Syntymättömän sukupuolesta

Kun herää joka aamu kello neljä, muttei vielä tuossa vaiheessa jaksa tehdä paljoa muuta kuin heilutella sukkapuikkoja, tulee kutoneeksi paljon sukkia. Tänä aamuyönä huomasin, että olen kutonut sinisiä ja punaisia vauvansukkia, kuinka perin soveliasta. Emme tiedä, mitä sukupuolta jälkikasvusta povataan, joten nyt on sitten sukkia valmiina sekä tyttöä että poikaa varten... pöh. (Tosiasiassa minulla sattui olemaan sinistä ja punaista lankaa tähteinä vanhoista töistä.)

Sukka-asiasta siirryin miettimään tyypin sukupuolta noin yleensä ja sitä, kuinka tässä(kin) asiassa tunnen olevani vastarannankiiski. Kun kasvaa perheessä, jossa saa aina kuulla olevansa kummallinen ja erilainen ja outo, niin on helppoa tulla siihen uskoon, että todellakin on jollakin tapaa poikkeava tyyppi (ja tämänhän voi helposti kääntää itserakkauden puolelle). Sitten sitä kasvaa ja saa ihania ystäviä ja muuttaa pois kotoa ja kaiken kaikkiaan huomaa, ettei ole mitenkään erikoislaatuinen, vaan samanlainen kuin muutkin pervot ja hipit ja haahuilijat (näin karrikoiden ilmaistuna... toki olemme kaikki erilaisia jne). Ja muutenkin sitä onneksi jo kykenee hakeutumaan pois piireistä, joissa voisi kokea merkittäviä paineita olla "normaali" (tai ainakin juuri oikealla tavalla epänormaali!) tai joissa voisi joutua sensuroimaan mielipiteitään ja sanomisiaan kovin pahasti.

...ja sitten alkaa odottaa lasta, jolloin yhtäkkiä huomaakin taas olevansa tilanteessa, jossa kokee olevansa ihan eri planeetalta kuin samassa elämäntilanteessa oleva jengi keskimäärin on. Minulla ei tosin ole hirmuisesti vertailupohjaa omassa ystäväpiirissä, sillä harvalla läheisellä ystävällä on lapsia. Ehkä siksi tämä outouden tunne korostuukin. Suurin osa tuntemistani ihmisistä, joilla lapsia on, tuntuu olevan ihan täyspäistä sakkia edelleen, enkä koe heidän kanssaan mitään kovin karmivia hämmennyksen tunteita kun jutellaan lasten saamisesta ja lapsiin suhtautumisesta. Raskauden edetessä tulee kuitenkin käytyä kaikenlaisissa yleisissä raskaana oleville ja lapsiperheille suunnatuissa jutskissa, kuten nyt vaikkapa neuvolan perhevalmennuksessa ja synnytyssairaalan äitiryhmässä, joissa ah niin moni asia hämmästyttää ja kummastuttaa (ja kiukuttaa!) pientä odottajaa.

Lapsen sukupuoli ja suhtautuminen siihen on yksi näistä aiheista, joista en viitsi yleensä ryhtyä edes kovin avoimeen keskusteluun, koska tunnen heti olevani liian outo ja joutuvani puolustuskannalle. Ja sukupuolestahan miltei kaikki kuitenkin kysyvät, joten siitä kuitenkin joutuu puhumaan vähän väliä.

Tavallinen keskustelunavaus on tietysti se, onko tulossa tyttö vai poika. Jo tähän kysymykseen tekee aina mieleni vastata, että eihän tuossa ole edes kaikki vaihtoehdot, voihan sieltä tulla myös intersukupuolinen... mutta yleensä annan olla. Sanon, että meillä ei ole tietoa sukupuolesta, kuten ei olekaan. Reaktio tähän on usein myönteinen ja kannustava: "Ihan oikein, ei sitä tarvitsekaan etukäteen tietää, on paljon hauskempaa kun kyseessä on yllätys! Ei mekään haluttu tietää! Kyllä se sitten synnärillä paljastuu!" Yleensä vielä lisätään loppukaneettina: "Ja eihän sillä ole väliä, tuleeko tyttö vai poika, kunhan lapsi on terve."

