Periaatepäätös

Luulen, että tulimme miehen kanssa tehneeksi erään elämäämme koskevan periaatepäätöksen. Ei meillä ollut etukäteistä aikomusta istua alas sellaista laatimaan, mutta kun aika on kypsä, joskus näin käy. Katsoimme nimittäin Areenalta Silminnäkijä-dokumentin tulottomista henkilöistä (suosittelen) ja keskustelimme dokumentin jälkeen tulottoman naisen tapauksesta.

Lienee aika kuvaavaa, että ohjelman kolmesta tulottomasta juuri korkeasti koulutettu nainen oli se, joka oli vapaaehtoisesti valinnut tulottomuuden. Kaksi muuta olivat matalasti koulutettuja miehiä, joilla oli monenlaista ongelmaa perhetaustassa ja jotka kärsivät kovasti tulottomuudestaan. Heille se merkitsi syrjäytymistä yhteiskunnasta, kun taas tulottomuuden valinneella naisen kohdalla palkkatyön ulkopuolelle jääminen oli parantanut sekä naisen että tämän puolison elämänlaatua. Niin, puolisolla oli siis tuloja, eli tämä seikka takasi dokumentin naiselle varsin kelvollisen elintason.

Dokumentin asetelma oli kaiken kaikkiaan tosi kuvaava juuri sukupuolen ja luokan näkökulmasta. Onhan siitä ollut paljonkin mediapuhetta, että downshifting on varsinaisesti mahdollista jo ennestään hyväosaisille - ja sitten usein argumentoidaan, että kun nämä hyväosaiset ja koulutetut ihmiset downshiftaavat, niin yhteiskunta "menettää" heidän panoksensa yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi. Ikään kuin hyvinvointia voisi tuottaa ainoastaan olemalla työelämässä! Dokumentin nainen (en muista hänen nimeään enkä nyt viitsi tarkistaa) tuotti minun nähdäkseni hyvinvointia monella tavalla: vapaaehtoistyössä, ystäviensä parissa, kotia ja sukulaisten lapsia hoitamalla. Naisen puoliso oli kuulemma tyytyväinen rooliinsa perheen elättäjänä: hän koki, että koska hänen työntekonsa elättää pariskunnan ja puoliso voi tehdä vapaaehtoistyötä, hän ikään kuin sitä kautta itsekin antaa panoksensa vapaaehtoistyöhön ja siten hänkin edistää pariskunnan hyviksi kokemia aatteita. Varsin järkiperäinen ajattelutapa minusta.

...ja nyt ei liene kovin vaikeaa arvata, mihin suuntaan minun ja miehen puhe dokumentin katselun jälkeen kääntyi. Olemmehan toki keskustelleet aiemminkin siitä, että kumpikaan meistä ei koe työntekoa elämänsä tärkeimmäksi tai edes välttämättömäksi osa-alueeksi. Miehellä on jonkin verran enemmän uraan liittyvää kunnianhimoa, muttei hänkään ole koskaan ollut sitä tyyppiä, että hän tinkisi työn vuoksi levosta tai harrastuksista tai oikeastaan juuri mistään. Hän on saanut aina aika onnellisesti yhdistettyä sopivan määrän mielenkiintoista työntekoa ja sopivan määrän ns. muuta elämää. Omalla kohdallani en ole varma, olenko koskaan löytänyt yhtä hyvää tasapainoa.

Olemme käyneet yhtä aikaa kokopäivätyössä ja homma on toiminut ihan hyvin, mutta nyt onkin jälkikasvu tulossa. Olemme alustavasti puhuneet, ettei jälkikasvua laitettaisi tarhaan ainakaan alle 3-vuotiaana, lapsen kehitystä koskevien tutkimusten valossa. Nyt sanoimme oikeastaan ensi kertaa ääneen sen, ettei kumpikaan meistä koe kovin järkeväksi, että myöhemmässäkään vaiheessa tekisimme kumpikin kokopäivätyötä. Kuten mies totesi, niin ainakaan tällä hetkellä meillä ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista tarvetta siihen. Tarve voi ehkä ilmetä myöhemmin, joko aineellinen tai henkinen, mutta tilannetta voidaan harkita uudelleen siinä vaiheessa.

Tämäkin asetelma on tietysti sukupuolittunut: mies on se, jolla on tällä hetkellä työtä. Ei nyt ihan vakisopimuksella, mutta nykyinen pesti kestää kolme vuotta ja jos se sujuu hyvin, vakinaistaminen voi hyvinkin olla luvassa. Minä puolestaan olen se, joka on viimeisillään raskaana ja jäämässä äitiyslomalle ja joka haluaa imettää lastaan ainakin vuoden, mikä ettei pidempäänkin. Niin, ja jonka apuraha loppui viime kuussa, eikä uutta ole ainakaan vielä tiedossa. Ei ole kovinkaan hankalaa povata, kummalla on saumaa päästä kohtalaisesti palkattuun vakityöhön, jonka turvin perhettä elättää ja tuoda jatkuvuutta arkeen.

Tästä päästään siihen toiseen downshiftingiä vastustavaan argumenttiin: ne ovat naiset kun downshiftaavat. Seurauksena tästä on se, että ihan fiksut naiset, joilla olisi kanttia edetä uralla, jämähtävätkin kotihengettäriksi. Jäävät ilman eläkettä. Ovat riippuvaisia puolisostaan. Ei se ole hyvää feminismiä sellainen, siskot. Ja samalla logiikallahan vastustetaan (tai ainakin kyseenalaistetaan) myös lapsen hoitamista kotona siihen 3 vuoden ikään saakka ja pitkää imetystä, joka sitoo äidin lapseen.

Mutta. Minun feminismini ei taivu ymmärtämään, miksi jokainen perhe ei hyvällä omallatunnolla voi tehdä niitä valintoja, jotka kokonaisuutena tarkastellen koituvat perheen parhaaksi. Jos nyt siis ylipäänsä haluaa perheyksikkönä elää, toki. Pakko ei ole. Meidän tapauksessamme on jälkikasvua tulossa, joten perheytyminen on tapahtunut. Ja pidän aivan uskottavana esimerkiksi tutkimusnäyttöä siitä, että liian varhainen päiväkotiin joutuminen ei ole lapselle hyväksi. On myös totta, että lasten hoitaminen kotona ei ole äidin urakehitykselle hyväksi, ja tietysti tämän saa sanoa (ja pitää sanoa) ääneen. Kuitenkin minusta pitää samalla pitää mielessä se, mitä lasten kehityksestä ja päivähoidosta ajantasaisen tutkimuksen nojalla voidaan sanoa. Minusta sellainen on tympeää argumentointia, että kehotetaan naisia töihin jonkin sellaisen latteuden nojalla, että "kyllä se, mikä on äidin parhaaksi, koituu myös lapsen parhaaksi". Etenkin, kun siitä kuultaa mielestäni taustalta se sama huoli, että ihminen ei mukamas ole hyödyllinen työelämän ulkopuolella.

Olemme miehen kanssa täysin yksimielisiä siitä, että olosuhteiden salliessa kumpi hyvänsä meistä voisi olla palkkatyöstä poissa tai vähintäänkin osa-aikatyössä. Mies olisi aivan yhtä halukas jäämän lapsen kanssa kotiin kuin minäkin. (Ainakin näin etukäteen arvioituna: eihän meistä kumpikaan ole vielä kokeillut tätä järjestelyä!) Aluksi se olen kuitenkin jo käytännön syistä minä, joka jää kotiin. Ja jos se pysäyttää minun "urakehitykseni" (hah, sikäli kun minulla on sellaista koskaan ollutkaan!) niin ehkä vastaisuudessakin on taloudellisesti järkevämpää, että mies tekee enemmän työtä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, miten tässä elämässä käy. Voihan mies vaikkapa sairastua ja joutua työkyvyttömyyseläkkeelle, kuka tietää.

Oli meistä kotona kumpi vain, niin olemme kumpikin sitä mieltä, että järjestely hyödyttäisi meitä kaikkia. Mies sanoo, ettei hän tuntisi itseään millään tavalla hyväksikäytetyksi, vaikka minä olisin pelkästään kotona lapsen kanssa ja sitten vähän myöhemmin esimerkiksi vapaaehtoistyössä, kun hän käy palkkatyössä. Jos minä tekisin vapaaehtoistyötä jonkin sellaisen asian puolesta, jonka mieskin hyväksyisi, niin hänkin kuulemma näkisi asian niin, että siinä on hänenkin panoksensa mukana tätä aatetta edistämässä. On tästä puhuttu aiemminkin, mutta ei aivan näin konkretian tasolla.

Vähimmilläänkin se, että toinen olisi kokonaan tai osittain kotona, toisi jouston mahdollisuuksia ja kiireettömyyttä elämään. Kumpaakaan meistä ei hiukkaakaan houkuttele ajatus siitä, että meistä kumpikin tekisi täyttä työpäivää, sitten hakisimme lapsen tarhasta ja sitten työpäivän jälkeen tai viikonloppuisin pitäisi vielä hoitaa kaikki kotityöt ja muut pakollisen käytännön hommat. Tiedän, että näin monessa perheessä toimitaan, mutta minusta se ajatus käy suoraan sanoen yhä järjettömämmäksi - ellei siihen sitten ole suoranaista taloudellista pakkoa.

Ei meillä kummallakaan ole esimerkiksi kovin korkeita kriteereitä kodin siisteydelle, joten kyse ei ole siitä, että jommankumman pitäisi vähentää palkkatyötä nimenomaan kotitöiden hyväksi. Totuus on kuitenkin se, että ihan vain perustason siisteyden ja ruokahuollon ylläpitäminen - mikä esimerkiksi meille tarkoittaa sitä, että siisteyden kanssa saakin olla vähän niin ja näin, mutta emme halua syödä usein einesruokaa - vie aikaa. Ja täyspäiväisessä työssä käyminen työmatkoineen vie ihan törkeästi aikaa. Jos edes ne perustason kotityöt saisi jompi kumpi osapuoli hoidettua päiväsaikaan, niin ainakaan ilta-aikaan ei sitten tarvitsisi niitä puurtaa. Tai jos lapsi sairastuisi, niin ei tarvitsisi alkaa stressata hoidon järjestämisestä lyhyellä varoitusajalla. Ystäviä ehtisi tavata enemmän, oletettavasti myös se työssä käyvä osapuoli, kun arki olisi muuten rennompaa.

Mistä sitten tingittäisiin? Jossain määrin jomman kumman tai molemman urasta - mutta koska kumpikin meistä laittaa joka tapauksessa onnellisuuden uran edelle, niin eipä se oikeastaan tinkimiseltä tuntuisi. Taloudellisella puolella taas tuntuu siltä, ettemme edes joutuisi tinkimään yhtään mistään. Dokumentin pariskunnalle naisen tulottomuus merkitsi sitä, että perhe 1) osti vaatteet käytettynä, 2) ei tehnyt heräteostoksia ja 3) ei harrastanut mitään kallista. Ei tunnu tinkimiseltä tämäkään. Minun kohdallani kaikki kriteerit täyttyvät jo. Mies ostaa vain osan vaatteistaan käytettyinä, mutta heräteostoksia ei hänkään tee. Ja vaikka hänellä on harrastuksia, jotka voisivat olla teoriassa tosi kalliitakin, niin niissäkin on tolkku säilynyt. Autoa ei ole ja asumme vuokralla. Emme ole kovin suurituloisia olleet tässä viime vuosina, mutta laitamme siitä huolimatta joka kuukausi rahaa säästöön ja hyväntekeväisyyteenkin, koska sitä yksinkertaisesti jää yli. Eli niin kauan, kun edes toisella meistä on kohtuulliset tulot, ei kummankin täyspäiväisessä työnteossa ole yksinkertaisesti mitään mieltä.

