silti, että vaikka nykyään apurahatutkijankin tulot lasketaan tuloksi, on sosiaaliturvan anominen siitä huolimatta tällainen pitkä ja mutkikas prosessi, taatusti pidempi kuin palkansaajilla. (Hakemuksen käsittely on viivästynyt juuri tämän apuraha-asian vuoksi, se on Kelasta kyllä myönnetty jo moneen kertaan.) Ja vaikka vähän pieleen menikin, niin nyt olen nöyrää ja lannistettua naista ja kiitollinen ylipäänsä siitä, että sain edes suunnilleen oikeat tulot lopulliseen päätökseen. Parempi se on kuin jäädä peruspäivärahalle. Ja olisimme me peruspäivärahallakin selvinneet, joten siinä mielessä olen onnekas. Periaatteessa vain jurppii se, että systeemi ei vieläkään osaa kohdella apurahansaajaa jouhevasti.

* * *

Loppuraskaus on tosi onnellista aikaa. On näköjään totta, että tässä vaiheessa sitä alkaa vetäytyä jonkinlaiseen kuplaan, josta käsin on hirmu hankalaa stressata kovin paljoa yhtään mistään. Huoli nousee lähinnä siitä, jos jälkikasvu on ollut mahassa kovin hiljainen ja rupean miettimään, onkohan tällä kaikki hyvin. Tällaista hiljaista aikaa on ollut eilen ja tänään, mutta kylläpähän tuo kuitenkin välillä potkii ja hikkaa, joten eiköhän hänellä kohtalaisesti suju. Ainakin eilen neuvolassa oli kaikki OK.

Kuulin sattumalta uimahallin saunassa, kuinka eräs nainen kertoi ystävättärelleen olevansa raskaana. Nainen ilmaisi asian sanoilla: "Meille tulee kesäkuun lopussa vauva." Mietin siinä heti pessimistinä, että jos raskaus on kestänyt alle kolme kuukautta, niin eipä tuota vielä tiedä, tuleeko. Huomasin samalla, että itse en sanoisi vieläkään: "Meille tulee tammikuun lopussa vauva." Vaikka en ole mielestäni stressannut kamalasti raskauden sujumisesta ja sikiön voinnista, niin en vieläkään osaa ajatella, että elävän vauvan syntymä olisi itsestään selvyys.

(En toki halua kritisoida tätä uimahallin saunan naista sanavalinnoista, ja mitäpä hänen sanavalintansa ulkopuolisille kuuluvatkaan! Panin vain hänen sanansa merkille, koska ne saivat minut kiinnittämään huomiota omaan asennoitumiseeni.)

(Minun kannattaisi varmaan käydä useammin uimassa ystävieni kanssa, jotta voisin itsekin käydä uimahallin saunassa keskusteluja, eikä tarvitsisi salakuunnella muiden juttuja. Ja vieläpä ruotia niitä jälkeenpäin blogissa. Hyi minua!)

* * *

Vauva-asioista vanhusasioihin. Isoäidin asuminen kotonaan on osoittautunut juuri niin tahmeaksi, kuin sopi olettaakin. Hän on soittanut ambulanssin paniikkikohtauksen vuoksi tässä puolentoista viikon aikana jo ainakin kerran, ehkä useamminkin. Ambulanssin soittamisesta ilta-aikaan on tullut hänelle niin normaalia (siis jo ennen isoenon kuolemaa), ettei hän välttämättä mainitse sitä kuin ohimennen: "Ambulanssi kävi taas eilen illalla." Ei voi kuin tuumailla, missä vaiheessa joku laskee, että tulisi helpommaksi sysätä mummu vain jonnekin terveyskeskuksen vuodeosastolle sen sijaan, että ambulanssi joutuu käymään hänen luonaan ainakin n. kerran viikossa. (En kyllä tiedä, tulisiko se halvemmaksi. Eipä kai.)

Kun isoäitini saa kohtauksen, hän soittaa normaalisti ensiksi äidilleni. Äitini kannustaa häntä aina tässä vaiheessa soittamaan ambulanssin. En ole tähän saakka ollut varma, pitääkö äitini ambulanssin tuloa ihan oikeasti tarpeellisena, vai onko tämä hänen puoleltaan tapa yrittää painostaa kuntaa hankkimaan isoäidille jostain palveluasumispaikka. Ambulanssi ei siis vie isoäitiäni mihinkään, enkä tiedä, antavatko he isoäidilleni edes mitään lääkettä tai muuta hoitoa. Olen ymmärtänyt, että isoäitini paniikki lievenee siitä, että joku käy niin sanotusti tarkastamassa tilanteen.

Toissayönä isoäidilleni oli sitten tullut päänsärkyä ja hän oli soittanut siitä äidilleni, joka oli jälleen kehottanut mummua soittamaan ambulanssin. Ensihoitajat olivat todenneet, että ei ole mistään vakavasta kyse ja antaneet paratabsia. Päänsärky ei ollut helpottanut, tai ainakaan vointi noin yleisesti ottaen, jolloin isoäitini on taas soittanut äidilleni ja joka on taas kehottanut tilaamaan ambulanssin. Tällä kertaa ensihoitajat ovat kuulemma suostuneet ottaman isoäidin sairaalaan, koska äitini on sitä puhelimessa vaatinut. No, ei siinä mitään, sairaalassa on todettu ettei mitään neurologista tai muutakaan hälyttävää ole menossa ja annettu lisää särkylääkettä. Tänään isoäiti on siirretty terveyskeskuksen vuodeosastolle ja huomenna hän pääsee kotiin. Päänsäryn syy oli kuulemma niska-hartiaseudun ja rintarangan jännityksissä, kuten niin usein meidän perheessä on.

Kun juttelin tästä äitini kanssa, niin tällä kerralla äitini myönsi, että kehottaa tarkoituksella isoäitiä niin herkästi soittamaan ambulanssin: "Huomaavatpahan sitten, mikä tilanne on!" No joo, eivätköhän ole jo huomanneet. En viitsinyt alkaa moittia äitini taktiikkaa puhelimessa, joten totesin mahdollisimman neutraalisti jotain siihen suuntaan, että toivottavasti se palveluasumispaikka heltiää pian. Tähän äitini kuitenkin vastasi alistuneen kuuloisena, ettei sillä oikeastaan mitään väliä ole, heltiääkö - isoäiti kun on entistä vahvempi päätöksessään, ettei lähde palveluasumiseen.

Hiukan siis ihmetyttää, tai oikeastaan aika kovastikin ihmetyttää, mihin äitini sitten pyrkii. Jos kunnassa isoäidin tilanne "huomataan" ja kyllästytään jatkuviin ambulanssikutsuihin, mutta isoäiti ei suostu ottamaan palveluasumispaikkaa vastaan, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jäänee paikallisen terveyskeskuksen vuodeosasto. (Vanhainkodin paikat ovat kuulemma vieläkin lujemmassa kuin vanhusten tuetun asuntolan, eikä isoäitini vanhainkotiinkaan suostu.) Terveyskeskuksen vuodeosastolla puolestaan isoäitini laitostuisi alta aikayksikön.

Sääli olisi minusta, jos fyysisesti ihan suhteellisen hyväkuntoinen vanhus nyt tuupattaisiin jonnekin vuodeosastolle homehtumaan. Toisaalta se olisi kyllä ihan tyypillistä: hankalista psyykkisistä ongelmista kärsiviä vanhuksia loppusijoitetaan useinkin juuri terveyskeskusten vuodeosastoille, vaikkeivät he niihin vielä fyysisen kuntonsa puolesta kuuluisi. Vanhusten asianmukainen psykiatrinen hoito on Suomessa aivan retuperällä. Jotenkin vain tosi kieroutunutta, että tässä tapauksessa äitinikin toiminta tuntuu edistävän juuri tällaista huonoa ratkaisua.

Vaikka ei tämä äitini puolelta yksinomaan laskelmoitua painostusta ole: hän on oikeasti tosi huolissaan isoäidin fyysisestä kunnosta, paljon enemmän huolissaan kuin esimerkiksi minä. Luulen, että äitini tavallaan jopa ehkä toivoo, että isoäidiltä löytyisi sellainen elimellinen sairaus, joka selittäisi tämän sydämentykytykset ja ahdistuskohtaukset. Tällöin äitini ei tarvitsisi myöntää, että kyseessä on nimenomaan psyykkinen ongelma. Nytkin, kun isoäitini vihdoin pääsi äidin painostuksen vuoksi sairaalareissulle, oli äitini todella pöyristynyt siitä, että isoäitini päästä ei tällä kertaa otettu magneettikuvia (niitä on otettu aiemmin).

