Haja-ajatuksia

Otanpa tämän blogikirjoittelun välillä ihan vain kuulumisten kertomisen kannalta, jotta pääsen vauhtiin.

* * *

Sain vihdoin Kelalta päätöksen vanhempainrahasta. Tänään onkin kulunut tasan kymmenen viikkoa siitä, kun jätin hakemuksen! Käsittelyn ohjeaika vanhempainrahahakemukselle on kolme viikkoa. Pulmana oli tietysti se, että teen väitöskirjaani apurahalla. Vaikka apuraha lasketaan Kelassa nykyään säännölliseksi tuloksi siinä missä palkkatulokin, niin ihmeen kauan asiaa jouduttiin vatvomaan eestaas. Lopullisessakaan päätöksessä tuloni eivät ole oikein, ne on laskettu jonkin verran todellista pienemmäksi, mutta ero lopullisen päivärahan kannalta ei liene suuren suuri.

Antaa olla siis, en jaksa enää soittaa tästä Kelaan yhden yhtäkään kertaa. Kuvaavaa silti, että vaikka nykyään apurahatutkijankin tulot lasketaan tuloksi, on sosiaaliturvan anominen siitä huolimatta tällainen pitkä ja mutkikas prosessi, taatusti pidempi kuin palkansaajilla. (Hakemuksen käsittely on viivästynyt juuri tämän apuraha-asian vuoksi, se on Kelasta kyllä myönnetty jo moneen kertaan.) Ja vaikka vähän pieleen menikin, niin nyt olen nöyrää ja lannistettua naista ja kiitollinen ylipäänsä siitä, että sain edes suunnilleen oikeat tulot lopulliseen päätökseen. Parempi se on kuin jäädä peruspäivärahalle. Ja olisimme me peruspäivärahallakin selvinneet, joten siinä mielessä olen onnekas. Periaatteessa vain jurppii se, että systeemi ei vieläkään osaa kohdella apurahansaajaa jouhevasti.

* * *

Loppuraskaus on tosi onnellista aikaa. On näköjään totta, että tässä vaiheessa sitä alkaa vetäytyä jonkinlaiseen kuplaan, josta käsin on hirmu hankalaa stressata kovin paljoa yhtään mistään. Huoli nousee lähinnä siitä, jos jälkikasvu on ollut mahassa kovin hiljainen ja rupean miettimään, onkohan tällä kaikki hyvin. Tällaista hiljaista aikaa on ollut eilen ja tänään, mutta kylläpähän tuo kuitenkin välillä potkii ja hikkaa, joten eiköhän hänellä kohtalaisesti suju. Ainakin eilen neuvolassa oli kaikki OK.

Kuulin sattumalta uimahallin saunassa, kuinka eräs nainen kertoi ystävättärelleen olevansa raskaana. Nainen ilmaisi asian sanoilla: "Meille tulee kesäkuun lopussa vauva." Mietin siinä heti pessimistinä, että jos raskaus on kestänyt alle kolme kuukautta, niin eipä tuota vielä tiedä, tuleeko. Huomasin samalla, että itse en sanoisi vieläkään: "Meille tulee tammikuun lopussa vauva." Vaikka en ole mielestäni stressannut kamalasti raskauden sujumisesta ja sikiön voinnista, niin en vieläkään osaa ajatella, että elävän vauvan syntymä olisi itsestään selvyys.

(En toki halua kritisoida tätä uimahallin saunan naista sanavalinnoista, ja mitäpä hänen sanavalintansa ulkopuolisille kuuluvatkaan! Panin vain hänen sanansa merkille, koska ne saivat minut kiinnittämään huomiota omaan asennoitumiseeni.)

(Minun kannattaisi varmaan käydä useammin uimassa ystävieni kanssa, jotta voisin itsekin käydä uimahallin saunassa keskusteluja, eikä tarvitsisi salakuunnella muiden juttuja. Ja vieläpä ruotia niitä jälkeenpäin blogissa. Hyi minua!)

* * *

Vauva-asioista vanhusasioihin. Isoäidin asuminen kotonaan on osoittautunut juuri niin tahmeaksi, kuin sopi olettaakin. Hän on soittanut ambulanssin paniikkikohtauksen vuoksi tässä puolentoista viikon aikana jo ainakin kerran, ehkä useamminkin. Ambulanssin soittamisesta ilta-aikaan on tullut hänelle niin normaalia (siis jo ennen isoenon kuolemaa), ettei hän välttämättä mainitse sitä kuin ohimennen: "Ambulanssi kävi taas eilen illalla." Ei voi kuin tuumailla, missä vaiheessa joku laskee, että tulisi helpommaksi sysätä mummu vain jonnekin terveyskeskuksen vuodeosastolle sen sijaan, että ambulanssi joutuu käymään hänen luonaan ainakin n. kerran viikossa. (En kyllä tiedä, tulisiko se halvemmaksi. Eipä kai.)