Olo tuntuu tosi kevyeltä, kun tämä kaikki on nyt puhuttu konkretian tasolla läpi. Olen kantanut kai jonkinasteista huonoa omaatuntoa siitä, että koska minä kuitenkin saatan olla todennäköisemmin se, jonka palkkatyö vähenee, niin mies voisi tuntea olevansa jollain tavalla riistetty tässä kuviossa. Siitä en jaksa tuntea huonoa omaatuntoa, jos en päättäjien tai elinkeinoelämän silmissä olisi riittävän ahkera ja tuottava kansalainen, tai jos en joidenkin feministien silmissä olisi riittävän hyvä feministi ja äiti. Queer-feministinä ja polyamoristina yleensäkin pyrin pikemminkin purkamaan ja kyseenalaistamaan sellaisia käsitteitä kuin "nainen" ja "perhe", tai ainakin niiden määrittelyä jostain ulkoapäin. Ei minun pirtaani sovi, että ottaisin paineita siitä, hanskaanko äitiyden jonkun naisten "yhteisen" tasa-arvopyrkimyksen kannalta parhaalla mahdollisella tavalla!

Sen argumentin tosin ymmärrän, että oikeastaan kannattaisi pitää huolta omasta toimeentulostaan, ettei missään vaiheessa jää taloudellisesti kovin heikoille. Siinä on käytännön kannalta perää. Jos minä olen kotona, ei eläkettä kerry. Oletetaan, että tulee avioero - taatusti olen silloin taloudellisesti paljon heikommassa asemassa, kuin jos olisin painanut duunia itsekin.

En kuitenkaan muissakaan tilanteissa ole tavannut laittaa rahallista hyötyä onnellisuuteni edelle, joten en ymmärrä, miksi tekisin niin tässäkään asiassa. Ja joo, tiedostan, että tässä lausumassa piilee ihan hurjasti etuoikeutettuutta. Jos rahat eivät riitä perustarpeisiin, niin silloin onnellisuuskin voi olla aika hankalaa saavuttaa. Mutta niin kauan, kun perustarpeet ovat jollain tavalla katettuja, olen tavannut valita hyvän olon ja vapaa-ajan rahallisen hyödyn ylitse. En ole esimerkiksi jäänyt hyvin palkattuun duuniin, joka on alkanut tuntua kurjalta; en ole myöskään uhrannut vapaa-aikaani projekteihin, joista voisi saada ylimääräisiä ansioita. Jos prioriteettini ovat tällaiset silloinkin, kun ansionmenetys on välitön ja varma, niin miksi alkaisin tinkiä onnellisuudestani sen vuoksi, että tulevaisuudessa ehkä ansiotasoni laskee? Kuka tietää, mitä muutenkaan tapahtuu - kaikki suunnitelmat voivat mennä uusiksi joka tapauksessa.

Pitänee ottaa huomioon sekin, että lapsen kanssa kotona oleminen saattaa olla minusta yksinkertaisesti kurjaa. Ei sekään ole hyväksi, että kotona olevalla vanhemmalla pää leviää. Silloinkaan ei kuitenkaan kummankin vanhemman kokopäiväisen palkkatyön tarvitse olla se ensisijainen ratkaisu. Ehkä tässä tilanteessa mies voisi jäädä kokonaan kotiin ja minä käydä kokopäiväisesti töissä, tai ehkä voisimme kumpikin tehdä osa-aikaista työtä. Tai jos ongelma olisi siinä, että minä en vain kestäisi kotona oloa, mutta mies viihtyisi edelleen kokopäiväduunissa, ja jos lapsi olisi yli 3-vuotias, niin voisinhan esimerkiksi tehdä puolipäiväisesti töihin tai vapaaehtoistyöhön ja lapsi mennä puolipäiväisesti tarhaan. Minä en mielelläni tekisi töitä kotoa käsin, joten siihen en haluaisi ruveta, mutta ehkä mies tahtoisi kokeilla. Kuka tietää.

...ja on kai sekin periaatteessa mahdollista, että meille tulee vielä kääntymys ja alamme kumpikin kokea kokopäiväisen uran luomisen tärkeäksi. Epäilen kuitenkin erittäin vahvasti, että näin pääsisi tässä vaiheessa käymään. Siksi tuntuu niin helpottavalta lausua ääneen, että vaikka kummankin kokopäivätyö saattaa vielä ehkä jossain vaiheessa olla tarpeellista - kuka tietää - niin se ei ole tavoite. Tavoite on olla mahdollisimman onnellinen, elää mahdollisimman kohtuullisella elintasolla, nähdä ystäviä mahdollisimman paljon, rentoutua, harrastaa, edistää yhteishyvää jollain tavalla. Viettää aikaa perheen ja rakkaiden kanssa. Tehdä työtä mielellään vain siinä määrin, kuin se on sekä tarpeellista että mielenkiintoista.

Downshifting, here we come!

Onnellisuudesta ja sen vaihtoehdoista

Tilanne, johon äitini on nyt päätynyt isoäidin hoidon kanssa, muistuttaa minusta kaikessa toivottomuudessaan monelta osin vanhempieni avioliiton loppuvaiheita. Asuin tuolloin vielä kotona ja vanhempani olivat naimisissa, mutta käytännössä heidän välillään ei ollut yhteiselämää, eipä juuri kanssakäymistäkään. Tämä oli fakta, ei ainoastaan teini-ikäisen tyttären katkera arvostelma vanhempensa avioliiton tilasta. Isäni esimerkiksi asui eri huonessa kuin äitini, itse asiassa minun vanhassa huoneessani.

Kun siskoni muutti pois kotoa, muutin heti siskoni huoneeseen, sillä se oli vähemmän tupakansavuinen. Alkuperäinen huoneeni oli aivan kodinhoitohuoneen vieressä ja vanhemmat polttivat kodinhoitohuoneessa, joten savu levisi sieltä minun huoneeseeni (tosiasiassa se kyllä levisi koko taloon, mutta siskoni huoneeseen ei tullut aivan yhtä pahoja käryjä).

Kun muutin sijaa, vanhasta huoneestani tuli romuvarasto, kuten näissä tapauksissa helposti käy. Siellä oli siskoni ja minun hylkäämää kamaa ja sellaisia huonekaluja, joita muualle ei haluttu, mutta joita kukaan ei jaksanut kierrättääkään. Jossain vaiheessa sitten isäni muutti tuohon sekalaisten romujen majaan asumaan, eikä hän sieltä sen jälkeen kovin usein poistunut. Hän poltti tupakkaa kodinhoitohuoneessa ja joi kahvia keittiössä, mutta siinä se: lopun aikaa hän makasi vanhalla sängylläni. Jopa roina jäi ennalleen: isäni ei muuttanut uudessa asuinpaikassaan mitään.

Äitini ja isäni eivät siis juurikaan oleilleet samoissa tiloissa. Keittiössä tai kodinhoitohuoneessa kohdatessaan he eivät riidelleet: äitini enimmäkseen käyttäytyi, kuin isäni olisi lakannut olemasta. Minä ja isäni sanoimme aamulla toisillemme huomenta, ja jos isäni oli hereillä ja näkyvillä kun tulin koulusta, sanoimme terve. Missään emme käyneet koko perheen voimin: ajatuskin olisi ollut absurdi. En itse asiassa ajatellut, että minulla olisi sanan varsinaisessa merkityksessä perhettä. Äidilläni oli omat menonsa, minulla samoin. Isäni kävi ostamassa tupakkaa kioskilta ja toisinaan kai huoltoaseman baarissa.

Olennaisesti siis kaikki vanhempieni välinen rakkaus, ystävyys tai yleensä yhteydenpito oli tullut päätökseensä, mutta siitä huolimatta he jatkoivat yhteisasumista. Se, miksi näin tapahtui, oli minulle tuolloin mysteeri. En jaksanut käsittää, kuinka äitini saattoi elää näin kuluttavassa tilanteessa: samassa talossa miehen kanssa, jolle hädin tuskin edes puhui. Tätä jatkui vuosikaudet.

Isäni oli käsittääkseni aivan liian sairas tehdäkseen minkäänlaisia aloitteita asumisen tai avioliiton suhteen, joten oli selvää, että pallo oli äidilläni. Äitini ei kuitenkaan yrittänyt "pelastaa" isääni tai huolehtia, että tämä saisi asianmukaista apua tai tukea miltään ulkopuoliselta taholta. (Tämä vaihe oltiin käyty läpi aiemmin, tuloksetta.) Äitini ei ylipäänsä tehnyt isäni suhteen muuta kuin suhtautui tähän hiljaisen vihamielisellä ylenkatseella. Heillä ei ollut enää mitään konkreettista yhteistä projektia tai aktiviteettia. Minun kasvattamistani ei lasketa, sillä isäni ei vapaaehtoisesti puuttunut mihinkään tekemisiini, ja koska äitini ei tuossa vaiheessa käytännössä puhunut isäni kanssa, ei äitini voinut myöskään käskyttää tätä ottamaan kantaa minun toimiini.

Ei tämä nyt aivan yksi yhteen ole isoäitikuvion kanssa, mutta näen tilanteissa paljon yhteistä. Kyseessä oli tuolloinkin järjestely, joka samaan tapaan oli kerta kaikkiaan järjetön eikä hyödyttänyt ketään. Isääni ei taatusti hyödyttänyt se, että hän oli näkymätön omassa kodissaan, tai ehkä pitäisi sanoa entisessä kodissaan (on hankalaa kuvitella, että tuossa vaiheessa talomme olisi voinut tuntua isästäni kodilta). Minua ei millään tavoin hyödyttänyt se, että vanhempieni liitto jatkui. Ja äitini - jolla käytännössä yksin oli valta ja mahdollisuus tuo tilanne ratkaista - taatusti kärsi myös kovasti, eikä saanut mitään positiivista vastineeksi.

Tuolloin tietysti olin kovin katkera kumpaakin vanhempaani kohtaan ja syyttelin äitiäni kovin sanoin siitä, ettei hän edes yritä parantaa tilannettaan millään tavalla. Muistan, että koetin kuitenkin myös aivan aidosti ymmärtää, miksi äitini ei ota eroa ja lakkauta koko farssia. Kyselin tätä häneltä myös vilpittömästi, en ainoastaan retorisesti, enkä koskaan saanut kunnollista vastausta.

Se on sentään myönnettävä, ettei äitini koskaan yrittänytkään tarjoilla mitään "ollaan yhdessä lapsen tähden" -linjaa, koska sekin olisi ollut absurdi - eihän minullakaan ollut tuolloin juurikaan kosketusta isääni. Mutta kun kysyin, miksi äitini itse jää tilanteeseen, jossa hän on niin ilmeisen onneton, vastaus oli:

"Eihän sitä voi aina omaa onnellisuuttaankaan ajatella."

Tai: "Ei ihminen voi olla aina onnellinen."

Tai: "On sitä muitakin asioita mietittävänä kuin onnellisuus."

Tai jokin muu aiheen muunnelma.