Ylipäänsä äitini haluaisi aina, että isoäidille suoritettaisiin tosi laajoja tutkimuksia yhä uudestaan ja uudestaan: muu ei hänestä ole asianmukaista. Samaa hän halusi isoenon kohdalla jo siinä vaiheessa, kun oli aivan selvää, että tämä oli kuolemassa piakkoin eikä mitään olisi tehtävissä kuitenkaan. Äitiäni selvästi helpottaa ajatus, että joku asiantuntija "tutkii asioita", mutta sitten hän ei kuitenkaan luota negatiivisiin löydöksiin (tai sellaiseen löydökseen, että vaiva on, mutta mitään ei sille voida tehdä). Äidilläni on toisaalta sokea luottamus lääketieteen voimaan ja toisaalta automaattinen epäluottamus lääketieteen harjoittajia kohtaan.

* * *

Alkaa vaikuttaa siltä, että saan väitöskirjani kirjallisuuskatsauksen kirjoitettua ennen äitiyslomalle jäämistä. Parin päivän sisällä pitäisi myös selvitä, saanko rahoitusta vielä neljänneksi vuodeksi. Täytyy sanoa, että motivaatio koko väikkärin tekemiseen on tällä hetkellä aika heikoilla. Asiaan vaikuttaa se, ettei minulla ole aavistustakaan, tunnustaako yliopistoni minut tällä hetkellä edes läsnäolevaksi.

Kun läksin kesällä takaisin Suomeen, kaiken piti olla selvää: minun piti voida olla läsnäoleva opiskelija kuten aiemminkin, käyttäjätunnusteni eri järjestelmiin piti säilyä, ja niin edelleen. Käytännössä olen säilyttänyt käyttäjätunnukseni vain siksi, ettei ATK-osasto ole vielä saanut aikaiseksi tuhota niitä: olen kyllä saanut ukaaseja, että oikeudet ovat periaatteessa menneet, koska olen mukamas keskeyttänyt opintoni.

Olen nyt yrittänyt selvitellä tätä etäältä tutorini kanssa, mutta huonolta näyttää, mitään ei kuulu miltään suunnalta. En kyllä jaksa tästä kovasti stressatakaan: olen työasioidenkin suhteen siinä huolettomassa loppuraskauskuplassani, jota aluksi kuvailin. Lisäksi koska rahoitukseni poikkeaa normaalista jatko-opiskelijoiden rahoituksesta Briteissä, on minulla ollut koko jatko-opiskeluni ajan hirmuisia vaikeuksia sikäläisen systeemin kanssa (tai systeemillä minun kanssani, pitäisi ehkä sanoa).

Hassuinta asiassa on se, että olen itse tuonut palkkarahani yliopistolle (ja lisäksi aika paljon muutakin rahaa apurahojen muodossa), eli olen ollut heille edullinen jatko-opiskelija. Missään vaiheessa ei ole ollut sellainen tunne, että tätä pidettäisiin etuna: koska rahoitukseni ei solahda tiettyyn kaavaan ja esim. lukukausimaksuni pitäisi ottaa jostain eri budjetista kuin muiden, on jokavuotinen läsnäolevaksi ilmoittautuminen ollut tappelun takana aiemminkin. Nyt tappelu vain pitäisi käydä etäältä, ja ilmeisesti tämä häämöttävä äitiyslomakin mutkistaa asioita tavattomasti. Hoijaa.

No, pitäisi ehkä olla kiitollinen siitä, että minulta ei sentään yritetty perua työhuonevuokraa yliopistollani. Itse jatko-opintonsa rahoittavia väitöskirjantekijöitä ei todellakaan liiemmin arvosteta myöskään Suomessa.

Onnellisuudesta ja sen vaihtoehdoista

Tilanne, johon äitini on nyt päätynyt isoäidin hoidon kanssa, muistuttaa minusta kaikessa toivottomuudessaan monelta osin vanhempieni avioliiton loppuvaiheita. Asuin tuolloin vielä kotona ja vanhempani olivat naimisissa, mutta käytännössä heidän välillään ei ollut yhteiselämää, eipä juuri kanssakäymistäkään. Tämä oli fakta, ei ainoastaan teini-ikäisen tyttären katkera arvostelma vanhempensa avioliiton tilasta. Isäni esimerkiksi asui eri huonessa kuin äitini, itse asiassa minun vanhassa huoneessani.

Kun siskoni muutti pois kotoa, muutin heti siskoni huoneeseen, sillä se oli vähemmän tupakansavuinen. Alkuperäinen huoneeni oli aivan kodinhoitohuoneen vieressä ja vanhemmat polttivat kodinhoitohuoneessa, joten savu levisi sieltä minun huoneeseeni (tosiasiassa se kyllä levisi koko taloon, mutta siskoni huoneeseen ei tullut aivan yhtä pahoja käryjä).

Kun muutin sijaa, vanhasta huoneestani tuli romuvarasto, kuten näissä tapauksissa helposti käy. Siellä oli siskoni ja minun hylkäämää kamaa ja sellaisia huonekaluja, joita muualle ei haluttu, mutta joita kukaan ei jaksanut kierrättääkään. Jossain vaiheessa sitten isäni muutti tuohon sekalaisten romujen majaan asumaan, eikä hän sieltä sen jälkeen kovin usein poistunut. Hän poltti tupakkaa kodinhoitohuoneessa ja joi kahvia keittiössä, mutta siinä se: lopun aikaa hän makasi vanhalla sängylläni. Jopa roina jäi ennalleen: isäni ei muuttanut uudessa asuinpaikassaan mitään.

Äitini ja isäni eivät siis juurikaan oleilleet samoissa tiloissa. Keittiössä tai kodinhoitohuoneessa kohdatessaan he eivät riidelleet: äitini enimmäkseen käyttäytyi, kuin isäni olisi lakannut olemasta. Minä ja isäni sanoimme aamulla toisillemme huomenta, ja jos isäni oli hereillä ja näkyvillä kun tulin koulusta, sanoimme terve. Missään emme käyneet koko perheen voimin: ajatuskin olisi ollut absurdi. En itse asiassa ajatellut, että minulla olisi sanan varsinaisessa merkityksessä perhettä. Äidilläni oli omat menonsa, minulla samoin. Isäni kävi ostamassa tupakkaa kioskilta ja toisinaan kai huoltoaseman baarissa.

Olennaisesti siis kaikki vanhempieni välinen rakkaus, ystävyys tai yleensä yhteydenpito oli tullut päätökseensä, mutta siitä huolimatta he jatkoivat yhteisasumista. Se, miksi näin tapahtui, oli minulle tuolloin mysteeri. En jaksanut käsittää, kuinka äitini saattoi elää näin kuluttavassa tilanteessa: samassa talossa miehen kanssa, jolle hädin tuskin edes puhui. Tätä jatkui vuosikaudet.

Isäni oli käsittääkseni aivan liian sairas tehdäkseen minkäänlaisia aloitteita asumisen tai avioliiton suhteen, joten oli selvää, että pallo oli äidilläni. Äitini ei kuitenkaan yrittänyt "pelastaa" isääni tai huolehtia, että tämä saisi asianmukaista apua tai tukea miltään ulkopuoliselta taholta. (Tämä vaihe oltiin käyty läpi aiemmin, tuloksetta.) Äitini ei ylipäänsä tehnyt isäni suhteen muuta kuin suhtautui tähän hiljaisen vihamielisellä ylenkatseella. Heillä ei ollut enää mitään konkreettista yhteistä projektia tai aktiviteettia. Minun kasvattamistani ei lasketa, sillä isäni ei vapaaehtoisesti puuttunut mihinkään tekemisiini, ja koska äitini ei tuossa vaiheessa käytännössä puhunut isäni kanssa, ei äitini voinut myöskään käskyttää tätä ottamaan kantaa minun toimiini.