Kun isoäitini saa kohtauksen, hän soittaa normaalisti ensiksi äidilleni. Äitini kannustaa häntä aina tässä vaiheessa soittamaan ambulanssin. En ole tähän saakka ollut varma, pitääkö äitini ambulanssin tuloa ihan oikeasti tarpeellisena, vai onko tämä hänen puoleltaan tapa yrittää painostaa kuntaa hankkimaan isoäidille jostain palveluasumispaikka. Ambulanssi ei siis vie isoäitiäni mihinkään, enkä tiedä, antavatko he isoäidilleni edes mitään lääkettä tai muuta hoitoa. Olen ymmärtänyt, että isoäitini paniikki lievenee siitä, että joku käy niin sanotusti tarkastamassa tilanteen.

Toissayönä isoäidilleni oli sitten tullut päänsärkyä ja hän oli soittanut siitä äidilleni, joka oli jälleen kehottanut mummua soittamaan ambulanssin. Ensihoitajat olivat todenneet, että ei ole mistään vakavasta kyse ja antaneet paratabsia. Päänsärky ei ollut helpottanut, tai ainakaan vointi noin yleisesti ottaen, jolloin isoäitini on taas soittanut äidilleni ja joka on taas kehottanut tilaamaan ambulanssin. Tällä kertaa ensihoitajat ovat kuulemma suostuneet ottaman isoäidin sairaalaan, koska äitini on sitä puhelimessa vaatinut. No, ei siinä mitään, sairaalassa on todettu ettei mitään neurologista tai muutakaan hälyttävää ole menossa ja annettu lisää särkylääkettä. Tänään isoäiti on siirretty terveyskeskuksen vuodeosastolle ja huomenna hän pääsee kotiin. Päänsäryn syy oli kuulemma niska-hartiaseudun ja rintarangan jännityksissä, kuten niin usein meidän perheessä on.

Kun juttelin tästä äitini kanssa, niin tällä kerralla äitini myönsi, että kehottaa tarkoituksella isoäitiä niin herkästi soittamaan ambulanssin: "Huomaavatpahan sitten, mikä tilanne on!" No joo, eivätköhän ole jo huomanneet. En viitsinyt alkaa moittia äitini taktiikkaa puhelimessa, joten totesin mahdollisimman neutraalisti jotain siihen suuntaan, että toivottavasti se palveluasumispaikka heltiää pian. Tähän äitini kuitenkin vastasi alistuneen kuuloisena, ettei sillä oikeastaan mitään väliä ole, heltiääkö - isoäiti kun on entistä vahvempi päätöksessään, ettei lähde palveluasumiseen.

Hiukan siis ihmetyttää, tai oikeastaan aika kovastikin ihmetyttää, mihin äitini sitten pyrkii. Jos kunnassa isoäidin tilanne "huomataan" ja kyllästytään jatkuviin ambulanssikutsuihin, mutta isoäiti ei suostu ottamaan palveluasumispaikkaa vastaan, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jäänee paikallisen terveyskeskuksen vuodeosasto. (Vanhainkodin paikat ovat kuulemma vieläkin lujemmassa kuin vanhusten tuetun asuntolan, eikä isoäitini vanhainkotiinkaan suostu.) Terveyskeskuksen vuodeosastolla puolestaan isoäitini laitostuisi alta aikayksikön.

Sääli olisi minusta, jos fyysisesti ihan suhteellisen hyväkuntoinen vanhus nyt tuupattaisiin jonnekin vuodeosastolle homehtumaan. Toisaalta se olisi kyllä ihan tyypillistä: hankalista psyykkisistä ongelmista kärsiviä vanhuksia loppusijoitetaan useinkin juuri terveyskeskusten vuodeosastoille, vaikkeivät he niihin vielä fyysisen kuntonsa puolesta kuuluisi. Vanhusten asianmukainen psykiatrinen hoito on Suomessa aivan retuperällä. Jotenkin vain tosi kieroutunutta, että tässä tapauksessa äitinikin toiminta tuntuu edistävän juuri tällaista huonoa ratkaisua.

Vaikka ei tämä äitini puolelta yksinomaan laskelmoitua painostusta ole: hän on oikeasti tosi huolissaan isoäidin fyysisestä kunnosta, paljon enemmän huolissaan kuin esimerkiksi minä. Luulen, että äitini tavallaan jopa ehkä toivoo, että isoäidiltä löytyisi sellainen elimellinen sairaus, joka selittäisi tämän sydämentykytykset ja ahdistuskohtaukset. Tällöin äitini ei tarvitsisi myöntää, että kyseessä on nimenomaan psyykkinen ongelma. Nytkin, kun isoäitini vihdoin pääsi äidin painostuksen vuoksi sairaalareissulle, oli äitini todella pöyristynyt siitä, että isoäitini päästä ei tällä kertaa otettu magneettikuvia (niitä on otettu aiemmin).