Lienee selvää, että tuo vastaus ärsytti, hämmensi ja raivostutti minua loputtomiin. Tilanne ei ollut sellainen, että äitini olisi uhrautunut jonkun muun onnellisuuden tähden: kukaan ei ollut onnellinen, kaukana siitä. Itse asiassa jokainen perheenjäsen oli tässä vaiheessa silkkaa onnettomuuttaan sairastunut sekä fyysisesti että psyykkisesti. Minulla ei vielä suurin piirtein alle 16-vuotiaana ollut keinoja muuttaa tilannetta, ja kuten sanottua, isäni oli aivan liian sairas pannakseen muutosta alulle. Siskoni oli tuossa vaiheessa jo aikuinen ja muuttanut pois kotoa, mutta siskoni puolestaan toivoi vanhempiemme avioliiton jatkuvan - mistä syistä, sitäkään en tuolloin voinut käsittää. Tukea ei siis voinut odottaa siskoltakaan. Vain äidilläni olisi tuolloin ollut mahdollisuus purkaa toivoton tilanne jollain tavalla, eikä hän edes yrittänyt.

Tässä on jo monta yhtymäkohtaa isoäiti-soppaan. Äitini on nytkin todella hankalassa suhteessa psyykkisesti sairaan perheenjäsenen kanssa. On selvää, että sairaus hankaloittaa kanssakäymistä ja asumisjärjestelyjä, mutta äitini ei tahtoisi millään myöntää, että kyse on psyykkisestä oireilusta (tai no, kyllä hän sen myöntää, mutta hän ei haluaisi ajatella, että tilanteen hankaluus olisi pitkälti psyykkisen oireilun syytä). Taaskin väkivalta on mukana kuvioissa (tällä kerralla sen kautta, kuinka isoäidin veljen harjoittama väkivalta on kaikkiin osapuoliin vaikuttanut), eikä tapahtuneesta väkivallasta saisi tälläkään kerralla puhua ääneen. Äitini oma psyyke on lujilla ja hän on sairastunut myös fyysisesti.

Kun yritän nyt sanoa äidilleni, ettei hänen päänsä ja terveytensä yksinkertaisesti kestä etäomaishoitoa ja isoäidin painostustemppuja, on äitini alkanut turvautua vanhoihin tuttuihin lausumiin:

"En minä ole tässä omaa jaksamistani ajattelemassakaan."

"Ei onnellisuus ole tärkeintä."

Ja niin edelleen.

Edelleen, samalla tavalla tässä tilanteessa kärsivät kaikki osapuolet. Paitsi että äitini uupuu, isoäidilläkään ei taatusti ole turvallinen olo, yksin talossaan paniikkikohtauksia saamassa. Isoäitini varmaankin laskee, että hänen kannaltaan tilanne paranee, mikäli äiti antaa periksi ja joko muuttaa tämän luo asumaan tai sitten ajaa neljän tunnin matkan suuntaansa vieläkin useammin kuin nyt. Uskoisin kuitenkin, että toteutuessaan tämäkään vaihtoehto ei takaa onnea kenellekään osapuolelle. Ja jälleen kerran siskoni on kaikista pahimman järjettömyyden kannalla ja pikemminkin haluaisi, että äitini hoivaisi isoäitiä entistä tiiviimmin. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä selvemmin näen, että tässä toistetaan monin tavoin samaa tilannetta kuin n. 15 vuotta sitten.

Vaikka luulen, että ymmärrän äitiäni nyt paremmin kuin angstisena teininä, ei äitini suhtautuminen ole minusta aikuisen ihmisen näkökulmasta yhtään vähemmän raivostuttava kuin silloinkaan. "En minä tässä omaa onneani ajattele" on aika tyhjä lausuma, jos äitini konkreettiset päätökset tuottavat onnettomuutta paitsi hänelle itselleen, myös muille asianosaisille. Voisiko äitini niin sanotusti ottaa päänsä pois perseestään ja ajatella sitten vaikka muiden ihmisten onnea, jos oma ei kiinnosta? Ilmeisesti ei, koska ylipäänsä "onnellisuus ei ole tärkeää". Itse taas olen tällä taustallani tullut siihen tulokseen, että onnellisuus on ihan hemmetin tärkeää, miltei tärkeintä elämässä. Tämä käsitykseni sen kun vahvistuu.

Asiassa on sellainenkin synkkä puoli, että kestääkseen onnetonta elämäänsä äidilläni on oltava varaventtiili. En tiedä, mikä se varaventtiili tällä hetkellä on, mutta lapsuudenkodissani (etenkin siskoni muutettua pois) virkaa hoidin minä. Äitini esimerkiksi kertoi minulle usein, että itse asiassa perheeni ei olisikaan onneton, mikäli minä en olisi niin paha. Eräs konkreettinen syytös oli, että isäni psyykkinen sairaus on minun syytäni. Ja että jos "käyttäytyisin paremmin", voisi kaikki olla hyvinkin. Äitini syytteli ja manipuloi, oli väkivaltainen, järjesti hillittömiä itkukohtauksia, jopa teeskenteli sairaskohtauksia saadakseen minut reagoimaan haluamallaan tavalla ja saadakseen purettua omaa pahaa oloaan.

Jos äitini ei muka omaa onneaan halunnutkaan tavoitella, niin aika korkea hinta hänen onnettomuudestaan lankesi. En tiedä, kuka tällä kerralla maksaa, mutta eiköhän joku. Tiedän, että äitini yrittää manipuloida minua osin samoin konstein kuin ennenkin, mutta nykyään pystyn aika mainiosti suojelemaan itseäni näiltä yrityksiltä. Kenties äitini mies on tässä tilanteessa se, johon paha olo puretaan, tai kenties sisareni. Jos äitini joutuu taipumaan ja muuttaa isoäitini luokse, tilanteesta kärsii taatusti ainakin äitini mies. Mutta onhan sentään lohdullista, että onnellisuus ei olekaan tärkeintä.

Kuten mieheni tässä kohden voisi todeta: "Ilman oloa piisaa."

Maaksi jälleen & takaisin arkeen

Hautajaiset ovat ohi, vanhustenhoidolliset pohdinnat jatkuvat. Mihinkäs niistä.

Itse hautajaiset sujuivat kyllä hyvin, tai sillä tavalla kuin ne minun suvussani keskimäärin sujuvat. Pidän oman sukuni hautajaisia periaatteessa aika vastenmielisinä tilaisuuksina muun muassa siitä syystä, että kyseessä ovat aina kirkolliset hautajaiset, vaikka vainajat eivät olisi olleet millään tavalla uskonnollisia ihmisiä.

Sinänsä minulla, uskonnottomalla ihmisellä, ei ole mitään uskonnollisia tilaisuuksia vastaan. En ole koskaan ollut sitä lajia änkyrä. Päinvastoin, käyn itse asiassa kirkossakin ihan mielelläni, jos ajatus jostain syystä päähäni pälkähtää. Aika usein näin käy esimerkiksi matkoilla: jos haluan käydä turistina katsomassa kirkkoa, minusta on paljon mielenkiintoisempaa valita sopiva aika ja mennä saman tien sanaa kuulemaan. Luulen, että ihan kotimaassakin käyn kirkossa useammin kuin suomalainen kirkkoon kuuluva tapakristitty keskimäärin.

Ylipäänsä jos uskonnollinen tilaisuus on osanottajilleen merkityksellinen ja koskettava, koen sen yleensä koskettavana itsekin, vaikken uskoa jaa. (Tästä lausumasta voisi toki rajata pois sellaisten uskontokuntien järjestämiä tilaisuuksia, joihin suhtaudun periaattellisen negatiivisesti. En varmaankaan kokisi miellyttävinä sellaisia seuroja, joissa vaikkapa eheytettäisiin homoja.)

Isoeno ei kuitenkaan tietääkseni ollut millään tavalla uskonnollinen ihminen, joten minusta tuntuu väärältä, että hänen kuollessaan hautajaistilaisuus on silkkaa uskontoa. Meidän perheessä tämä vielä korostuu siksi, että kun muistotilaisuudessa kysytään, haluaisiko joku lausua vainajasta muistosanoja, ei kukaan sano mitään. Olin tästä ensimmäisellä kerralla aika järkyttynyt, nyttemmin jo osasin odottaa samaa reaktiota.

Käyköhän kenenkään muun suvussa säännöllisesti näin...? Joku on kuollut ja ollaan kokoonnuttu porukalla häntä muistelemaan, eikä kukaan halua sanoa julkisesti vainajasta mitään? Se on kuulkaa piinallinen kolmen minuutin hiljaisuus se. Hiljaisuuden rikkoo lopulta pappi, joka kokee papilliseksi velvollisuudekseen puhua hiukan lisää uskontoa. Eli oikeastaan vainajasta ei puhuta yhtään mitään, taivaan valtakunnasta vain jne. Se on minusta kornia, jos mikä.

Toki ymmärrän, että hautajaiset ovat eloonjääneitä eikä kuolleita varten, mutta tässä tapauksessa ei kyllä kukaan perheenjäsenkään ole millään tavalla uskonnollinen. Tietysti veljen kirkollinen hautaus oli isoäidilleni itsestäänselvyys, eikä hän voine edes kuvitella, että asiassa oltaisiin voitu menetellä muulla tavoin. Se ei kuitenkaan tee toimituksesta vähemmän vastenmielistä: jos tilaisuudella ei ole aidosti hengellistä merkitystä kenellekään lähisukulaiselle, on kyseessä vain turha ja kolkko tapa.

Positiivisinta hautajaisissa oli se, että isoäitini pystyi osallistumaan ja jaksoi olla mukana koko muistotilaisuudenkin ajan. Ajattelin etukäteen, että tämä vaatisi pienen ihmeen, ja niin se tavallaan vaatikin. (Rakastuin myös erääseen toiseen mummoon, sekin oli positiivista.)

Isoäitini oli tietysti etukäteen kamalan ahdistunut ja uskoi, ettei pystyisi tulemaan koko hautajaisiin. Kuten tavallista, minun nähdäkseni kyse oli siitä, että isoäiti pelkäsi nimenomaan ahdistuksen käyvän liian suureksi. Ja kuten tavallista, äitini vähätteli ahdistuksen roolia isoäidin voinnissa ja toisteli vain sitä, kuinka kyseessä on "vanha ihminen" ja "fyysisesti erittäin huonossa kunnossa". (Minun nähdäkseni isoäidin fyysinen kunto on varsin hyvä pian 90-vuotiaalle.)

Joka tapauksessa, isoäitini on ilmeisesti mietiskellyt tätä ahdistusasiaa itsekin ja lopulta saanut kysyttyä, että eikö olisi olemassa jonkinlaista rauhoittavaa lääkettä hänen oloaan helpottamaan. Että jos vaikka ennen hautausta ottaisi, niin ehkä silloin paremmin kykenisi paikalle. Ja kas vain, jostain mummulle Temesta saatiinkin, tai itse asiassa puolikas Temestaa, kuten äitini erittäin painokkaasti korosti. (Kai isoäiti on sitten vain puoliksi ahdistunut, jos tämä ottaa vain puolikkaan rauhoittavaa?)

Oli plaseboa tai ei, niin joka tapauksessa isoäidin voimallisin paniikki todellakin laantui rauhoittavan ottamisen jälkeen. Ei lääke häntä millään tavalla tunnottomaksi turruttanut, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut olla aivan hajoamispisteessä koko aikaa. Uskon, että isoäitini pystyi olemaan hautajaisissa paljon aidommin läsnä, siis myös tunteiden tasolla, kun hän sai kaikista pahimpaan ahdistusoireiluun edes jotain apua.

(Sivumennen sanoen minua ärsyttää ihan tuhottomasti se vakioargumentti kaikkia mahdollisia päälääkkeitä vastaan, että ne vain turruttavat ihmisen ja vaimentavat todelliset tunteet. Kokemuksia lääkkeistä on monenlaisia, mutta yleiseksi totuudeksi tuosta ei ole sitten millään.)