Ei tämä nyt aivan yksi yhteen ole isoäitikuvion kanssa, mutta näen tilanteissa paljon yhteistä. Kyseessä oli tuolloinkin järjestely, joka samaan tapaan oli kerta kaikkiaan järjetön eikä hyödyttänyt ketään. Isääni ei taatusti hyödyttänyt se, että hän oli näkymätön omassa kodissaan, tai ehkä pitäisi sanoa entisessä kodissaan (on hankalaa kuvitella, että tuossa vaiheessa talomme olisi voinut tuntua isästäni kodilta). Minua ei millään tavoin hyödyttänyt se, että vanhempieni liitto jatkui. Ja äitini - jolla käytännössä yksin oli valta ja mahdollisuus tuo tilanne ratkaista - taatusti kärsi myös kovasti, eikä saanut mitään positiivista vastineeksi.

Tuolloin tietysti olin kovin katkera kumpaakin vanhempaani kohtaan ja syyttelin äitiäni kovin sanoin siitä, ettei hän edes yritä parantaa tilannettaan millään tavalla. Muistan, että koetin kuitenkin myös aivan aidosti ymmärtää, miksi äitini ei ota eroa ja lakkauta koko farssia. Kyselin tätä häneltä myös vilpittömästi, en ainoastaan retorisesti, enkä koskaan saanut kunnollista vastausta.

Se on sentään myönnettävä, ettei äitini koskaan yrittänytkään tarjoilla mitään "ollaan yhdessä lapsen tähden" -linjaa, koska sekin olisi ollut absurdi - eihän minullakaan ollut tuolloin juurikaan kosketusta isääni. Mutta kun kysyin, miksi äitini itse jää tilanteeseen, jossa hän on niin ilmeisen onneton, vastaus oli:

"Eihän sitä voi aina omaa onnellisuuttaankaan ajatella."

Tai: "Ei ihminen voi olla aina onnellinen."

Tai: "On sitä muitakin asioita mietittävänä kuin onnellisuus."

Tai jokin muu aiheen muunnelma.

Lienee selvää, että tuo vastaus ärsytti, hämmensi ja raivostutti minua loputtomiin. Tilanne ei ollut sellainen, että äitini olisi uhrautunut jonkun muun onnellisuuden tähden: kukaan ei ollut onnellinen, kaukana siitä. Itse asiassa jokainen perheenjäsen oli tässä vaiheessa silkkaa onnettomuuttaan sairastunut sekä fyysisesti että psyykkisesti. Minulla ei vielä suurin piirtein alle 16-vuotiaana ollut keinoja muuttaa tilannetta, ja kuten sanottua, isäni oli aivan liian sairas pannakseen muutosta alulle. Siskoni oli tuossa vaiheessa jo aikuinen ja muuttanut pois kotoa, mutta siskoni puolestaan toivoi vanhempiemme avioliiton jatkuvan - mistä syistä, sitäkään en tuolloin voinut käsittää. Tukea ei siis voinut odottaa siskoltakaan. Vain äidilläni olisi tuolloin ollut mahdollisuus purkaa toivoton tilanne jollain tavalla, eikä hän edes yrittänyt.

Tässä on jo monta yhtymäkohtaa isoäiti-soppaan. Äitini on nytkin todella hankalassa suhteessa psyykkisesti sairaan perheenjäsenen kanssa. On selvää, että sairaus hankaloittaa kanssakäymistä ja asumisjärjestelyjä, mutta äitini ei tahtoisi millään myöntää, että kyse on psyykkisestä oireilusta (tai no, kyllä hän sen myöntää, mutta hän ei haluaisi ajatella, että tilanteen hankaluus olisi pitkälti psyykkisen oireilun syytä). Taaskin väkivalta on mukana kuvioissa (tällä kerralla sen kautta, kuinka isoäidin veljen harjoittama väkivalta on kaikkiin osapuoliin vaikuttanut), eikä tapahtuneesta väkivallasta saisi tälläkään kerralla puhua ääneen. Äitini oma psyyke on lujilla ja hän on sairastunut myös fyysisesti.

Kun yritän nyt sanoa äidilleni, ettei hänen päänsä ja terveytensä yksinkertaisesti kestä etäomaishoitoa ja isoäidin painostustemppuja, on äitini alkanut turvautua vanhoihin tuttuihin lausumiin:

"En minä ole tässä omaa jaksamistani ajattelemassakaan."

"Ei onnellisuus ole tärkeintä."

Ja niin edelleen.

Edelleen, samalla tavalla tässä tilanteessa kärsivät kaikki osapuolet. Paitsi että äitini uupuu, isoäidilläkään ei taatusti ole turvallinen olo, yksin talossaan paniikkikohtauksia saamassa. Isoäitini varmaankin laskee, että hänen kannaltaan tilanne paranee, mikäli äiti antaa periksi ja joko muuttaa tämän luo asumaan tai sitten ajaa neljän tunnin matkan suuntaansa vieläkin useammin kuin nyt. Uskoisin kuitenkin, että toteutuessaan tämäkään vaihtoehto ei takaa onnea kenellekään osapuolelle. Ja jälleen kerran siskoni on kaikista pahimman järjettömyyden kannalla ja pikemminkin haluaisi, että äitini hoivaisi isoäitiä entistä tiiviimmin. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä selvemmin näen, että tässä toistetaan monin tavoin samaa tilannetta kuin n. 15 vuotta sitten.

Vaikka luulen, että ymmärrän äitiäni nyt paremmin kuin angstisena teininä, ei äitini suhtautuminen ole minusta aikuisen ihmisen näkökulmasta yhtään vähemmän raivostuttava kuin silloinkaan. "En minä tässä omaa onneani ajattele" on aika tyhjä lausuma, jos äitini konkreettiset päätökset tuottavat onnettomuutta paitsi hänelle itselleen, myös muille asianosaisille. Voisiko äitini niin sanotusti ottaa päänsä pois perseestään ja ajatella sitten vaikka muiden ihmisten onnea, jos oma ei kiinnosta? Ilmeisesti ei, koska ylipäänsä "onnellisuus ei ole tärkeää". Itse taas olen tällä taustallani tullut siihen tulokseen, että onnellisuus on ihan hemmetin tärkeää, miltei tärkeintä elämässä. Tämä käsitykseni sen kun vahvistuu.

Asiassa on sellainenkin synkkä puoli, että kestääkseen onnetonta elämäänsä äidilläni on oltava varaventtiili. En tiedä, mikä se varaventtiili tällä hetkellä on, mutta lapsuudenkodissani (etenkin siskoni muutettua pois) virkaa hoidin minä. Äitini esimerkiksi kertoi minulle usein, että itse asiassa perheeni ei olisikaan onneton, mikäli minä en olisi niin paha. Eräs konkreettinen syytös oli, että isäni psyykkinen sairaus on minun syytäni. Ja että jos "käyttäytyisin paremmin", voisi kaikki olla hyvinkin. Äitini syytteli ja manipuloi, oli väkivaltainen, järjesti hillittömiä itkukohtauksia, jopa teeskenteli sairaskohtauksia saadakseen minut reagoimaan haluamallaan tavalla ja saadakseen purettua omaa pahaa oloaan.

Jos äitini ei muka omaa onneaan halunnutkaan tavoitella, niin aika korkea hinta hänen onnettomuudestaan lankesi. En tiedä, kuka tällä kerralla maksaa, mutta eiköhän joku. Tiedän, että äitini yrittää manipuloida minua osin samoin konstein kuin ennenkin, mutta nykyään pystyn aika mainiosti suojelemaan itseäni näiltä yrityksiltä. Kenties äitini mies on tässä tilanteessa se, johon paha olo puretaan, tai kenties sisareni. Jos äitini joutuu taipumaan ja muuttaa isoäitini luokse, tilanteesta kärsii taatusti ainakin äitini mies. Mutta onhan sentään lohdullista, että onnellisuus ei olekaan tärkeintä.

Kuten mieheni tässä kohden voisi todeta: "Ilman oloa piisaa."

Maaksi jälleen & takaisin arkeen

Hautajaiset ovat ohi, vanhustenhoidolliset pohdinnat jatkuvat. Mihinkäs niistä.

Itse hautajaiset sujuivat kyllä hyvin, tai sillä tavalla kuin ne minun suvussani keskimäärin sujuvat. Pidän oman sukuni hautajaisia periaatteessa aika vastenmielisinä tilaisuuksina muun muassa siitä syystä, että kyseessä ovat aina kirkolliset hautajaiset, vaikka vainajat eivät olisi olleet millään tavalla uskonnollisia ihmisiä.