Minusta tuo jälkimmäinenkin fraasi on monesta syystä aika järjetön, mutta siitä ehkä voisin kirjoittaa lisää toiste. Mutta mitä tulee siihen, että jännittäisin erityisesti jälkikasvun sukupuolen paljastumista, niin sellaista en itsessäni tunnista ollenkaan. En ole kysynyt lapsen sukupuolta ultraäänissä ensiksikin siksi, etten koe lapsen sukupuolen voivan millään olennaisella tasolla "paljastua" ultraäänikuvantamisen keinoin. Ja mitä tulee siihen, minkälaiset genitaalit ultraaja on jälkikasvulla havainnut, niin minulla ei ole ollut tarvetta tietää asiaa, muttei toisaalta mitään erityistä hinkua olla tietämättäkään.

Sanoin miehelle ennen rakenneultraa, että en aio erikseen kysyä mitään tyypin sukupuolesta, jos ultraaja ei siitä omasta aloitteestaan mitään sano. Ja että jos mies haluaa tietää, niin kysyköön vain, ei se minua haittaa. Mies olikin aluksi sitä mieltä, että haluaa tietää arvion sukupuolesta. Itse tilanteessa hän ei sitten kysynyt asiasta mitään: hänkään ei kokenut, että se olisi ollut kovin relevanttia. Ultraäänikuvan katsominen on oikeasti aika ihmeellistä: on kummaa, että jälkikasvu siellä nukkuu ja sitten haukottelee ja venyttelee ja on muutenkin kaikin tavoin olemassa. Ja vaikka vastustankin ajatusta, että terve lapsi on ilman muuta paras lapsi (mitä kaikkea "terveys" tässä tapauksessa kattaa?), niin onhan se tietysti helpotus, kun ruudulla näkyy joka tapauksessa oletettavasti elinkelpoinen lapsi. Saimme tietää, että tyypillä on harvinaisen pyöreä pää, mitä tietoa kyllä innolla sulattelimme, mutta eivät ne genitaalit niin tärkeiltä sen kaiken muun ihmetyksen ohella tuntuneet.

Mitä tulee siihen, että jälkikasvun sukupuoli sitten heti syntymän jälkeen selviäisi, niin tätäkään ajatusta en niele. Olen ensiksikin tässä asiassa niin butlerilainen ja sosiaalikonstruktivisti, että ajattelen sukupuolen rakentuvan pääosin sosiaalisten suhteiden, rooliodotusten, erilaisten sukupuolittuneiden käytäntöjen ja diskursien jne. kautta. Ja että sukupuoli sellaisena kuin voimme siitä puhua ja sellaisena kuin voimme sen toisissa ulkopuolelta havaita on performanssia, ja niin poispäin.

Tietysti syntyvällä tyypillä on aivan tietynlainen ruumis ja kehollinen todellisuus ja fyysiset tuntemukset aiheesta, toki. Ja voihan sukupuoli-identiteetin muodostumisessakin olla perittyjä elementtejä, luulisin, joten en oleta, että jälkikasvu olisi sukupuolen suhteen tabula rasa. Niin äärikonstruktivisti en ole. Mutta tältäkin kannalta tarkastellen on selvää, että vaihtoehtoja on ainakin enemmän kuin kaksi. Jälkikasvulla voi olla ilmiselvästi naisellisen tai miehisen näköiset ulkoiset genitaalit, tai sitten jotain hankalammin luokiteltavaa. Ja siinäkin on vasta osatotuus: onhan lisäksi sisäiset sukuelimet, sisäeritys, kromosomit. Vaikka jalkojen välissä olisi mitä, ei voi etukäteen tarkaalleen tietää, mitä rataa jälkikasvun kehitys tulee kulkemaan.

Ja lopulta: vaikka tyyppi olisi ruumiiltaan ja murrosiän kehitykseltään minkälainen hyvänsä, niin emme voi ennalta tietää, minkälaisen sukupuoli-identiteetin hän keksii itselleen kehittää. Ja koska ajattelen sukupuoli-identiteetin voivan kehittyä ja muuttua mahdollisesti koko elämän ajan, en usko, että siitäkään asiasta "paljastuu" missään vaiheessa lopullinen totuus. Itse en ainakaan koe, että oma sukupuoli-identiteettini olisi vielä kolmikymppisenäkään aivan täysin staattinen, vaikkei se erityisen häilyväkään ole.