Voisi toivoa, että omaishoitajana äitini olisi ottanut tästä lääke-episodista onkeensa, mutta tuskin näin onnellista kehitystä sentään tapahtui. Vaikka äitinikin ilmiselvästi näki lääkkeen helpottaneen isoäidin oloa, on hänen kantansa kuitenkin se, että missään nimessä mitään rauhoittavaa ei voi koskaan antaa yksin asuvalle vanhukselle. Siinä on kyllä toki perääkin.

Mutta miksi vanhus sitten asuu edelleen yksin? Siksi, että hautajaisten jälkeen isoäiti pani kovan kovaa vasten ja kieltäytyi kertakaikkisesti lähtemästä äitini luokse. Samaten mummu kertoi juuri puhelimessa, että on tästälähin peruuttanut kunnallisen ateria- ja kaupassakäyntipalvelun. Kun kysyin, kuka nyt käy kaupassa, oli isoäiti sitä mieltä, että "kylläpähän jonkun saan käymään". Lue: äitini, joka asuu edelleen 350 km:n päässä. Isoäiti yrittänee tällä liikulla kiristää äitiäni taipumaan sellaiseen ratkaisuun, että äitini muuttaisi hänen luokseen.

(Olen muuten sitä mieltä, että isoäidilläni onkin oikeus päättää, missä asuu. Mielestäni hänellä vain ei ole oikeutta päättää sitä, missä muut asuvat.)

Muunkinlainen kiristys on taas vahvasti kuvioissa. Kun puhuin tuota yllä mainittua puhelua isoäitini kanssa, olimme eri mieltä eräästä isoäidin mieltä kuohuttaneesta tapahtumasta. Kyseessä ei ollut mikään käytännön asia, olipahan vain periaatteellinen erimielisyys, eikä eroavan mielipiteen poikinut sattumuskaan kovin kummoinen ollut.

Isoäiti kuitenkin latasi heti: "Sinä olet kyllä paha ihminen, kun ajattelet noin väärin!" Ja perään: "Ei sitä tiedä, minkä kohtauksen minä nyt tästäkin saan, kun olit minulle noin paha!"

No ei tiedä juu, eikä kai saisi huvittua tästä, mutta huvituinpa kuitenkin. Pitää huvittua, kun on aikuinen ja sen verran etäällä, että asian koomisenkin puolen voi nähdä. Syytös on kuitenkin jo lapsuudesta tuttu, sekä äidin että isoäidin taholta. Jos olen jostain eri mieltä, en ole ainoastaan väärässä, olen myös paha. Tämä pahuus voi aiheuttaa läheisissäni paitsi murhetta, myös konkreettisia fyysisiä seurauksia, kuten sairauskohtauksen (itse asiassa jopa kroonisen sairauden, vaikka sellaista ei tällä kerralla otettu puheeksi). Ja jos näin käy, on se minun syytäni. Pahuuttani ei siis voi edes kuitata sisäsyntyiseksi piirteeksi, jolle en voi mitään: olen aina paha tahallani. Vaikka päättely nyt naurattaa, niin kaipa se on jotain vaikuttanut, kun olen pahuudestani aivan pikkulapsesta saakka niin paljon kuullut.

(Pahuus ei muuten myöskään poistu sillä, että pidän pääni kiinni ja olen ilmaisematta eriäviä mielipiteitä. Tätäkin on kokeiltu. Kun äitini tai isoäitini on tällä tuulella, niin käytöksestäni tai sitten vaikkapa ulkoisesta olemuksestani löytyy aina joku piirre, joka todistaa pahuudestani ja jonka myöskin tuotan tahallani. Helpoimmin tämä kuitenkin todetaan mielipiteistäni.)

Hoh hoijaa. Isoäidin kanssa mentiin nyt joka tapauksessa takaisin lähtöruutuun. Äitini elää kotonansa ja isoäiti omassa kodissaan, mutta käytännössä äitini ei voi palata minkäänmoiseen normaaliin elämään. Esimerkin antaakseni: ensi viikonloppuna järjestämme perheillallisen miehen tohtoriksi valmistumisen kunniaksi (kyseessä ei ole varsinainen karonkka, sillä tohtoroituminen on tapahtunut maassa, jossa sellaista ei tavata järjestää). Äitini ja hänen miehensä piti tulla illallisille, ja taisi heillä olla muutakin menoa täällä päin, miehellä ainakin oli työasioita. Nyt on heidän menonsa peruttu, sillä "emmehän me voi minnekään Helsinkiin tulla, kun meidän pitää kerran olla koko ajan hälytysvalmiudessa".

Tällä hetkellä äitini lienee sairaslomalla, joten sen puolesta hän voinee alituisessa valmiudessa ollakin (paranemisen kanssa voi olla niin ja näin), mutta entäs kun sairasloma loppuu? Kuinka äitini voi tässä tilanteessa jatkaa esimerkiksi työtänsä normaalisti? Aika näyttää, mutta minä ennustan taas pahaa.

Tämä on yksi sellaisista kuvioista, joihin perheeni tuntuu aina päätyvän ja joiden vuoksi minun on niin hankalaa ylläpitää välejä perheeni kanssa. Itse asiassa tässä on myös eräs syy siihen, miksi kirjoitan tätä blogia. Nyt kun olen itse ruvennut perheenlisäyspuuhiin, yritän pakottaa itseni ajattelemaan tarkkaan sitä, mistä kaikesta näissä pahan olon kierteissä on kyse ja kuinka ne ehkä, mahdollisesti, voisi yrittää oman lapsensa kohdalla välttää. Kirjoittaminen auttaa tunnistamaan toimintamalleja. Eli ihan yksinomaan ei ole vain tarkoitus vuodattaa sitä, kuinka perhe ottaa päähän. Vaikka onhan tässä sekin motiivi vahvana läsnä, sitä ei voi kiistää.

Ratkeamisia

Isoenon tilanne ratkesi ns. lopullisesti, eli eilen aamuna hän kuoli. Käsittääkseni rauhallisesti ja kivuitta, mikä on tietysti aina hyvä ja noin ylimalkaan lohdullista tietää. Sitä en voi kuitenkaan väittää, että olisin surullinen tästä kuolemasta. Pitäisi nyt vissiin sanoa, että kamalaa kirjoittaakin näin, mutta enpä sano kuitenkaan.

Ihmisten suhtautuminen kuolemaan tuntuu usein minusta niin vieraalta ja kummalliselta, että en osaa oikein asennoitua siihen, tämä kuolema mukaan luettuna. Ehkä olen kylmä ja kyyninen paskiainen, mutta esimerkiksi nekrologit ovat minusta yksinomaan vastenmielisiä (tai ainakaan en ole lukenut yhtään, joka ei olisi minusta vastenmielinen). Samoin hautajaiset ovat tavallisesti vastenmielisiä (vaikka olen ollut myös sellaisissa, jotka olivat kauniita ja koskettavia).

En siis viitsi tässä alkaa teeskennellä, että kokisin nyt yhtään sen lämpimämpiä tunteita kuollutta kohtaan kuin hänen eläessäänkään tunsin häntä kohtaan. Omalla nimelläni en olisi tosin tällaista kirjoitusta nettiin kirjoittanut - anonyymi blogi mahdollistaa monenlaista. Onko raukkamaista kirjoittaa tällaista nimettömästi mutta periaatteessa kenen vain luettavaksi? En osaa päättää.

Ystävä kirjoitti juuri Facebookissa, että elävien asioita suree paljon luontevammin kuin jonkun kuolemaa (no ei sanatarkasti näin, mutta tähän suuntaan). Itse suren tässä tilanteessa esimerkiksi sitä, ettemme onnistuneet äitini kanssa suhtautumaan toisiimme säällisesti edes siinä puhelussa, jossa hän soitti isoenon kuolemasta. Sanoin puhelimessa kommentin, joka liittyi isoäitiini ja siihen, että hänellä on nyt vaikeaa ja olen surullinen hänen puolestaan. Äitini kuuli tämän kommentin jotenkin väärin ja käsitti, että se oli tarkoitettu myötätunnon ilmaisuksi häntä itseään kohtaan. Tästä meni marttyyrinvaihde päälle ja äitini alkoi selittää tosi kitkerästi, kuinka hän ei minun myötätuntoani tarvitse eikä kaipaa. Minä kimpaannuin heti tästä ja totesin, että kyllä sen tiedän, onhan äitini jo minulle asian suorin sanoin ilmoittanut, ja että itse asiassa tarkoitin kyllä sanani koskemaan isoäitiä. Ja tästä äiti sai lisää vettä myllyynsä ja alkoi selittää, kuinka hän raukkaparka kyllä oikeastaan voisi kaivatakin tukea, mutta minä vain annan sitä väärin ja käytän aivan vääriä sanoja ja ilmauksia. En tuohon oikein osannut enää muuta sanoa, kuin että niin kai se sitten on, olkoon.

Niin että hyvässä hengessä käytiin tämä puhelu. Sen jälkeen on soitettu jo sen sata kertaa liittyen hautajaisjärjestelyihin, mutta nyt varon visusti sanomasta mitään, minkä äitini voisi ottaa liian henkilökohtaisesti. Joo, jos joltakulta on läheinen kuollut, niin varmaan hänestä voikin tuntua siltä, että toisten myötätunnon ilmaukset saattavat olla kömpelöitä ja sanat hassusti valittuja. Ei tämä eno nyt kuitenkaan ollut kovin läheinen äidillenikään, joten tuskin hänkään varsinaisesti enonsa kuolemaa suree ja sen tähden reagoi noin. Kai äitiäni painaa isoäitini tilanne entistä enemmän - harmillista, että hänen on pakko kanavoida paha olonsa ennen kaikkea marttyyriudeksi. Sellainen saa ainakin minut vain entistä enemmän piikit pystyyn. Sitten yksi on marttyyri ja toinen kärtty ja kummankin asenne vain ruokkii toista.

Suren tietysti isoäitini puolesta myös, mutta koska hän on surrut niin valtavalla intensiteetillä jo niin kauan etukäteen, ja koska olen puhunut tästä asiasta hänen kanssaan jo niin paljon, olen jo hiukan turtunut hänenkin suruunsa. Ei, en ehkä hänen suruunsa, vaan hänen valtavaan ahdistukseensa. Itse asiassa välillä mietin, saako isoäitini oikeastaan surtua lainkaan tämänhetkisessä tilassaan, vai onko hysteerinen huutoitku kuitenkin ennen kaikkea sellaista ahdistusta, joka ei jätä tilaa oikein millekään muulle. Ainakin omalla kohdallani ahdistus ei pahimmillaan ole jättänyt tilaa minkäänlaisille muille tunteille, ei ilolle eikä surullekaan. Se on ainakin selvää, että isoäidin paniikki tämän elämänmuutoksen edessä on hillitön.

Yritin varovasti tiedustella äidiltäni, saako isoäiti minkäänlaista mielialalääkitystä oloihinsa. Tämä kuulostaa helposti väärältä: on kuin vihjaisin, että kun toinen suree, pitäisi vain laittaa lääkkeillä nuppi turraksi. Tätä en tosiaankaan tarkoita. Isoäitini saa surra ihan sillä tapaa kuin häntä surettaa, en minä sitä. Mutta tosiaan välillä mietin, että jos isoäiti voisi saada jonkinlaista helpotusta paniikkioloihinsa, niin kyllähän hänen tilanteensa kokonaisuudessaan helpottuisi valtavasti. Eihän suru varmaankaan sillä väistyisi - päinvastoin, surulle voisi tulla jopa enemmän tilaa. Tämä on tietysti vain arvailua minun taholtani.