Sinänsä minulla, uskonnottomalla ihmisellä, ei ole mitään uskonnollisia tilaisuuksia vastaan. En ole koskaan ollut sitä lajia änkyrä. Päinvastoin, käyn itse asiassa kirkossakin ihan mielelläni, jos ajatus jostain syystä päähäni pälkähtää. Aika usein näin käy esimerkiksi matkoilla: jos haluan käydä turistina katsomassa kirkkoa, minusta on paljon mielenkiintoisempaa valita sopiva aika ja mennä saman tien sanaa kuulemaan. Luulen, että ihan kotimaassakin käyn kirkossa useammin kuin suomalainen kirkkoon kuuluva tapakristitty keskimäärin.

Ylipäänsä jos uskonnollinen tilaisuus on osanottajilleen merkityksellinen ja koskettava, koen sen yleensä koskettavana itsekin, vaikken uskoa jaa. (Tästä lausumasta voisi toki rajata pois sellaisten uskontokuntien järjestämiä tilaisuuksia, joihin suhtaudun periaattellisen negatiivisesti. En varmaankaan kokisi miellyttävinä sellaisia seuroja, joissa vaikkapa eheytettäisiin homoja.)

Isoeno ei kuitenkaan tietääkseni ollut millään tavalla uskonnollinen ihminen, joten minusta tuntuu väärältä, että hänen kuollessaan hautajaistilaisuus on silkkaa uskontoa. Meidän perheessä tämä vielä korostuu siksi, että kun muistotilaisuudessa kysytään, haluaisiko joku lausua vainajasta muistosanoja, ei kukaan sano mitään. Olin tästä ensimmäisellä kerralla aika järkyttynyt, nyttemmin jo osasin odottaa samaa reaktiota.

Käyköhän kenenkään muun suvussa säännöllisesti näin...? Joku on kuollut ja ollaan kokoonnuttu porukalla häntä muistelemaan, eikä kukaan halua sanoa julkisesti vainajasta mitään? Se on kuulkaa piinallinen kolmen minuutin hiljaisuus se. Hiljaisuuden rikkoo lopulta pappi, joka kokee papilliseksi velvollisuudekseen puhua hiukan lisää uskontoa. Eli oikeastaan vainajasta ei puhuta yhtään mitään, taivaan valtakunnasta vain jne. Se on minusta kornia, jos mikä.

Toki ymmärrän, että hautajaiset ovat eloonjääneitä eikä kuolleita varten, mutta tässä tapauksessa ei kyllä kukaan perheenjäsenkään ole millään tavalla uskonnollinen. Tietysti veljen kirkollinen hautaus oli isoäidilleni itsestäänselvyys, eikä hän voine edes kuvitella, että asiassa oltaisiin voitu menetellä muulla tavoin. Se ei kuitenkaan tee toimituksesta vähemmän vastenmielistä: jos tilaisuudella ei ole aidosti hengellistä merkitystä kenellekään lähisukulaiselle, on kyseessä vain turha ja kolkko tapa.

Positiivisinta hautajaisissa oli se, että isoäitini pystyi osallistumaan ja jaksoi olla mukana koko muistotilaisuudenkin ajan. Ajattelin etukäteen, että tämä vaatisi pienen ihmeen, ja niin se tavallaan vaatikin. (Rakastuin myös erääseen toiseen mummoon, sekin oli positiivista.)

Isoäitini oli tietysti etukäteen kamalan ahdistunut ja uskoi, ettei pystyisi tulemaan koko hautajaisiin. Kuten tavallista, minun nähdäkseni kyse oli siitä, että isoäiti pelkäsi nimenomaan ahdistuksen käyvän liian suureksi. Ja kuten tavallista, äitini vähätteli ahdistuksen roolia isoäidin voinnissa ja toisteli vain sitä, kuinka kyseessä on "vanha ihminen" ja "fyysisesti erittäin huonossa kunnossa". (Minun nähdäkseni isoäidin fyysinen kunto on varsin hyvä pian 90-vuotiaalle.)

Joka tapauksessa, isoäitini on ilmeisesti mietiskellyt tätä ahdistusasiaa itsekin ja lopulta saanut kysyttyä, että eikö olisi olemassa jonkinlaista rauhoittavaa lääkettä hänen oloaan helpottamaan. Että jos vaikka ennen hautausta ottaisi, niin ehkä silloin paremmin kykenisi paikalle. Ja kas vain, jostain mummulle Temesta saatiinkin, tai itse asiassa puolikas Temestaa, kuten äitini erittäin painokkaasti korosti. (Kai isoäiti on sitten vain puoliksi ahdistunut, jos tämä ottaa vain puolikkaan rauhoittavaa?)

Oli plaseboa tai ei, niin joka tapauksessa isoäidin voimallisin paniikki todellakin laantui rauhoittavan ottamisen jälkeen. Ei lääke häntä millään tavalla tunnottomaksi turruttanut, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut olla aivan hajoamispisteessä koko aikaa. Uskon, että isoäitini pystyi olemaan hautajaisissa paljon aidommin läsnä, siis myös tunteiden tasolla, kun hän sai kaikista pahimpaan ahdistusoireiluun edes jotain apua.

(Sivumennen sanoen minua ärsyttää ihan tuhottomasti se vakioargumentti kaikkia mahdollisia päälääkkeitä vastaan, että ne vain turruttavat ihmisen ja vaimentavat todelliset tunteet. Kokemuksia lääkkeistä on monenlaisia, mutta yleiseksi totuudeksi tuosta ei ole sitten millään.)

Voisi toivoa, että omaishoitajana äitini olisi ottanut tästä lääke-episodista onkeensa, mutta tuskin näin onnellista kehitystä sentään tapahtui. Vaikka äitinikin ilmiselvästi näki lääkkeen helpottaneen isoäidin oloa, on hänen kantansa kuitenkin se, että missään nimessä mitään rauhoittavaa ei voi koskaan antaa yksin asuvalle vanhukselle. Siinä on kyllä toki perääkin.

Mutta miksi vanhus sitten asuu edelleen yksin? Siksi, että hautajaisten jälkeen isoäiti pani kovan kovaa vasten ja kieltäytyi kertakaikkisesti lähtemästä äitini luokse. Samaten mummu kertoi juuri puhelimessa, että on tästälähin peruuttanut kunnallisen ateria- ja kaupassakäyntipalvelun. Kun kysyin, kuka nyt käy kaupassa, oli isoäiti sitä mieltä, että "kylläpähän jonkun saan käymään". Lue: äitini, joka asuu edelleen 350 km:n päässä. Isoäiti yrittänee tällä liikulla kiristää äitiäni taipumaan sellaiseen ratkaisuun, että äitini muuttaisi hänen luokseen.

(Olen muuten sitä mieltä, että isoäidilläni onkin oikeus päättää, missä asuu. Mielestäni hänellä vain ei ole oikeutta päättää sitä, missä muut asuvat.)

Muunkinlainen kiristys on taas vahvasti kuvioissa. Kun puhuin tuota yllä mainittua puhelua isoäitini kanssa, olimme eri mieltä eräästä isoäidin mieltä kuohuttaneesta tapahtumasta. Kyseessä ei ollut mikään käytännön asia, olipahan vain periaatteellinen erimielisyys, eikä eroavan mielipiteen poikinut sattumuskaan kovin kummoinen ollut.

Isoäiti kuitenkin latasi heti: "Sinä olet kyllä paha ihminen, kun ajattelet noin väärin!" Ja perään: "Ei sitä tiedä, minkä kohtauksen minä nyt tästäkin saan, kun olit minulle noin paha!"

No ei tiedä juu, eikä kai saisi huvittua tästä, mutta huvituinpa kuitenkin. Pitää huvittua, kun on aikuinen ja sen verran etäällä, että asian koomisenkin puolen voi nähdä. Syytös on kuitenkin jo lapsuudesta tuttu, sekä äidin että isoäidin taholta. Jos olen jostain eri mieltä, en ole ainoastaan väärässä, olen myös paha. Tämä pahuus voi aiheuttaa läheisissäni paitsi murhetta, myös konkreettisia fyysisiä seurauksia, kuten sairauskohtauksen (itse asiassa jopa kroonisen sairauden, vaikka sellaista ei tällä kerralla otettu puheeksi). Ja jos näin käy, on se minun syytäni. Pahuuttani ei siis voi edes kuitata sisäsyntyiseksi piirteeksi, jolle en voi mitään: olen aina paha tahallani. Vaikka päättely nyt naurattaa, niin kaipa se on jotain vaikuttanut, kun olen pahuudestani aivan pikkulapsesta saakka niin paljon kuullut.