Kaiken tämän pohjalta en vain osaa millään lailla suhtautua siihen ajatukseen, että synnärille meille selviäisi jotain lopullista lapsen sukupuolesta, ja sitä paljastusta pitäisi tässä jännittämällä jännittää. Kun vielä tietää, kuinka jäykkiä miehiset ja naiselliset roolimallit vielä monelta osin ovat, niin eihän sukupuolen "paljastumisessa" jännitetä vain genitaalien muotoa: oikeasti olemme kaikki ohjelmoituja myös liittämään vastasyntyneen luonteeseen aivan erilaisia attribuutteja sen mukaan, kumpaa sukupuolta (siis vallitsevassa kahden sukupuolen oletuksessa) ajattelemme tämän olevan. Ja epäilemättä vastasyntyneen tyypin tulevaisuuttakin ryhdytään spekuloimaan ihan eri pohjalta heti kun sukupuoli "tiedetään".

Näissä keskusteluissa minusta vaikuttaisi siis siltä, kuin pitäisi ilman muta ajatella, että a) ulkoiset genitaalit ratkaisevat sen, onko kyseessä tyttö vai poika (muita vaihtoehtoja ei ole), ja b) tyttöys tai poikuus ratkaisee sen, minkälainen ihminen tyypistä tulee, ainakin noin suurin piirtein.

Itse ajattelen, että a) syntyvällä on jonkinlaiset genitaalit, mutta että b) hänen sukupuolensa fyysinenkin ulottuvuus voi kuitenkin olla mutkikkaampi juttu. Ja c) eipä tuota voi tietää, minkälaista sukupuolta tyyppi kuitenkin lopulta kokee olevansa, ja d) voihan hän korjata fyysistä ruumistaankin myöhemmin paremmin sukupuolensa kokemusta vastaavaksi (mikäli kokee siihen tarvetta). Lopulta e) olipa tyypin fysiikka ja sukupuoli-identiteetti mitä hyvänsä, ja kehittyivätpä ne ajan kanssa mihin suuntaan hyvänsä, niin niiden pohjalta ei kuitenkaan pitäisi yrittää päätellä yhtään mitään siitä, mitkä tulevat olemaan tämän kiinnostuksen kohteet, tavoitteet, arvot jne.

Tietysti lapsen sukupuolen ennalta tiedusteleminen on vain eräs yksittäinen tilanne, jossa koen hämmennystä. Muissakin suhteissa olen joutunut miettimään, millä tavalla haluan suhtautua lapsen sukupuoleen ja millä tavalla ympäristö siihen tulee suhtautumaan. Epäilen, että tässä asiassa voi vielä syntyä aika suuria jännitteitä ainakin lähisuvun kanssa.

Jos päättäisin asiasta yksin, tekisin ehkä minäkin sen kasvatustempun, että yksinkertaisesti en kertoisi kysyttäessä aivan pienen lapsen sukupuolta, en ainakaan kaikille tiedustelijoille. En toki haluaisi millään lailla estää tai viivyttää lapsen sukupuoli-identifikaation syntymistä, tai edesauttaa sitä, että lapsi identifioituisi sukupuoleltaan androgyyniksi. Tavoite olisi se, että niin kauan kuin pienellä lapsella ei mitään kovin selkeää sukupuoli-identifikaatiota vielä ole, ei häntä mielestäni tarvitsisi kovin voimakkaasti ulkopuolelta sukupuoliroolittaa tietynlaiseen pukeutumiseen tai käytökseen. (Ja joo, toki sukupuoli-identifikaatio syntyy myös tämän roolittamisen kautta, joten eivät ne ole toisistaan erilliset asiat. Luulen kuitenkin, että vaikka lasta onnistuisi suojelemaan ainakin kaikkein joustamattomimmalta rooliajatelulta, jäisi tälle kyllä vielä ihan hyvin tilaa ja aineksia muodostaa kaikessa rauhassa omanlaista sukupuoli-identiteettiään.)

En ole tätä sukupuolen salaamisen agendaa yrittänyt tosissaan edes viedä läpi, sillä mies ei ole näin radikaalilla linjalla. Siitä olemme kuitenkin samaa mieltä, että lapsen kasvatuksessa pyrimme olemaan mahdollisimman sukupuolineutraaleja ainakin niin kauan, kuin lapsella ei ole vielä minkäänlaista omaa artikuloitua sukupuoli-identifikaatiota. En ole lainkaan varma siitä, missä vaiheessa sellainen mahtaa syntyä, mutta tuskin ainakaan alle parin vuoden iässä, luulisin. (Enkä kyllä muutenkaan ajattele, että sukupuoli-identiteetti säilyisi muuttumattomana, joten kakru saa kyllä muuttaa mieltäänkin halutessaan.) Eli sanotaanko alle parivuotiasta lasta en esimerkiksi haluaisi pukea korostetun tyttömäisesti tai poikamaisesti, enkä myöskään haluaisi, että ulkomaailma suhtautuisi häneen korostetusti tyttönä tai poikana. Kun tyyppi oppii sanomaan, että mulle nyt heti prinsessamekko, niin siitä sitten vain. Sukupuolineutraalista kasvatuksesta voidaan siinä vaiheessa siirtyä sukupuolisensitiiviseen.