Vastaus kysymykseeni oli, että kun isoäitini on ollut viimeksi sairaalassa, siellä on annettu väliaikaisesti mielialalääkitystä. Se on kuitenkin lopetettu, koska "on huomattu, että mielialalääkkeillä ei ollut häneen minkäänlaista vaikutusta". Nimenomaan siis monikossa: lääkkeillä. Kummastelin tätä ja kysyin, montaako lääkettä sitten on kokeiltu; kuulemma yhtä. Ja sitäkin ilmeisen vähän aikaa, koska ei isoäitini kuukausia sairaalassa ollut. Äitini oli tyytyväinen tähän johtopäätökseen ja sanoi, että minkäs sille tekee, jos toiseen eivät kerran lääkkeet pure.

Tuollainen asenne ottaa päähän, niin äitini taholta kuin hoitohenkilökunnankin (jos juttu on siis mennyt siten kuin äitini kertoo). En väitä, että masennuslääkkeet tai rauhoittavat olisivat välttämättä oikea ratkaisu, mutta se nyt on ainakin selvää, ettei yhtä lääkettä kokeilemalla vielä voida vetää moisia johtopäätöksiä. Etenkin, jos tätä lääkettä on kokeiltu niin vähän aikaa, ettei sen vaikutuskaan ole välttämättä ehtinyt tulla esiin. Oletettavasti sairaalassa on kuitenkin oltu sitä mieltä, että isoäiti voisi lääkityksestä hyötyä, jos sellaista on hänelle määrätty. Mutta jos ei sitten olla valmiita edes johdonmukaisesti tutkimaan, löytyisikö sopiva lääke ja annostus ajan kanssa, niin aika turhaa pelleilyä on ollut koko homma.

Sekin raivostuttaa, että koska psyykkiset sairaudet ja niiden hoidon / lääkitsemisen kysymykset ovat näytelleet meidän perheemme elämässä niin suurta roolia, niin luulisi äidilläni olevan edes jonkinlaisia perustietoja mielialalääkityksen mekanismeista. Ja kai hänellä onkin: hänestä on vain niin kamala ajatus, että isoäitini ei olisi ainoastaan vanha ja hankala vaan ihan todella psyykkisesti sairas, että hän takertuu mihin hyvänsä oljenkorteen torjuakseen tämän mahdollisuuden. "Koska psyykenlääkkeet eivät ole auttaneet, niin kyseessä ei voi olla psyykkinen sairaus." Ehkä tämä ajatus on äidilleni lohdullinen, mutta isoäitiäni se tuskin auttaa. Paniikkihäiriön kanssa on helvetillistä elää.

Olisi eri asia, jos äitini tunnistaisi isoäidin tilanteen ja olisi vain lääkevastainen, sen voisin paremmin ymmärtääkin. Silloin hän kuitenkin ehkä voisi miettiä muita keinoja, joilla paniikkihäiriöstä ja ahdistuneisuudesta kärsivää vanhusta voitaisiin koettaa auttaa. Mutta ei, keskeistä on torjua koko psyykkisen oireilun ajatus. Ja koska kyseessä on vanhus, voidaan esimerkiksi sydämentykytykset automaattisesti laittaa mahdollisen elimellisen vian piikkiin. Viis siitä, että sydänoireet liittyvät aina pelkokohtauksiin ja kokonaisuudessaan kohtaukset muistuttavat aivan kaikilta osin paniikkikohtauksia. Ja tykytykset menevät usein ohi nitrolla, mikä ei pitäisi paikkaansa, jos kyseessä olisi fysiologisista syistä johtuva tiheälyöntisyyskohtaus (nitro auttaa rintakipuun, ei korjaa rytmiä). Ja samoin tykytykset voivat mennä ohi sillä, jos isoäiti saa jonkun seurakseen hetkeksi aikaa ja onnistuu ulkopuolisen avulla rauhoittumaan.

Jos kyseessä olisi nuori ihminen jolla on nuori sydän, niin eiköhän tämä olisi paniikkihäiriöksi diagnosoitu aika nopeasti, siis elimellisten syiden puuttuessa. Koska kyseessä on vanhus ja "kaikilla vanhuksilla nyt on jotain vikaa sydämessä", ei paniikkihäiriötä siis ilmeisesti sovi ottaa edes puheeksi: sellainen olisi "vanhan ihmisen kärsimyksen vähättelyä". Ja niinpä todellista ongelmaa ei edes yritetä hoitaa. En tiedä, auttaisiko esimerkiksi rauhoittava lääke isoäitiäni vaiko ei, mutta parempi olisi mielestäni edes pyrkiä auttamaan jollakin tavalla kuin vain sulkea silmät oireilun varsinaiselta luonteelta.

(Ja kun on vanhuksista kyse, niin tämä menee tietysti myös toisin päin: toisaalta vanhuksia lääkitään aivan liikaa ja kaikenlaiset liikalääkityksestä johtuvat oireet laitetaan suoraa päätä vanhuuden piikkiin. Jos tulee muisti- ja tasapainohäiriöitä, niin ei lähdetä selvittämään, olisiko kyseessä sivuoire tai useiden lääkkeiden keskinäinen yhteensopimattomuus: kaikilla vanhuksillahan nyt ennen pitkää tulee ongelmia muistin ja tasapainon kanssa. Vanhuus tuo omat ongelmansa joo, mutta on raivostuttavaa, ettei apua ja tukea tarvitseviin ihmisiin voida suhtautua kuitenkin ennen kaikkea ihmisinä, eikä ainoastaan vanhuksina.)

Kuten sanottua, isoäidin tilanne siis huolettaa edelleen. Isoäidin asumisasia ratkeaa ainakin väliaikaisesti siten, että hän muuttaa äitini luokse, siis kauas kotipaikkakunnaltaan. Saapa nähdä, mitä siitäkin tulee. Vaikeuksia, ennustan. (Olen minäkin yksi pahanilmanlintu.)

Minua ahdistaa nähdä perhettäni hautajaisissa, kuinkas muuten, mutta mies onneksi lähtee mukaan. On kuvaavaa, että vaikka voisimme mennä suuren osan matkasta junalla ja joku perheenjäsen (äitini kai) voisi hakea meidät autolla lähimmän kaupungin asemalta, mies haluaa ehdottomasti vuokrata auton ja ajaa viisi tuntia suuntaansa. Minustakin se on paras vaihtoehto, vaikka normaalisti julkista liikennettä suosinkin (ja niin kyllä suosii mieskin). Koska on minun perheestäni kyse, ei voi koskaan tietää, etteikö paluukyyti asemalle voisi peruuntua, tai ainakin etteikö sillä voitaisi alkaa kiristää jollain tavalla. Jos äitini vaikkapa haluaisi, että viipyisimme suunniteltua useamman yön, saattaisi yhtäkkiä luvattu kyyti asemalle olla tiukassa. Ja jos alkaisin siitä riidellä, niin silloin olisin tunnelman pilaaja ja kaikkien paha olo olisi jälleen kerran minun syytäni.

Näitä ahdistavia tunnelmia lukuunottamatta kaikki on kyllä hyvin. Jälkikasvu täyttää tänään 30 viikkoa. Jälkikasvulla on usein hikka. (On tosi outo tunne, kun sisällä on tyyppi, jolla on hikka.) Nukkuminen ei oikein suju ja siksi aivot seisovat, kun päivällä tarvitsisi tehdä töitä. Se lienee aika pieni ongelma siihen verrattuna, että raskaus sujuu muuten mainiosti. En jaksa enää stressata niin paljoa, huomio alkaa suuntautua työasioista yhä enemmän kotiin- ja sisäänpäin, pienemmälle alalle. Samaan aikaan kuitenkin luen hirmuisesti kaikenlaista pamfletti- ja tutkimuskirjallisuutta yhteiskunnallisista ongelmista ja kihisen sitä, että asiat ovat yleensä ottaen niin monella saralla niin pielessä. On kuin tämäkin liittyisi lapsen tuloon: huolestuttaa, minkälaiseen maailmaan sitä jälkikasvua puskee.

Liikkeelle väärästä päästä

Alan selvittää mielessä hautuneita aiheita hiukan eri suunnalta, kuin mitä ennalta arvelin. Luulin, että tekstiä purkautuisi aluksi lapsen odottamisesta ja syntymästä, mutta nytpä lähdenkin liikkeelle kuolemasta.

Sukulainen tekee kuolemaa. Ei kovinkaan läheinen, isoäitini veli. Toisaalta äitini puolelta minulla on sukua niin vähän - ja suku on kaiken kaikkiaan niin outoa porukkaa - että tämä kyseinen isoeno näyttelee siinä kuviossa aika suurta roolia. (Isäni puolelta sukulaisia olisi vaikka kuinka, mutta heihin olen katkaissut välini jo teininä.)

Tiedän ennalta, että isoenon lähenevän kuoleman ja siihen liittyvien solmujen pohtiminen ei varmaankaan avaa minulle mitään uutta näkökulmaa asiaan, sen verran monta kertaa nämäkin kelat on pyöritetty läpi. Jospa asioista kirjoittaminen kuitenkin keventäisi hiukan omaa mieltä. Ehkä sitten ei tarvitsisi kelata näitä(kään) juttuja jatkuvasti mielen taustalla (tai vaihtoehtoisesti tilittää alituiseen miehelle, jota saattaa jo aihepiiri alkaa kyllästyttää).

No niin. Kyseinen isoeno on kenties vastenmielisin ihminen, jonka kanssa olen joutunut enemmän tai vähemmän säännöllisesti olemaan tekemisissä. Näin on tietysti kamalaa sanoa kuolevasta, mutta tällä tavalla asia silti on. Tyyppi on alistanut isoäitiäni kai koko aikuisikänsä. Isoäitini on siis asunut aina veljensä kanssa yhdessä ja nytkin he vielä periaatteessa asuvat samassa talossa, jossa ovat miltei koko elämänsä viettäneet (tosin tämä isoeno tuskin enää palaa kotiinsa kuolemaan, eiköhän hänen loppuaikansa kulu terveyskeskuksen vuodeosastolla).

En ole varma, minkä verran tässä alistamisen kuviossa on ollut mukana fyysistä väkivaltaa. Ainakin sellaisella on uhkailtu. Isoäitini on joutunut välillä pakenemaan kodistaankin, koska on pelännyt veljensä lyövän. Väkivallalla on uhattu muitakin: kuulemma ainakin isoisäni on isoeno luvannut iskeä puukolla kuoliaaksi. (Isoisäni ja isoäitini eivät olleet naimisissa, eivätkä koskaan asuneet yhdessä.) Lähinnä kuitenkin alistus lienee ollut henkistä laatua, kaikenmoista pientä ja suurta kiusaa sekä erilaista käytännön rasitetta.

Isoäitini on aina joutunut tekemään pääosan taloustöistä ja joutuisi kai tekemään ne vielä nytkin (89-vuotiaana), jos tämä hänen veljensä olisi vielä kotikunnossa ja saisi asiasta päättää. Vanhuksille on puuhattu kotiapua jo pitkään ja kunnallista apua olisikin ilmeisesti ollut saatavilla, mutta sitä ei ole saanut ottaa vastaan, sillä isoeno on kieltänyt. Hänestä se olisi ollut köyhäinapua: hän on kehuskellut, että hän ja isoäitini kyllä tulisivat toimeen kahdestaankin. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että tyyppi on karjuen komennellut isoäitiäni tekemään kotihommat. Isoäiti on itkenyt ja tehnyt.