(Pahuus ei muuten myöskään poistu sillä, että pidän pääni kiinni ja olen ilmaisematta eriäviä mielipiteitä. Tätäkin on kokeiltu. Kun äitini tai isoäitini on tällä tuulella, niin käytöksestäni tai sitten vaikkapa ulkoisesta olemuksestani löytyy aina joku piirre, joka todistaa pahuudestani ja jonka myöskin tuotan tahallani. Helpoimmin tämä kuitenkin todetaan mielipiteistäni.)

Hoh hoijaa. Isoäidin kanssa mentiin nyt joka tapauksessa takaisin lähtöruutuun. Äitini elää kotonansa ja isoäiti omassa kodissaan, mutta käytännössä äitini ei voi palata minkäänmoiseen normaaliin elämään. Esimerkin antaakseni: ensi viikonloppuna järjestämme perheillallisen miehen tohtoriksi valmistumisen kunniaksi (kyseessä ei ole varsinainen karonkka, sillä tohtoroituminen on tapahtunut maassa, jossa sellaista ei tavata järjestää). Äitini ja hänen miehensä piti tulla illallisille, ja taisi heillä olla muutakin menoa täällä päin, miehellä ainakin oli työasioita. Nyt on heidän menonsa peruttu, sillä "emmehän me voi minnekään Helsinkiin tulla, kun meidän pitää kerran olla koko ajan hälytysvalmiudessa".

Tällä hetkellä äitini lienee sairaslomalla, joten sen puolesta hän voinee alituisessa valmiudessa ollakin (paranemisen kanssa voi olla niin ja näin), mutta entäs kun sairasloma loppuu? Kuinka äitini voi tässä tilanteessa jatkaa esimerkiksi työtänsä normaalisti? Aika näyttää, mutta minä ennustan taas pahaa.

Tämä on yksi sellaisista kuvioista, joihin perheeni tuntuu aina päätyvän ja joiden vuoksi minun on niin hankalaa ylläpitää välejä perheeni kanssa. Itse asiassa tässä on myös eräs syy siihen, miksi kirjoitan tätä blogia. Nyt kun olen itse ruvennut perheenlisäyspuuhiin, yritän pakottaa itseni ajattelemaan tarkkaan sitä, mistä kaikesta näissä pahan olon kierteissä on kyse ja kuinka ne ehkä, mahdollisesti, voisi yrittää oman lapsensa kohdalla välttää. Kirjoittaminen auttaa tunnistamaan toimintamalleja. Eli ihan yksinomaan ei ole vain tarkoitus vuodattaa sitä, kuinka perhe ottaa päähän. Vaikka onhan tässä sekin motiivi vahvana läsnä, sitä ei voi kiistää.

Voiko pojalla olla pinkki huone?

Aika usein mietin, ylireagoinko ulkopuolisten pyrkimyksiin määritellä syntyvää lastamme sukupuolen kautta. Toisaalta on aidosti järkyttävää ja hämmentävää, että tällaista määrittelyä yritetään pontevasti suorittaa jo siinä vaiheessa, kun sikiön sukupuolen ainoakaan aspekti ei ole vielä tiedossa. Toisaalta taas olen kunnon nainen ja feministi siinä(kin) suhteessa, että kyseenalaistan jatkuvasti omia selvääkin selvempiä huolenaiheitani ja otan takapakkia. Syyttelen itseäni; tuumin, mahdanko sittenkin olla kohtuuton, huumorintajuton, joustamaton. Ja että jos esimerkiksi sukulaisten tapa kohdella syntyvää lastamme tuottaa minulle ongelmia, niin kenties ongelmat todellakin ovat vain omassa päässäni ja minä olen se osapuoli, jonka pitäisi relata.

Sitten törmään kaupan lehtihyllyllä aikakauslehteen, jonka kannessa on otsikko: "Voiko pojalla olla pinkki huone?"

Lehti oli kelmutettu, joten en voinut kurkata vastausta sisältä. Moisen roskan tukemiseen en todellakaan rahojani laita - vastustan sisustuslehtiä muutenkin, ainakin tällaisia perinteisiä, joissa rohkaistaan turhaan kulutukseen - joten minulle jää arvoitukseksi, miltä kannalta tätä elämän suurta kysymystä lähestyttiin.

Haluaisin kuitenkin esittää vastakysymyksen: Voiko tällä tavalla otsikoidussa artikkelissa olla järkevästi ottaen sisältönä muuta kuin yksi sana, "voi"?

(No jaa, äärimmilleen venytettynä artikkeli voisi kuulua vaikkapa: "Miksi vitussa ei voisi?")

On mahdollista, että artikkeli pojan pinkistä huoneesta on - otsikkoaan lukuunottamatta - itse asiassa aivan järkevä ja hyvä. Kenties siinä esitellään lukuisia kivoja ja funktionaalisia poikien huoneita, joiden pääväri on pinkki. (Ja sisustustarpeet näihin on vielä parhaassa tapauksessa hankittu dyykattuna tai kierrätettynä, jotta pojan pinkin unelman luomiseksi ei ole tarvinnut turhaan kuluttaa kallisarvoisia luonnonvaroja.)

Itse asiassa pitäisin artikkelia lukemattakin äärimmäisen epätodennäköisenä, että Divaanin vastaus otsikon kysymykseen voisi olla "ei". Varmasti se on jossakin muodossa "kyllä".

Vastauksesta riippumatta itse kysymys on absurdi. Maailma, jossa artikkeli pojan pinkistä huoneesta otsikoidaan tuohon tapaan, ei vielä ole tasa-arvon näkökulmasta valmis.

Minä saatan olla monessakin asiassa huumorintajuton ja kohtuuton, mutta mitä tulee lapsille tarjolla oleviin sukupuolirooleihin ja niiden joustamattomuuteen, huoleni ovat täysin oikeaan osuvia.

Välit toisaalla kiristyvät, toisaalla lientyvät

Unettomuus sen kun pahenee. Nykyään saan iltayöstä nukuttua suunnilleen kaksi tuntia, jonka jälkeen olen 5-6 tuntia unen- ja valveensekaisessa horroksessa, pääosin kuitenkin valveilla. Jos aamulla on aikaa, nukahdan vielä tunniksi-pariksi. Ehkäpä elimistö totuttelee siihen, mitä on joka tapauksessa luvassa, kunhan lapsi syntyy ja yösyötöt alkavat.

Ei tämä hullumpaa elämää silti ole: väitöskirja ei edisty halutulla tavalla, mutta se lienee ihmisen murheista pienimpiä. Ja viikonlopun pienimuotoiset baby shower -bileet ihanien ystävien kanssa rauhoittivat mieltä ja kehoa, vaikkeivät unta palauttaneetkaan. (Olen niin onnekas, että voin lukea anopinkin ystäväksi, ei tarvitse sanoa erikseen ystävät ja anoppi. Jee!)

Perheasiat kehittyvät juuri siten kuin olen povannutkin ja olen niin halpamainen ihminen, että tunnen tästä jopa pientä vahingoniloa. Vaikka olisi oikeassa kuinka harmittavien asioiden suhteen, niin silti on edes pikkuisen kutkuttavaa olla oikeassa. Etenkin, kun minun väärässä olemiseni on perheen keskeisiä uskonkappaleita. Hih!

Isoäitini asumiskuvioiden suhteen on niin sanotusti paska iskeytynyt tuulettimeen saman tien. Omassa kodissaan ei mummu tällä haavaa pärjää, joten vanhainkoti- tai palveluasumispaikka on otettu uudella tarmolla puheeksi. Paikkaahan ei juuri nyt edes ole, mutta sellaista jonotetaan. Ongelmana on se, että isoäiti kieltäytyy ehdottomasti tästä vaihtoehdosta: hän on vuosien kuluessa tullut niin riippuvaiseksi nimenomaan perheenjäsenien tarjoamista palveluista, että muu ei enää kelpaa. Väliaikaisratkaisuna isoäiti asuu äitini luona, muttei sekään kuulemma pidemmän päälle sovi mummulle, koska kyseessä ei ole hänen oma kotipaikkakuntansa.