Tämä pyrkimys alun sukupuolineutraaliin kasvatukseen voi olla aika hemmetin hankalaa toteuttaa. Varsinkin kun tietää, että pakostakin mekin suhtaudumme jälkikasvuun eri tavalla sen mukaan, minkälaiset genitaalit tällä on. En yritä sanoa, että olisin itse jotenkin sukupuolijärjestelmän ulkopuolella tai yläpuolella, ja etteikö sama rooliajattelu vaikuttaisi pakostakin myös minun ajatteluuni ja toimintaani, halusin tai en. Siksi minusta on niin kornia, kun mahdollisimman sukupuolineutraalin kasvatuksen vastustajat argumentoivat, että pitäähän sitä nyt lapsille jonkinlaista sukupuolen mallia antaa ja että eihän niistä voi kasvattaa pallo hukassa haahuilevia poloisia neutreja. Hah: ikään kuin sukupuoliroolittamisen todella voisi poistaa kuvioista, noin vain. Ajattelen, että sen räikeimpiä muotoja voi pyrkiä omassa käytöksessään tiedostamaan ja vähentämään, siinä kaikki. (Siinä mielessä kysymys ei tietenkään koskaan ole aidosti sukupuolineutraalista kasvatuksesta, ainoastaan pyrkimyksestä sellaiseen.)

...mutta miten esimerkiksi isovanhemmat tulevat suhtautumaan asiaan? Joku saa vielä harmaita hiuksia, joko he tai sitten minä. Anoppi kiusoittelee meitä alituiseen siitä, että kuulemma näkee lapsen sukupuolen ultraäänikuvista, muttei kerro sitä meille. Anoppi on ihana ihminen ja rakastan häntä, ja ehkäpä hän sairaanhoitajana todella näkee niistä suttuisista kuvista jotain genitaalin tynkiä (vaikka suhtaudun tähän kyllä aika skeptisesti: minusta niistä näkee vain sen, että sisälläni asuu pystynenäinen alien). Mutta en tiedä, kuinka saisin esimerkiksi hänelle selitettyä, ettei minua ihan oikeasti voi onnistuneesti kiusoitella tällä asialla: en kiusoitu, koskapa se ei minua jännitä.

Huomaan, että mitä pidemmälle raskaus kuluu ja mitä useammin mieskin törmää näihin etukäteisuteluihin ja -kiusoitteluihin, sitä myötämielisemmin tämä alkaa suhtautua sukupuolineutraalin kasvatuksen ideaan. Meillä tuskin tulee olemaan suuria kahnauksia tämän suhteen. Olisi hauskaa, jos tyypin nimikin olisi kokonaan sukupuolineutraali, mutta tykkäämme molemmat paljon eräästä tietystä pojannimestä. Jos jälkikasvu on poika (siis näillä kaikilla etukäteen antamillani varauksilla, että mistä sen tietää, minkälaisia ulottuvuuksia jälkikasvun sukupuoli vielä saa - mutta ei näitä varauksia voi joka kerta auki puhua tai kirjoittaa, joten sanotaan vai yksinkertaisuuden vuoksi, että jos kyseessä on poika), niin nimi on aika lailla päätetty. Jos tulee tyttö, niin silloin ainakin tämänhetkinen nimisuosikki on suhteellisen sukupuolineutraali, ainakin Väestörekisterikeskuksen nimipalvelun mukaan (tosin tarkkoja prosenttiosuuksiahan ei voi enää laskea, buhuu, koska jos tiettynä ajanjaksona syntyy alle viisi samannimistä, ei tarkkaa lukumäärää enää kerrota). Jos tulee intersukupuolinen, niin eiköhän kumpikin nimi käy.

Oma postauksen aiheensa on sekin, millä tavalla meitä tulevina vanhempina esimerkiksi neuvolasta sukupuoliroolitetaan. Siitä toiste.