Jos kaikki ei siltikään ole mennyt veljen mielen mukaan, niin kyllä hän on aina jotain ilkeää keksinyt. Kerran hän esimerkiksi katkaisi isoäitini lempipuusta kaikki oksat, niin korkealta kuin ylettyi, jotta koko puu jouduttaisiin kaatamaan (itse hän ei jaksanut sitä siinä vaiheessa enää kaataa). Isoäiti on välillä sisuuntunutkin näiden tempausten johdosta, soitellut itkuisia maratonpuheluita ja vannonut muuttavansa kylälle. Ja kuten tällaisissa pitkäaikaisen alistamisen kuvioissa liian usein käy, ei hän ole kuitenkaan koskaan päässyt irtautumaan veljestään.

Nyt sitten tosiaankin alkavat veljen päivät olla luetut. Isoäitini on aivan murtunut, itkuinen ja hysteerinen ja kauhuissaan. Hän kokee veljensä kuoleman edessä valtavaa riittämättömyyden tunnetta ja toistelee alituiseen puheluissaan, kuinka hän on yrittänyt tehdä parhaansa ollakseen hyvä sisar. Ja että kuinka hän on kuolevalle äidilleenkin luvannut, että pitäisi aina huolta veljestään. (Mahtoiko kuoleva äiti tarkoittaa aivan sitä, että isoäitini pitäisi omistaa koko elämänsä veljen tarpeista huolehtimiseen?) Ja siitä puhe siirtyy siihen, kuinka veli on aina ollut hyvä veli ja rakastanut kaikkia meitä, niin kovasti se on sinuakin aina muistanut.

En voi sille mitään: vaikka kuinka koetan asennoitua myötätuntoisesti isoäitini hätään, koko kuvio on minusta suorastaan puistattavan vastenmielinen. Koska toimin vapaaehtoisena auttajana lähisuhdeväkivaltaa kokeneille ja koska olen saanut tähän rooliin aika perusteellisen koulutuksen, en voi olla katselematta isoäitini käytöstä myös tästä näkökulmasta. Uskon, että isoäitini tuntee kaikesta huolimatta myös helpotusta siitä, että hänen elämänikäinen kiusaajansa on vihdoin kuolemassa. Ja koska hän kokonaan tai osaksi tunnistaa itsessään tämän helpotuksen tunteen, hän kokee siitä silmittömän huonoa omaatuntoa ja sen tähden vakuuttelee, että kyllä veli on kuitenkin ollut maailman paras veli. Koko kuvio on ihan sairas, niin kuin lähisuhdeväkivallan kuviot nyt yleensäkin ovat.

(En usko, että isoäitini voi yhtään mitään sille, että veljen kuoleman täytyy olla hänelle myös helpotus. Kyseessä on luullakseni silkka itsesuojeluvaisto: isoäitini terveys ei olisi kerta kaikkiaan enää kauaa kestänyt veljen palvelemista. Kun veli oli loppuaikoja kotona, hän esimerkiksi herätti siskonsa useita kertoja yössä huutaen hieromaan jalkojaan. Ensiksikin isoäitini - joka on todella säikky luonne - kauhistuu paniikkiin saakka tullessaan tällä tavalla karjumalla herätetyksi. Lisäksi hän on muutenkin huono-uninen, eikä yleensä herätyksen jälkeen päässyt enää uneen kiinni. Ilman kunnollisia yöunia hän ei olisi kovin kauaa tullut itsekään toimeen, muutenkin vanha ja sairas kun on.)

Kieroutuneessa kuviossa on toki muitakin osasia kuin isoäitini ja hänen veljensä. Oma äitini ja siskoni ovat aika lailla omaishoitajan roolissa kummallekin, sikäli kuin se 350 km:n etäisyydeltä onnistuu - ja eihän se onnistu, missä piilee osa hankaluudesta. Koska isoeno on toistuvasti kieltänyt kunnallista (tai muutakaan ulkopuolista) kodinhoitoapua sotkeutumasta asioihin, ei sitä ole (aivan viime aikoja lukuunottamatta) voitu hyödyntää. Niinpä sekä isoäitini että hänen veljensä ovat tulleet yhä enemmän ja enemmän riippuvaisiksi siitä, että äitini, siskoni tai äitini mies ajavat tuon tuostakin 350 km suuntaansa heidän asioitaan hoitamaan. Koko järjestely on ollut tavattoman rasittava kaikille osapuolille.

Olen suunnilleen viimeiset 10 vuotta pauhannut siitä, että on huutava vääryys mennä tässä kotiapukysymyksessä väkivaltaisen alistajan ehdoilla. Toisaalta ymmärrän, että isoäitiäni on pitänyt käytännössä suojella - ei sellaisia ratkaisuja voi ulkopuolelta ajaa väkisin läpi, jotka uhkaisivat lähisuhteessaan alistetun osapuolen turvallisuutta. Toisaalta taas tämä isoeno on luonteeltaan sellainen, että tuskin hän olisi pannut kovan kovaa vasten, jos kotiavun vastaanottaminen olisi esitetty hänelle ilmoitusasiana, ei neuvottelukysymyksenä.

Itse asiassa, niin paradoksaaliselta kuin tämä ehkä kuulostaakin (tai ehkä ei), isoeno on kaiken kaikkiaan aika surkea vässykkä. Kyllä hän aivan todella on tehnyt isoäitini elämästä helvettiä, mutta kenties juuri siksi, ettei hän ole oikein muuhunkaan kyennyt. Hän on (kotinsa ulkopuolella) nöyristelevä, kaikkia miellyttämään pyrkivä peräkammarin poika, jota ulkopuoliset ovat ilmeisesti aika lailla surutta käyttäneet hyväkseen esimerkiksi ilmaisena talkootyövoimana (ja tästä on sitten taas isoäitini kärsinyt, koskapa hän on joutunut tekemään oman talon töitä senkin edestä). Toki hän on ottanut henkisen niskalenkin isoäidistäni, mutta isoäiti onkin ollut monella tavalla helppo uhri.

Uskon, että jo ajat sitten olisi pitänyt voida järjestää asiat siihen malliin, että isoäiti olisi saanut ottaa vastaan kunnallista kotiapua. Äitini ja siskoni ovat kuitenkin panneet vastaan ja sitoneet itsensä etä-kodinhoitajiksi. Osasyy tähän on ollut se, että koko alistamisen kuviosta ei kerta kaikkiaan ole saanut edes puhua suoraan. Asiaa ei ole koskaan päästy selvittelemään sillä tasolla, että kuinkas nyt voitaisiin järjestää isoäidille apua tämän turvallisuus kuitenkin taaten, kun kerran ei ole ollut oikein korrektia puhua ylipäänsä siitä, että kyseessä on lähisuhdeväkivalta ja henkinen alistaminen. Kun minä olen sanonut tämän tosiseikan ääneen, on sille lähinnä hymähdelty, aina sinä liioittelet ja et vain halua tehdä osuuttasi.

Minuakin on yritetty syyllistää tähän kaukoavun kuvioon monet kerrat. Siskoni on ihan vakavissaan ehdottanut minulle, että alkaisin käydä Helsingistä käsin säännöllisesti hoitamassa isoäitini taloutta. Matka ei ole ainostaan pitkähkö (400 km) vaan muutenkin hankala: paikkakunnalle ei pääse junalla, eikä asemalta pääse bussillakaan järkevästi perille kuin jonkun kerran viikossa. Käytännössä minun pitäisi lähteä kesken työpäivän, matkustaa junalla ensiksi 3-4 tuntia (riippuen siitä, miltä asemalta voisin päästä bussiin) ja sitten bussilla pari tuntia. (Autoa minulla ei ole koskaan ollut, mikä minulle tietysti myös perheeni silmissä viaksi lasketaan.)

Eli vaivaisen 5-6 tunnin matkan päässä olisi tämä taloudenhoitonakki, eivätkä käytännön ongelmat siihen ole päättyneet. Asiaa on hankaloittanut myös se, että kun joskus olenkin antanut periksi ja käynyt isoäitini luona mukamas taloustöissä auttamassa, en ole kuitenkaan saanut tehdä niitä taloustöitä. Kyseessä ei ole ollut mikään kaino kursailu, vaan silkka hysteerinen raivo ja huuto, jos olen yrittänyt suorittaa äitini ja siskoni antamia nakkeja. Ei sillä, hysteeristä raivoa ja huutoa on seurannut ylipäänsä kaikesta, mitä olen yrittänyt tehdä, tai vaikken olisi tehnyt yhtikäs mitään. Tämä on toinen pääasiallinen syy siihen, miksi en ole kokenut mielekkääksi (näin lievästi ilmaistuna!) käydä isoäitiä auttelemassa: hänen hermonsa eivät kestä läsnäoloani. En kelpaa hänelle muuten kuin etäältä, eikä hän ilmeisesti kykene hillitsemään pettymystään ja silkkaa suuttumustaan, kun olen läsnä.

Pohjimmiltaan olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, ettei ole periaatteellisestikaan mitään järkeä suunnitella kahden vanhuksen elämää sen varaan, että sukulaiset käyvät säännöllisesti näitä huoltamassa joko 350 tai 400 km:n päästä. Se ei kerta kaikkiaan ole kestävä ratkaisu. Olen useita kertoja tarjonnut, että voin korkeimman omakätisesti maksaa vaikka yksityisen kodinhoitajan käynnit, mutta eihän tätä ratkaisua ole kukaan ottanut edes harkintaan. (Muutenkaan kyse ei ole ollut rahasta, kyllä kodinhoitajaan olisi ollut varaa, jos sellaisen tuloa ei olisi isoeno kieltänyt - ja jos hänelle ei olisi hiljaisella hyväksynnällä annettu kaikkea valtaa se kieltää.)

Nyt on siis tultu siihen, että isoeno on kuolemassa, isoäiti on tämän vuoksi murheen alhossa ja äitini sekä siskoni ovat omaishoitokuviossa tiukemmilla kuin koskaan ennen. Koskapa isoenosta ei kuitenkaan ole henki ilmeisen helpolla irtoamassa, on tässä eletty jo viikkokausia sellaista vaihetta, että tämä on seilannut kodin ja sairaalan ja terveyskeskuksen väliä. Joka kerta tilanteen muuttuessa isoäitini on panikoinut ja tarvinnut enemmän apua ja turvaa. Nyt ei liene enää toivoa siitä, että isoeno pääsisi kotiin ja paniikkimieliala vallitsee alati.

Jotenkin isoäidilleni on kovin tyypillistä se, että hän ei ole hiukkaakaan alistunut tai tyyntynyt siihen asiaintilaan, että hänen veljensä pikapuoliin (tai ylipäänsä jossain vaiheessa) kuolee. En nyt tarkoita, että kaikkien vanhusten pitäisi olla silkkaa vanhuuttaan tyyniä ja rauhallisia ja alistuneita kuoleman edessä, tai muuta soopaa. Yksilöllisiä kysymyksiähän nämä ovat (ja lisäksi: "Old age should burn and rave at the close of day; / Rage, rage against the dying of the light" jne). En kuitenkaan ole koskaan nähnyt vastaavaa tilannetta, jossa vanhus menee ihan suunniltaan paniikista sen ajatuksen vuoksi, että joku toinen pitkäaikaisesti sairas vanhus on kuolemassa. Siis ei se yleensä sellaista hämmästynyttä kauhua ja silmitöntä ahdistusta herätä.

Kyseessä ei ole myöskään toive siitä, että isoäitini saisi kuolla ennen veljeänsä, sillä mummu pelkää omaa kuolemaansa vähintäänkin yhtä kovasti ja toivoisi itsekin elävänsä mahdollisimman pitkään. OK, ymmärrettävä toivomus tämäkin on, mutta, no, jossain vaiheessa tässä tulee tietty realiteetti vastaan. Ja etenkin veljen ollessa kyseessä ei jäljellä olevan eliniän odote enää ole kovin suuri.