Isoäidin täytyisi siis päästä kotiin, omaan taloonsa asumaan, mutta saada perheenjäsen kokopäiväiseksi omaishoitajaksi. Käytännössä tämä perheenjäsen olisi äitini. Eli äitini pitäisi jäädä pois työstään ja muuttaa pois omasta kodistaan, jotta isoäitini olisi tyytyväinen tai edes jotakuinkin rauhallinen. Jos tämä kuulostaa ulkopuolisesta vain dementikon horinoilta, niin surullista kyllä, näin ei ole: ainakin aiemmin myös siskoni on koettanut ajaa täysin samaa agendaa (juuri nyt en tiedä, mikä on siskoni kanta asiaan, koska emme ole väleissä). Siskoni on todennut, että äitini voisi vallan hyvin muuttaa isoäidin luo, sillä "eihän sille mitään estettä olisi". No jaa: ei muuta estettä kuin että äitini tykkää työstään, ja että hänen elämänsä, ystävänsä, omat lapsenlapsensa jne. ovat äitini omassa kotikaupungissa, ei isoäidin luona maalla. Aviomiehestä puhumattakaan! Ehkä miehenkin pitäisi muuttaa omaishoitajaksi: molempi parempi?

Tässä tilanteessa minä olenkin yllättäen se lapsi, jonka puoleen äitini voi kääntyä huolineen. Ainakaan en painosta äitiäni jättämään omaa elämäänsä ja omistautumaan isoäitini hoivaamiselle. Ylipäänsä en usko omaishoidon autuuteen, olen nähnyt aivan liikaa vanhusten omaishoidon kuvioita pitääkseni sitä hyvänä järjestelynä. (Lievennän tätä kantaa sen verran, että mahdollisesti kyseessä voi olla kelvollinen järjestely sellaisissa oloissa, joissa useampia sukupolvia tapaa muutenkin asua luontevasti keskenään ja jossa vanhuksilla aivan aidosti on rooli perhepiirin arjessa, siis jokin voimauttavakin rooli sen lisäksi että ovat huollon kohteena. Näin ei yleensä esimerkiksi Suomessa ole.)

En myöskään syyllistä äitiäni hyväksymään isoäidin oikuttelua vain siksi, että kyseessä on vanha ihminen. Isoäidin ikä ei minusta ole nyt tässä se oleellinen juttu muuten kuin sen kannalta, että hänen kaikenlaiset kremppansa ja muut vanhuuden vaivat ihan oikeasti jo alkavat estää yksin asumisen, siis vaikka paniikkikohtauksiakaan ei sattuisi. Isoäitini on siitä harvinainen liki 90-vuotiaaksi, että muistihäiriöitä hänellä ei ole käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Dementian piikkiin ei siis voi panna oikeastaan mitään, ellei nyt sitten tiettyjen luonteenpiirteiden kärjistymistä. En siis ole ottanut tavaksi sanoa äidilleni, että hänen pitää vain sietää hiljaa isoäitini käytöstä, koska tämä on vanha. Siskoni on enemmän näillä linjoilla.

Ennen kaikkea on nyt kyse siitä, että koska isoenon harjoittamaan lähisuhdeväkivaltaan ei ikinä puututtu, ja koska osa tätä väkivaltaa oli nimenomaan ulkopuolisen avun kieltäminen isoäidiltäni, niin minkäänlaista luottamusta mihinkään perheen ulkopuoliseen auttajatahoon ei ole voinut rakentua. Kokoa siinä sitten arkesi uudestaan tältä pohjalta: ei ole helppoa isoäidillä! Oikea ratkaisu ei kuitenkaan voi olla se, että äitini pitäisi nyt uhrata koko oma arkensa isoäidin tähden. Ehkä omaishoito vielä onnistuisi jollain tapaa, jos isoäiti asuisi samalla paikkakunnalla, mutta nythän niin ei ole.

Kun isoäitini ei ole ainakaan vielä saanut lupausta siitä, että pääsee perheen tuella takaisin kotiin asumaan, hän on ilmeisesti heittäytynyt aika hankalaksi. Ja onhan hänellä hankalaa muutenkin, ei sillä. Joka tapauksessa isoäidin stressi purkautuu muun muassa siten, että hän lypsää koko ajan lisää palveluksia äidiltäni, kun tällä on jo nytkin tarpeeksi kiirettä hautajaisjärjestelyjen kanssa. Esimerkiksi isoäitini vaatteet eivät kuulemma kelpaa hautajaisiin, vaikka mustia juhlavia vaatteita ja kenkiä on tällä vaikka kuinka, vieläpä käyttämättömiä. Ei, äitini pitäisi hankkia uudet. Ja koska isoäiti ei jaksa lähteä kauppoihin vaatteita sovittamaan, pitäisi äidin siis kuskata valikoima vaatteita ja kenkiä kotiin ja sitten loput takaisin kauppoihin. Tämä on silkkaa pompottamista (ja sivumennen sanoen muistuttaa hiukan tapaa, jolla isoäitiä itseään on pompotettu - näin nämä kuviot toistuvat). Eihän äitini tällaista voi jaksaa.

Kuten hiukan arvelinkin, äiti on jo sairastunut itsekin fyysisesti, tai pikemminkin eräs hänen vanha sairautensa on aktivoitunut jälleen. Eikä kyseessä ole aivan helpolla hoituva vaiva, joten isoäidin palvelulle omistautuminen ei tältäkään pohjalta olisi oikein hyvä juttu.

Voi äitiä, voi isoäitiä! En ehkä ole sittenkään iloinen siitä, että uumoilin tämän tyyppistä kehitystä. Ainakin minulla on nyt sopuisa puheyhteys kumpaankin, paljoa mitään konkreettista en vieläkään koe voivani tehdä. Rohkaisen äitiäni olemaan lujana sen suhteen, ettei kaikkiin isoäidin vaatimuksiin tule antaa periksi, siinä minun panokseni lähinnä on.

Hautaus on ensi lauantaina. Pääsen näkemään siskoni lapsia, se on joka tapauksessa iloinen asia.

Uni 13.11.2011

Työskentelin vanhassa tehdasrakennuksessa, kun hälytysääni soi. Moneen turhaan hälytykseen turtuneena jätin miltei reagoimatta. Sitten vilkaisin ulos tehdassalin ikkunoista ja näin ihmisten juoksevan poispäin. Ymmärsin, että tällä kerralla räjähdys tapahtuisi ja tulisi itse tehtaasta käsin.

Länsimaiset insinöörit ja työmiehet kyyristelivät piha-aukealla, kukin jonkinlaisen kojun tai muun rakennelman suojassa. Minulle ei ollut jäljellä suojapaikkaa. Jouduin juoksemaan edemmäs, alas soramonttuun.

Jyrkästi viettävällä rinteellä kyykötti resuisia paimentolaisia niskat kyyryssä, syyttävät katseet alasluotuina. Kun juoksin rinnettä alas, soraa ja kiviä valui paimentolaisten päälle. Olin vähällä aiheuttaa maanvyörymän. Rinteen alla oli vino vanha työmaakoppi, jotenkin sinne joutunut. Ehdin kopin taakse ajoissa.

Räjähdys oli hiljainen. Äänen vaimennuttua ilmassa leijaili pienen pieniä lasinsiruja, oudon kevyesti, kuin olisivat tanssineet ilman sijasta vedessä. Lasia laskeutui kasvoilleni ja vaatteilleni, maahan, joka paikkaan. Mietin, miten hankalaa tätä maata olisi viljellä sodan jälkeen: se oli imenyt itseensä myrkkyjä ja saasteita, hienojakoista lasia.

Kiipesin rinnettä ylös. Tehdasrakennus oli vielä pystyssä. Palasin sisään, takaisin työhöni. Vasta nyt huomasin koetella vauvaa, jota olin jo pitkään kantanut nyytissä povellani. Vauva oli muuttunut kiveksi, nyrkinkokoiseksi.

Syntymättömän sukupuolesta

Kun herää joka aamu kello neljä, muttei vielä tuossa vaiheessa jaksa tehdä paljoa muuta kuin heilutella sukkapuikkoja, tulee kutoneeksi paljon sukkia. Tänä aamuyönä huomasin, että olen kutonut sinisiä ja punaisia vauvansukkia, kuinka perin soveliasta. Emme tiedä, mitä sukupuolta jälkikasvusta povataan, joten nyt on sitten sukkia valmiina sekä tyttöä että poikaa varten... pöh. (Tosiasiassa minulla sattui olemaan sinistä ja punaista lankaa tähteinä vanhoista töistä.)