Ehkä eräs olennainen solmukohta onkin se, että isoäitini ei ole oikein mittarilla mitattuna henkisesti terve. Siskoni mukaan hän sairastaa ainakin yleistynyttä ahdistushäiriötä ja jonkinasteista harhaluuloisuushäiriötä (ja diagnooseja voi toki heitellä kuka vain, mutta siskoni on itse asiassa psykiatri, joten ehkä tässä on perää). Itse olen myös varma siitä, että isoäitini saa nimenomaan paniikkikohtauksia, vaikka äitini mielestä tätä ei saa sanoa ääneen.

Onkin kenties aika hölmöä spekukoida sillä, minkälainen elämänkatsomus voi olla taustana sille, että isoäitini saa paniikkikohtauksia veljensä kuolemaa pohtiessaan. Pitäisi paremminkin hyväksyä, että isoäitini saa paniikkikohtauksia, koska sairastaa paniikkihäiriötä. Hänen tapauksessaan ylipäänsä mikä hyvänsä elämänmuutos tai sen uhka laukaisee paniikkikohtauksen.

Kun olen yrittänyt tuoda tätä näkökantaa esiin äidilleni (siskonikaan kanssa en käytännösssä enää puhu - kylläpä olen hyvissä väleissä sukuuni!), on äitini kuitenkin sitä mieltä, että paniikkikohtauksista puhuminen on vanhan ihmisen kärsimyksen vähättelyä. Millä logiikalla, sitä en ole koskaan käsittänyt. Itse en tiedä kamalampaa tunnetta kuin paniikkikohtaus, joten jos oletan jonkun toisenkin kärsivän paniikkikohtauksista, en mielestäni taatusti ainakaan vähättele tämän hätää. (Asian tästä puolesta en voi kuitenkaan puhua suoraan äitini kanssa, sillä myös minun paniikkikohtaukseni ovat näitä perheen tabuaiheita, joita ei saisi ottaa esiin.)

Kylläpäs teksti rönsyilee, kun nyt aloin tätä kaikkea sotkua vuodattaa kirjalliseen muotoon. Palatakseni tämänhetkiseen tilanteeseen ja sen konkreettisiin ongelmiin: isoäidin veli on siis terveyskeskuksen vuodeosastolla, isoäitini kotonaan hätää kärsimässä. Nyttemmin isoäidin luona käy kotisairaanhoitaja, kodinhoitoapulainen ja ruokapalvelukin, joten tämän laatuista apua on sinällään saatavilla. Isoäitini on kuitenkin tullut tässä vuosien mittaan niin riippuvaiseksi nimenomaan äitini ja siskoni antamasta avusta, ettei mikään muu oikein hänelle kelpaa, tai ainakaan hän ei saa ulkopuolisen antamasta avusta kipeästi kaipaamaansa turvallisuuden tunnetta. (Lisäksi äitini ja siskoni suhtautuvat hekin kunnan antamaan apuun jokseenkin epäluuloisesti ja jopa vihamielisesti, minkä isoäitini toki aistii ja mikä ei auta luottamuksen rakentamisessa kunnan työntekijöihin päin.)

Uskon, että jos tämä kunta-avun kuvio olisi rakennettu jo vuosia sitten, olisi isoäidilläni voinut muodostua jonkinlainen luottamus muihinkin auttajiin kuin perheenjäseniin. Koska asia on jätetty ratkaisematta aina siihen saakka, että ulkopuolinen apu on ollut kerta kaikkiaan pakkorako ja kriisitilanteen sanelema ratkaisu, näyttäytyy se nyt isoäidilleni lähinnä siinä valossa, että perhe on hänet hylännyt.

Kaikesta huolimatta äitini joutuu ottamaan alituiseen työstään vapaata ja suhaamaan eestaas kotinsa ja lapsuudenkotinsa väliä. (Isoäitini kokema "hylkääminen" tarkoittaa siis lähinnä sitä, että äitini tai joku muu perheenjäsen ei voi olla hänen luonaan koko ajan.) Äitini on niin rasittunut tästä kuviosta, että pelkään hänenkin sairastuvan (etenkin kun minun perheessäni ollaan sitä tyyppiä, että ahdistukset ja huolet puretaan oireilemalla somaattisesti - ei niitä ainakaan puhumalla ratkaista). Ja olen parhaillaan äitini suuressa epäsuosiossa, sillä olen tällä kerralla kieltäytynyt menemästä sairaalaan isoenoa tervehtimään.

Osasyynä tähän on se, että moinen käynti olisi kerta kaikkiaan niin kiusaannuttava, etten vain kerta kaikkiaan suostu siihen.

(Selvennykseksi, että tyyppi on toki ollut kuolemassa ennenkin, joten aiemminkin minut on hälytetty liikuttavaan viimeiseen kohtaukseen kuolinvuoteen äärellä. Piinallisempaa tilannetta olen harvoin kokenut. Vaikka yritin tuntea myötätuntoa sairasta miestä kohtaan, en päässyt siitä mihinkään, että minulle kyseessä on aina ennen kaikkea isoäitini kiusaaja ja alistaja. Eikä minulla itsellänikään siksi toisekseen ole hänestä muutenkaan mitään mukavia muistoja, mutta niitä voin ehkä kirjoittaa auki jossain toisessa blogipostauksessa, tämä on kylliksi mammuttimainen vyörytys muutenkin.)

Lisäksi isoeno on terveyskeskuksessa sellaisella paikkakunnalla, johon pääsee julkisilla jos mahdollista vieläkin hankalammin kuin isoäitini asuinpaikkakunnalle. Itse asiassa kun äitini vaatimalla vaati minua tulemaan kuolevaa katsomaan - tästä on jo muutama viikko ja silloin jo äitini oli sitä mieltä, että heti pitää tulla - oli syysloma ja koko paikkakunnalle ei itse asiassa edes päässyt Helsingistä julkisilla. Äitini siis totesi, että minun täytyy vuokrata Helsingistä auto ja ajaa koko matka. Tässä raskauden vaiheessa alkaa olla epämukavaa jo istuakin auton kyydissä, vaikka saisi olla takapenkillä ja levittää koko valaanruhonsa sinne - taatusti en siis ollut lähdössä ajamaan tätä viiden tunnin matkaa suuntaansa.

Onpa niinkin, että jos olisin lähtenyt, olisi minun tietysti pitänyt mennä isoäitini luo yöksi, mieluiten toki muutamaksi päiväksi. Jollen olisi mennyt, olisi siitä seurannut kamala huuto ja poru. Koska tässä kuviossa ei voi voittaa, niin huuto ja poru olisi seurannut siitäkin, että olisin mennyt isoäitini luo. Itse asiassa viimekesäinen vierailuni isoäitini luo oli pahin tähän mennessä: isoäitini huusi minulle miltei taukoamatta kaksi päivää. Kaksi päivää. Olin jo tuolloin raskaana ja päätin silloin, etten ikinä vie lastani isoäitini luo. En koskaan halua altistaa vauvaa sellaiselle ilmapiirille, jossa yksinomaan huudetaan. Ja nyt ollaan jo siinä vaiheessa, että sikiö kuulee.

Tiedän, että äitini mielestä tämä(kin) on tekosyy, mutta en enää lapsenikaan tähden suostu menemään siihen myllyyn. En yritä antaa syntymättömälle lapselle sellaisia attribuutteja, mitä tällä ei vielä voi olla, mutta kyllä se tuntuu kiljuntaan reagoivan. Viimeksi tänään, kun löin polveni tosi kipeästi ja kiljaisin aika kovaa, tyyppi alkoi heti sätkiä ja potkia kuin hädissään. Ja tyyntyi, kun itse rauhoituin ja silittelin vatsaa. Voin vain kuvitella, miten hyvät vibat olisivat kohdussa, jos menisin nyt isoäidin luo stressaantumaan ja ahdistumaan ja huutoa kuuntelemaan.

Ja lopulta: en suoraan sanoen usko, että vierailustani edes koituisi mitään erikoisen hyvää kenellekään. Isoäitini nyt ainakin hermostuisi siitä vielä enemmän, niin käy aina - mutta tämä on jälleen niitä realiteetteja, joita ei perheessäni hyväksytä ja sitkeästi pitäisi teeskennellä, että tilanne on toinen.

Ehkä isoäitini veljestä olisi kuitenkin hauskaa, jos kävisin häntä katsomassa - en tiedä. Hänen kanssaan on hyvin hankalaa keskustella, sillä hän ei kuule juuri mitään, enkä muutenkaan oikein saa häneen kontaktia. En myöskään tiedä, miten pihalla hän tällä hetkellä on muutenkin esimerkiksi lääkityksensä tähden. Joka tapauksessa tilanne olisi minusta kiusallinen, vaikka hän ilahtuisikin tulostani - tai siinä tapauksessa se tietysti olisi entistä kiusallisempi, kun kerran itse en ajattele hänestä lämpimästi enkä saa näemmä pakotettua itseäni lempeämpään mielentilaan edes kuolevaa kohtaan. Olen kyllä soittanut isoenolle viime viikkoina terveyskeskukseen muutamia kertoja, mutta keskustelu on ollut hankalaa (ja nyt se on vielä hankalampaa, sillä ilmeisesti tämä on saanut uuden kuulolaitteen, joka toimii äärimmäisen huonosti puhelimessa).

Olen nyt joka tapauksessa epäsuosiossa, sillä en ole täyttänyt Velvollisuuksiani Perhettä Kohtaan. (Oletetaanko normaaleissa perheissä isoäidin veljen olevan niin läheinen sukulainen, että tämän kuolinvuoteella pitää vierailla alvariinsa...?) Ja koska olen epäsuosiossa, niin äitini kohdistaa minuun kaikenlaisia marttyyrin elkeitä. Tiedän, että hänellä on paha olla ja auttaisin mielelläni, sen mitä nyt voin ihan vain keskustelemalla auttaa. Mutta koska perheessäni ei suoranaisesti keskustella pahasta olosta tai ainakaan sen syistä ja seurauksista, niin se vaihtoehto on pois suljettu. (Isoäitiäni sen sijaan voin auttaa jonkin verran: hän selvästi tykkää ja hyötyy siitä, että puhun hänen kanssaan puhelimessa. Meillä synkkaa yleensä muutenkin puhelimessa aika hyvin. Soitankin hänelle käytännöllisesti katsoen joka päivä.)

Äitini lähettää minulle jatkuvasti viestejä siitä, kuinka isoenon vointi on huono ja kuinka kaikki kärsivät kovasti. Laitoin hänelle viimeksi takaisin viestin, jossa pahoittelin sitä, että tilanne on niin surullinen ja toivotin hänelle voimia kaiken keskelle. Vastaukseksi tuli: "Voimien toivottelu on ihan turhaa." Aha, OK. Koska en ole Täyttänyt Velvollisuuksiani, ei minulta kaivata myöskään myötätuntoa: äitini viestit ovat silkkaa syyllistämistä. Katso nyt, mitä minä joudun kestämään. Kohta murrun. Tämä syyllistäminen on lapsuudesta ihan tuttua.

Mitä tässä voi tehdä? Tilanteen kestämättömyys ei johdu ennen kaikkea siitä, että isoeno on sairas, vaan siitä, että koko vanhusten hoitokuvio on ollut niin järjetön aivan liian kauan ja isoäitini on nyt aivan liian riippuvainen ennen kaikkea äidistäni. Minä olen ollut ainoa perheenjäsen, joka on sanonut tämän asian ääneen ja yrittänyt tuoda tilanteeseen muutosta (aivan turhaan). Toiset ovat kylläkin puskeneet töitä hartiavoimin, mutta mielestäni sellaisella tavalla, jonka ei voida olettaa kestävän ja johon en itse ole halunnut mennä mukaan. Ja nyt kun ollaan siinä tilanteessa, että kaikki kaatuu mahdottomuuteensa ja kohta joku ratkeaa, olen minä paarian asemassa siksi, etten ole ponnistellut samassa ikeessä kuin äitini ja siskoni.