Sukka-asiasta siirryin miettimään tyypin sukupuolta noin yleensä ja sitä, kuinka tässä(kin) asiassa tunnen olevani vastarannankiiski. Kun kasvaa perheessä, jossa saa aina kuulla olevansa kummallinen ja erilainen ja outo, niin on helppoa tulla siihen uskoon, että todellakin on jollakin tapaa poikkeava tyyppi (ja tämänhän voi helposti kääntää itserakkauden puolelle). Sitten sitä kasvaa ja saa ihania ystäviä ja muuttaa pois kotoa ja kaiken kaikkiaan huomaa, ettei ole mitenkään erikoislaatuinen, vaan samanlainen kuin muutkin pervot ja hipit ja haahuilijat (näin karrikoiden ilmaistuna... toki olemme kaikki erilaisia jne). Ja muutenkin sitä onneksi jo kykenee hakeutumaan pois piireistä, joissa voisi kokea merkittäviä paineita olla "normaali" (tai ainakin juuri oikealla tavalla epänormaali!) tai joissa voisi joutua sensuroimaan mielipiteitään ja sanomisiaan kovin pahasti.

...ja sitten alkaa odottaa lasta, jolloin yhtäkkiä huomaakin taas olevansa tilanteessa, jossa kokee olevansa ihan eri planeetalta kuin samassa elämäntilanteessa oleva jengi keskimäärin on. Minulla ei tosin ole hirmuisesti vertailupohjaa omassa ystäväpiirissä, sillä harvalla läheisellä ystävällä on lapsia. Ehkä siksi tämä outouden tunne korostuukin. Suurin osa tuntemistani ihmisistä, joilla lapsia on, tuntuu olevan ihan täyspäistä sakkia edelleen, enkä koe heidän kanssaan mitään kovin karmivia hämmennyksen tunteita kun jutellaan lasten saamisesta ja lapsiin suhtautumisesta. Raskauden edetessä tulee kuitenkin käytyä kaikenlaisissa yleisissä raskaana oleville ja lapsiperheille suunnatuissa jutskissa, kuten nyt vaikkapa neuvolan perhevalmennuksessa ja synnytyssairaalan äitiryhmässä, joissa ah niin moni asia hämmästyttää ja kummastuttaa (ja kiukuttaa!) pientä odottajaa.

Lapsen sukupuoli ja suhtautuminen siihen on yksi näistä aiheista, joista en viitsi yleensä ryhtyä edes kovin avoimeen keskusteluun, koska tunnen heti olevani liian outo ja joutuvani puolustuskannalle. Ja sukupuolestahan miltei kaikki kuitenkin kysyvät, joten siitä kuitenkin joutuu puhumaan vähän väliä.

Tavallinen keskustelunavaus on tietysti se, onko tulossa tyttö vai poika. Jo tähän kysymykseen tekee aina mieleni vastata, että eihän tuossa ole edes kaikki vaihtoehdot, voihan sieltä tulla myös intersukupuolinen... mutta yleensä annan olla. Sanon, että meillä ei ole tietoa sukupuolesta, kuten ei olekaan. Reaktio tähän on usein myönteinen ja kannustava: "Ihan oikein, ei sitä tarvitsekaan etukäteen tietää, on paljon hauskempaa kun kyseessä on yllätys! Ei mekään haluttu tietää! Kyllä se sitten synnärillä paljastuu!" Yleensä vielä lisätään loppukaneettina: "Ja eihän sillä ole väliä, tuleeko tyttö vai poika, kunhan lapsi on terve."

Minusta tuo jälkimmäinenkin fraasi on monesta syystä aika järjetön, mutta siitä ehkä voisin kirjoittaa lisää toiste. Mutta mitä tulee siihen, että jännittäisin erityisesti jälkikasvun sukupuolen paljastumista, niin sellaista en itsessäni tunnista ollenkaan. En ole kysynyt lapsen sukupuolta ultraäänissä ensiksikin siksi, etten koe lapsen sukupuolen voivan millään olennaisella tasolla "paljastua" ultraäänikuvantamisen keinoin. Ja mitä tulee siihen, minkälaiset genitaalit ultraaja on jälkikasvulla havainnut, niin minulla ei ole ollut tarvetta tietää asiaa, muttei toisaalta mitään erityistä hinkua olla tietämättäkään.

Sanoin miehelle ennen rakenneultraa, että en aio erikseen kysyä mitään tyypin sukupuolesta, jos ultraaja ei siitä omasta aloitteestaan mitään sano. Ja että jos mies haluaa tietää, niin kysyköön vain, ei se minua haittaa. Mies olikin aluksi sitä mieltä, että haluaa tietää arvion sukupuolesta. Itse tilanteessa hän ei sitten kysynyt asiasta mitään: hänkään ei kokenut, että se olisi ollut kovin relevanttia. Ultraäänikuvan katsominen on oikeasti aika ihmeellistä: on kummaa, että jälkikasvu siellä nukkuu ja sitten haukottelee ja venyttelee ja on muutenkin kaikin tavoin olemassa. Ja vaikka vastustankin ajatusta, että terve lapsi on ilman muuta paras lapsi (mitä kaikkea "terveys" tässä tapauksessa kattaa?), niin onhan se tietysti helpotus, kun ruudulla näkyy joka tapauksessa oletettavasti elinkelpoinen lapsi. Saimme tietää, että tyypillä on harvinaisen pyöreä pää, mitä tietoa kyllä innolla sulattelimme, mutta eivät ne genitaalit niin tärkeiltä sen kaiken muun ihmetyksen ohella tuntuneet.

Mitä tulee siihen, että jälkikasvun sukupuoli sitten heti syntymän jälkeen selviäisi, niin tätäkään ajatusta en niele. Olen ensiksikin tässä asiassa niin butlerilainen ja sosiaalikonstruktivisti, että ajattelen sukupuolen rakentuvan pääosin sosiaalisten suhteiden, rooliodotusten, erilaisten sukupuolittuneiden käytäntöjen ja diskursien jne. kautta. Ja että sukupuoli sellaisena kuin voimme siitä puhua ja sellaisena kuin voimme sen toisissa ulkopuolelta havaita on performanssia, ja niin poispäin.

Tietysti syntyvällä tyypillä on aivan tietynlainen ruumis ja kehollinen todellisuus ja fyysiset tuntemukset aiheesta, toki. Ja voihan sukupuoli-identiteetin muodostumisessakin olla perittyjä elementtejä, luulisin, joten en oleta, että jälkikasvu olisi sukupuolen suhteen tabula rasa. Niin äärikonstruktivisti en ole. Mutta tältäkin kannalta tarkastellen on selvää, että vaihtoehtoja on ainakin enemmän kuin kaksi. Jälkikasvulla voi olla ilmiselvästi naisellisen tai miehisen näköiset ulkoiset genitaalit, tai sitten jotain hankalammin luokiteltavaa. Ja siinäkin on vasta osatotuus: onhan lisäksi sisäiset sukuelimet, sisäeritys, kromosomit. Vaikka jalkojen välissä olisi mitä, ei voi etukäteen tarkaalleen tietää, mitä rataa jälkikasvun kehitys tulee kulkemaan.

Ja lopulta: vaikka tyyppi olisi ruumiiltaan ja murrosiän kehitykseltään minkälainen hyvänsä, niin emme voi ennalta tietää, minkälaisen sukupuoli-identiteetin hän keksii itselleen kehittää. Ja koska ajattelen sukupuoli-identiteetin voivan kehittyä ja muuttua mahdollisesti koko elämän ajan, en usko, että siitäkään asiasta "paljastuu" missään vaiheessa lopullinen totuus. Itse en ainakaan koe, että oma sukupuoli-identiteettini olisi vielä kolmikymppisenäkään aivan täysin staattinen, vaikkei se erityisen häilyväkään ole.

Kaiken tämän pohjalta en vain osaa millään lailla suhtautua siihen ajatukseen, että synnärille meille selviäisi jotain lopullista lapsen sukupuolesta, ja sitä paljastusta pitäisi tässä jännittämällä jännittää. Kun vielä tietää, kuinka jäykkiä miehiset ja naiselliset roolimallit vielä monelta osin ovat, niin eihän sukupuolen "paljastumisessa" jännitetä vain genitaalien muotoa: oikeasti olemme kaikki ohjelmoituja myös liittämään vastasyntyneen luonteeseen aivan erilaisia attribuutteja sen mukaan, kumpaa sukupuolta (siis vallitsevassa kahden sukupuolen oletuksessa) ajattelemme tämän olevan. Ja epäilemättä vastasyntyneen tyypin tulevaisuuttakin ryhdytään spekuloimaan ihan eri pohjalta heti kun sukupuoli "tiedetään".

Näissä keskusteluissa minusta vaikuttaisi siis siltä, kuin pitäisi ilman muta ajatella, että a) ulkoiset genitaalit ratkaisevat sen, onko kyseessä tyttö vai poika (muita vaihtoehtoja ei ole), ja b) tyttöys tai poikuus ratkaisee sen, minkälainen ihminen tyypistä tulee, ainakin noin suurin piirtein.

Itse ajattelen, että a) syntyvällä on jonkinlaiset genitaalit, mutta että b) hänen sukupuolensa fyysinenkin ulottuvuus voi kuitenkin olla mutkikkaampi juttu. Ja c) eipä tuota voi tietää, minkälaista sukupuolta tyyppi kuitenkin lopulta kokee olevansa, ja d) voihan hän korjata fyysistä ruumistaankin myöhemmin paremmin sukupuolensa kokemusta vastaavaksi (mikäli kokee siihen tarvetta). Lopulta e) olipa tyypin fysiikka ja sukupuoli-identiteetti mitä hyvänsä, ja kehittyivätpä ne ajan kanssa mihin suuntaan hyvänsä, niin niiden pohjalta ei kuitenkaan pitäisi yrittää päätellä yhtään mitään siitä, mitkä tulevat olemaan tämän kiinnostuksen kohteet, tavoitteet, arvot jne.

Tietysti lapsen sukupuolen ennalta tiedusteleminen on vain eräs yksittäinen tilanne, jossa koen hämmennystä. Muissakin suhteissa olen joutunut miettimään, millä tavalla haluan suhtautua lapsen sukupuoleen ja millä tavalla ympäristö siihen tulee suhtautumaan. Epäilen, että tässä asiassa voi vielä syntyä aika suuria jännitteitä ainakin lähisuvun kanssa.

Jos päättäisin asiasta yksin, tekisin ehkä minäkin sen kasvatustempun, että yksinkertaisesti en kertoisi kysyttäessä aivan pienen lapsen sukupuolta, en ainakaan kaikille tiedustelijoille. En toki haluaisi millään lailla estää tai viivyttää lapsen sukupuoli-identifikaation syntymistä, tai edesauttaa sitä, että lapsi identifioituisi sukupuoleltaan androgyyniksi. Tavoite olisi se, että niin kauan kuin pienellä lapsella ei mitään kovin selkeää sukupuoli-identifikaatiota vielä ole, ei häntä mielestäni tarvitsisi kovin voimakkaasti ulkopuolelta sukupuoliroolittaa tietynlaiseen pukeutumiseen tai käytökseen. (Ja joo, toki sukupuoli-identifikaatio syntyy myös tämän roolittamisen kautta, joten eivät ne ole toisistaan erilliset asiat. Luulen kuitenkin, että vaikka lasta onnistuisi suojelemaan ainakin kaikkein joustamattomimmalta rooliajatelulta, jäisi tälle kyllä vielä ihan hyvin tilaa ja aineksia muodostaa kaikessa rauhassa omanlaista sukupuoli-identiteettiään.)

En ole tätä sukupuolen salaamisen agendaa yrittänyt tosissaan edes viedä läpi, sillä mies ei ole näin radikaalilla linjalla. Siitä olemme kuitenkin samaa mieltä, että lapsen kasvatuksessa pyrimme olemaan mahdollisimman sukupuolineutraaleja ainakin niin kauan, kuin lapsella ei ole vielä minkäänlaista omaa artikuloitua sukupuoli-identifikaatiota. En ole lainkaan varma siitä, missä vaiheessa sellainen mahtaa syntyä, mutta tuskin ainakaan alle parin vuoden iässä, luulisin. (Enkä kyllä muutenkaan ajattele, että sukupuoli-identiteetti säilyisi muuttumattomana, joten kakru saa kyllä muuttaa mieltäänkin halutessaan.) Eli sanotaanko alle parivuotiasta lasta en esimerkiksi haluaisi pukea korostetun tyttömäisesti tai poikamaisesti, enkä myöskään haluaisi, että ulkomaailma suhtautuisi häneen korostetusti tyttönä tai poikana. Kun tyyppi oppii sanomaan, että mulle nyt heti prinsessamekko, niin siitä sitten vain. Sukupuolineutraalista kasvatuksesta voidaan siinä vaiheessa siirtyä sukupuolisensitiiviseen.

Tämä pyrkimys alun sukupuolineutraaliin kasvatukseen voi olla aika hemmetin hankalaa toteuttaa. Varsinkin kun tietää, että pakostakin mekin suhtaudumme jälkikasvuun eri tavalla sen mukaan, minkälaiset genitaalit tällä on. En yritä sanoa, että olisin itse jotenkin sukupuolijärjestelmän ulkopuolella tai yläpuolella, ja etteikö sama rooliajattelu vaikuttaisi pakostakin myös minun ajatteluuni ja toimintaani, halusin tai en. Siksi minusta on niin kornia, kun mahdollisimman sukupuolineutraalin kasvatuksen vastustajat argumentoivat, että pitäähän sitä nyt lapsille jonkinlaista sukupuolen mallia antaa ja että eihän niistä voi kasvattaa pallo hukassa haahuilevia poloisia neutreja. Hah: ikään kuin sukupuoliroolittamisen todella voisi poistaa kuvioista, noin vain. Ajattelen, että sen räikeimpiä muotoja voi pyrkiä omassa käytöksessään tiedostamaan ja vähentämään, siinä kaikki. (Siinä mielessä kysymys ei tietenkään koskaan ole aidosti sukupuolineutraalista kasvatuksesta, ainoastaan pyrkimyksestä sellaiseen.)

...mutta miten esimerkiksi isovanhemmat tulevat suhtautumaan asiaan? Joku saa vielä harmaita hiuksia, joko he tai sitten minä. Anoppi kiusoittelee meitä alituiseen siitä, että kuulemma näkee lapsen sukupuolen ultraäänikuvista, muttei kerro sitä meille. Anoppi on ihana ihminen ja rakastan häntä, ja ehkäpä hän sairaanhoitajana todella näkee niistä suttuisista kuvista jotain genitaalin tynkiä (vaikka suhtaudun tähän kyllä aika skeptisesti: minusta niistä näkee vain sen, että sisälläni asuu pystynenäinen alien). Mutta en tiedä, kuinka saisin esimerkiksi hänelle selitettyä, ettei minua ihan oikeasti voi onnistuneesti kiusoitella tällä asialla: en kiusoitu, koskapa se ei minua jännitä.

Huomaan, että mitä pidemmälle raskaus kuluu ja mitä useammin mieskin törmää näihin etukäteisuteluihin ja -kiusoitteluihin, sitä myötämielisemmin tämä alkaa suhtautua sukupuolineutraalin kasvatuksen ideaan. Meillä tuskin tulee olemaan suuria kahnauksia tämän suhteen. Olisi hauskaa, jos tyypin nimikin olisi kokonaan sukupuolineutraali, mutta tykkäämme molemmat paljon eräästä tietystä pojannimestä. Jos jälkikasvu on poika (siis näillä kaikilla etukäteen antamillani varauksilla, että mistä sen tietää, minkälaisia ulottuvuuksia jälkikasvun sukupuoli vielä saa - mutta ei näitä varauksia voi joka kerta auki puhua tai kirjoittaa, joten sanotaan vai yksinkertaisuuden vuoksi, että jos kyseessä on poika), niin nimi on aika lailla päätetty. Jos tulee tyttö, niin silloin ainakin tämänhetkinen nimisuosikki on suhteellisen sukupuolineutraali, ainakin Väestörekisterikeskuksen nimipalvelun mukaan (tosin tarkkoja prosenttiosuuksiahan ei voi enää laskea, buhuu, koska jos tiettynä ajanjaksona syntyy alle viisi samannimistä, ei tarkkaa lukumäärää enää kerrota). Jos tulee intersukupuolinen, niin eiköhän kumpikin nimi käy.

Oma postauksen aiheensa on sekin, millä tavalla meitä tulevina vanhempina esimerkiksi neuvolasta sukupuoliroolitetaan. Siitä toiste.