En voi olla miettimättä, olisiko tätä kuviota voitu edes hiukan purkaa, jos äidilläni ja siskollani olisi koskaan ollut minkäänlaista halua kuunnella minua ylipäänsä missään asiassa. Totuushan on se, että minulla on kuitenkin ollut ainoana meistä ammatillista kokemusta vanhustyöstä. Kyseessä oli lähinnä ns. paskaduuni ja koulutus työhön vähäistä, mutta olen oppinut jotain elämäni jokaisesta paskaduunista, toisista enemmän kuin toisista. Vanhustyö oli niitä aloja, joista koin oppivani kerta kaikkiaan valtavasti. Näin esimerkiksi omaishoitokuvioita ihan tarpeeksi havaitakseni, etteivät ne toimi edes lähietäisyydeltä, saati sitten uuvuttavan välimatkan päästä. Lisäksi, kuten sanottua, minulla on vapaaehtoistyön kautta paljonkin kokemusta ja tietämystä lähisuhdeväkivallasta.

Ehkä on todella niin, että äitini ei ole yksinkertaisesti voinut nähdä oman äitinsä tilannetta yhtä realistisesti kuin minä, koska tällä ei ole ollut samaa tietämystä vanhustyöstä ja väkivallasta (kumpikin konteksteja, joiden kautta isoäitini tilannetta on pakko tarkastella). Harmi, että minä olen meidän perheessämme ikuisesti se outo tyyppi, jonka puheita ei oteta vakavasti. Ei sillä väliä, että minulla voisi olla asioista järkevääkin sanottavaa, esimerkiksi juuri työkokemusteni vuoksi: kaikki suodattuu sen kautta, että nyt sinä liioittelet, sinä vain aina yrität olla erilainen.

Nyt lienen jo purkanut tätä kerää kylliksi tälle illalle. Edelleen on yhtä avuton olo: en voi näemmä tehdä mitään äitini auttamiseksi, ainakaan jollen suostu rituaaliselle vierailulle isoenoni kuolinvuoteen äärelle. (Kuinka tämä konkreettisesti auttaisi äitiäni? Enpä tiedä.) Itse asiassa jopa aviosiippa on kieltänyt minua lähtemästä. (OK, mieshän ei tietenkään oikeasti määrää menemisiäni, mutta hän näkee ja tietää, kuinka hirveästi tämä keikka minua ahdistaisi. Siksi hän yrittää vaikuttaa mahdollisimman määrätietoisesti siihen suuntaan, etten antaisi syyllistää nyt itseäni vierailemaan isoäidin luona.) Asiaa ei helpota se, että minua supistelee välillä miltei yhtäjaksoisesti. Vaikkeivät supistukset ole kivuliaita eikä ennenaikainen synnytys varmaankaan uhkaa, ei silti ole mukava ajatus lähteä supistellen böndelle ahdistumaan, monen tunnin matkan päähän Kätilöopistosta. Joten, ei. En mene. Ja paariana pysyn.

Mitä hyötyä muuten äidilleni on tässä tilanteessa kantaa kaunaa minua kohtaan ja heittäytyä marttyyriksi? Sitäkään en käsitä. Jotenkin hänen täytyy kai pahaa oloaan purkaa, ja perinteisesti sitä on purettu minuun. Voi olla niinkin, että jos nyt menisinkin vierailemaan isoenon ja isoäidin luona, tekisin kuitenkin tällä vierailulla äitini mielestä jotain perin pohjin väärää. (Kuten esimerkiksi kiihdyttäisin isoäitini raivoon, minkä kieltämättä teenkin ja mitä yritän äidilleni tolkuttaa.) Sitten hän voisi syyllistää minua siitä.

Saan itseni tässä purkauksessa kuulostamaan siltä, kuin minä yksin olisin suvussani edes jossain määrin täyspäinen. Vannon, että siltä se tuntuukin. Tulihan tästä nyt aika purkaus, mutta menköön blogiin vain. Eihän tätä ole pakko kenenkään lukea - tuskin kukaan jaksaa loppuun saakka. Itselleni tuli hiukan selkeämpi olo, vaikka mitään olennaista en vieläkään keksinyt, mitä voisin tehdä tilannetta parantaakseni. Jatkan isoäidille soittelemista, tuskin muuta nyt voin. Kyllä minä kestän hänen purkauksiaan langan päästä. Ja mielelläni ottaisin osan hänen pahaa oloaan, jos voisin - isoäitini hätä on nyttemmin niin käsin kosketeltavaa, ettei siinä ole enää liiemmin manipulointia tai pelaamista (kummakin hän kyllä hallitsee). Äitini marttyyrinpeliin on hankalampaa asennoitua. Harjoitukset jatkukoot!

Uusi, anonyymi alku

Lakkasin pitämästä blogia omalla nimelläni noin vuosi sitten. Syitä tähän oli useita. Aloin alun perin kirjoittaa blogia siksi, että muutin ulkomaille ja blogin pitäminen oli kätevä tapa pitää perhettä ja kavereita kärryillä kuulumisista. Aluksi minun piti laittaa näkyville lähinnä valokuvia, mutta pikku hiljaa aloin kirjoitella pitkiäkin tekstejä valokuvien kylkiäisiksi.

Homma tuntui toimivan, ainakin yhdensuuntaisesti: kaverit olivat perillä minun kuulumisistani, minä useinkaan en heidän. Parikin eri ystävää kommentoi, että blogin lukeminen luo tietynlaisen illuusion: kun seuraa toisen blogia ja tietää suhteellisen tarkkaankin, mitä tämän elämässä tapahtuu, ei aina muista, että homma ei automaattisesti pelaa toiseen suuntaan. Joskus piti oikein muistuttamalla muistuttaa ihmisiä Skypessä, että hei, mä en tiedä mitä sulle kuuluu, kerro kaikki.

Blogistani ilmeisesti pidettiin, ainakin sitä luettiin hämmentävän paljon. Tämä lienee yksi syy siihen, miksi lopulta lakkasin kirjoittamasta. Kun 50 000 käynnin raja alkoi häämöttää, en millään jaksanut käsittää, keitä nuo kaikki kävijät oikein olivat. Blogia kommentoineiden kavereiden ja perheenjäsenten määrä oli kuitenkin aika rajallinen. Odotettua suuremman lukijajoukon olemassaolo ja myönteinen palaute selvästi loivat minulle paineita lopettaa pikemminkin kuin kannustimia jatkaa. (Tämä käyttäytymismalli on sivumennen sanoen minulle tyypillinen muillakin elämänaloilla.)

Toisaalta omalla nimellä kirjoittaminen vaikutti voimakkaasti siihen, minkälaisia aiheita käsittelin teksteissäni. Vuosi sitten yritimme miehen kanssa saada raskautta alulle, olimme yrittäneet jo tovin. Suunnilleen puolen vuoden yrityksen kohdalla alkoi herätä epäilys siitä, että jotakin on kenties tällä saralla pielessä (mikä epäilys myöhemmin vahvistuikin, ainakin osaksi). Koin suurta tarvetta kirjoittaa lapsen yrittämisestä ja lapsettomuuden peloista, mutta en lopulta halunnutkaan tehdä sitä omalla nimelläni. Sellainen tuntui liian henkilökohtaiselta.

Toinen aihepiiri, jota en uskaltanut kovin vapaasti käsitellä, oli nuoren apurahatutkijan arki. Teen väitöskirjaani ulkomaisessa yliopistossa, mutta suomalaisella apurahalla. Tässä kuviossa on omat hankaluutensa: toiset pulmat lienevät yhteisiä melkein kaikille apurahan turvin väikkäriä väsääville, toiset taas liittyvät nimenomaan ulkomaisen yliopiston ja tutkimusryhmän käytäntöihin.

Kaiken kaikkiaan väitöskirjaprojekti on ollut kohtalaisen turhauttava, enkä nytkään usko valmistumiseeni kovinkaan vahvasti. Tästäkin aiheesta olisin halunnut kirjoittaa enemmän, mutta omalla nimelläni en kuitenkaan viitsinyt kirjoittaa omasta tutkimusryhmästäni mitään kovin negatiivista kaikkien näkyville. Käytännössä kukaan tuskin olisi asiasta välittänyt, varsinkin kun kirjoitin suomeksi ja koko nykyinen työyhteisöni (jos sitä voi sellaiseksi edes kutsua) sijaitsee ulkomailla. Tuntui joka tapauksessa väärältä ja epälojaalilta marmattaa blogissaan työoloistaan: viis siitä, että erimerkiksi emoyliopistoni ei todellakaan ole osoittanut kovinkaan suurta lojaaliutta minua kohtaan.

Elämäntilanteeni on vuodessa muuttunut aika tavalla. Tulin vuoden yrittämisen jälkeen raskaaksi. Mies valmistui ja sai duunia Suomesta. Muutimme takaisin, paluumuuttajan arki ja käänteinen kulttuurishokki iski (tosin huomattavasti lievempänä kuin pelkäsin). Väitöskirjan kirjoittaminen jatkuu, mutta tällä erää etätyöskentelynä (eikä yliopistoni todellakaan tee tätäkään kuviota helpoksi, päinvastoin). Joulun alla olisi tarkoitus jäädä äityislomalle, lapsi syntynee tammikuussa.

Työtarmon kanssa on viime aikoina ollut vähän niin ja näin. Mielessä pyörii kaikenlaista, mitä olisi hyvä saada purettua sanoiksi, mutta pelkästään itselleen ei tule kirjoitettua. Ratkaisu olkoon uusi blogi, tällä kerralla anonyymi. Tuskin koetan erityisemmin salata henkilöllisyyttäni, joten eiköhän minut tästä tunnista, jos muutenkin tuntee. Eipä tuolla ole niin väliä. Pääasia, ettei tätä nyt löydä ainakaan suoraan omalla nimelläni hakemalla (käsittääkseni minulla ei ole kaimoja Suomessa, tuskin muuallakaan).

Anonyymiys on sikälikin paikallaan, että raskauden aikana olen mietiskellyt kaikenlaista omaan lapsuuteeni liittyvää, mitä olisi ehkä hyvä myöskin jäsentää kirjoittamalla. En voi kuvitella, että perheenjäseneni suhtautuisivat suopeasti siihen, että purkisin lapsuuden traumojani netissä omalla nimelläni. Jos he nyt sitten sattumalta törmäävät teksteihini (tuskin) ja tunnistavat itsensä, niin siitä en suostu ottamaan huonoa omaatuntoa: ainakaan heidän henkilöllisyyttään ei voi tästä yhteydestä kukaan ulkopuolinen kovin helposti päätellä.

Niille lähimmille kavereille, jotka lukivat blogiani aiemminkin, ajattelin jakaa tämän uuden blogin osoitteen. Tekstit tulevat siis käsittelemään luultavasti ainakin raskautta ja lapsen syntymää, apurahatutkijana olemista ja sen kiemuroita, erinäisiä yhteiskunnallisia epäkohtia joiden vuoksi tunnen yhä enenevää kiukkua, sekä mahdollisesti niitä omia lapsuuden kokemuksia, joita en millään haluaisi enää siirtää seuraaville sukupolville. Siinäpä purkamista kerrakseen.

Alkulätinät riittäkööt.