Ylipäänsä äitini haluaisi aina, että isoäidille suoritettaisiin tosi laajoja tutkimuksia yhä uudestaan ja uudestaan: muu ei hänestä ole asianmukaista. Samaa hän halusi isoenon kohdalla jo siinä vaiheessa, kun oli aivan selvää, että tämä oli kuolemassa piakkoin eikä mitään olisi tehtävissä kuitenkaan. Äitiäni selvästi helpottaa ajatus, että joku asiantuntija "tutkii asioita", mutta sitten hän ei kuitenkaan luota negatiivisiin löydöksiin (tai sellaiseen löydökseen, että vaiva on, mutta mitään ei sille voida tehdä). Äidilläni on toisaalta sokea luottamus lääketieteen voimaan ja toisaalta automaattinen epäluottamus lääketieteen harjoittajia kohtaan.

* * *

Alkaa vaikuttaa siltä, että saan väitöskirjani kirjallisuuskatsauksen kirjoitettua ennen äitiyslomalle jäämistä. Parin päivän sisällä pitäisi myös selvitä, saanko rahoitusta vielä neljänneksi vuodeksi. Täytyy sanoa, että motivaatio koko väikkärin tekemiseen on tällä hetkellä aika heikoilla. Asiaan vaikuttaa se, ettei minulla ole aavistustakaan, tunnustaako yliopistoni minut tällä hetkellä edes läsnäolevaksi.

Kun läksin kesällä takaisin Suomeen, kaiken piti olla selvää: minun piti voida olla läsnäoleva opiskelija kuten aiemminkin, käyttäjätunnusteni eri järjestelmiin piti säilyä, ja niin edelleen. Käytännössä olen säilyttänyt käyttäjätunnukseni vain siksi, ettei ATK-osasto ole vielä saanut aikaiseksi tuhota niitä: olen kyllä saanut ukaaseja, että oikeudet ovat periaatteessa menneet, koska olen mukamas keskeyttänyt opintoni.

Olen nyt yrittänyt selvitellä tätä etäältä tutorini kanssa, mutta huonolta näyttää, mitään ei kuulu miltään suunnalta. En kyllä jaksa tästä kovasti stressatakaan: olen työasioidenkin suhteen siinä huolettomassa loppuraskauskuplassani, jota aluksi kuvailin. Lisäksi koska rahoitukseni poikkeaa normaalista jatko-opiskelijoiden rahoituksesta Briteissä, on minulla ollut koko jatko-opiskeluni ajan hirmuisia vaikeuksia sikäläisen systeemin kanssa (tai systeemillä minun kanssani, pitäisi ehkä sanoa).

Hassuinta asiassa on se, että olen itse tuonut palkkarahani yliopistolle (ja lisäksi aika paljon muutakin rahaa apurahojen muodossa), eli olen ollut heille edullinen jatko-opiskelija. Missään vaiheessa ei ole ollut sellainen tunne, että tätä pidettäisiin etuna: koska rahoitukseni ei solahda tiettyyn kaavaan ja esim. lukukausimaksuni pitäisi ottaa jostain eri budjetista kuin muiden, on jokavuotinen läsnäolevaksi ilmoittautuminen ollut tappelun takana aiemminkin. Nyt tappelu vain pitäisi käydä etäältä, ja ilmeisesti tämä häämöttävä äitiyslomakin mutkistaa asioita tavattomasti. Hoijaa.

No, pitäisi ehkä olla kiitollinen siitä, että minulta ei sentään yritetty perua työhuonevuokraa yliopistollani. Itse jatko-opintonsa rahoittavia väitöskirjantekijöitä ei todellakaan liiemmin arvosteta myöskään Suomessa.

Onnellisuudesta ja sen vaihtoehdoista

Tilanne, johon äitini on nyt päätynyt isoäidin hoidon kanssa, muistuttaa minusta kaikessa toivottomuudessaan monelta osin vanhempieni avioliiton loppuvaiheita. Asuin tuolloin vielä kotona ja vanhempani olivat naimisissa, mutta käytännössä heidän välillään ei ollut yhteiselämää, eipä juuri kanssakäymistäkään. Tämä oli fakta, ei ainoastaan teini-ikäisen tyttären katkera arvostelma vanhempensa avioliiton tilasta. Isäni esimerkiksi asui eri huonessa kuin äitini, itse asiassa minun vanhassa huoneessani.

Kun siskoni muutti pois kotoa, muutin heti siskoni huoneeseen, sillä se oli vähemmän tupakansavuinen. Alkuperäinen huoneeni oli aivan kodinhoitohuoneen vieressä ja vanhemmat polttivat kodinhoitohuoneessa, joten savu levisi sieltä minun huoneeseeni (tosiasiassa se kyllä levisi koko taloon, mutta siskoni huoneeseen ei tullut aivan yhtä pahoja käryjä).

Kun muutin sijaa, vanhasta huoneestani tuli romuvarasto, kuten näissä tapauksissa helposti käy. Siellä oli siskoni ja minun hylkäämää kamaa ja sellaisia huonekaluja, joita muualle ei haluttu, mutta joita kukaan ei jaksanut kierrättääkään. Jossain vaiheessa sitten isäni muutti tuohon sekalaisten romujen majaan asumaan, eikä hän sieltä sen jälkeen kovin usein poistunut. Hän poltti tupakkaa kodinhoitohuoneessa ja joi kahvia keittiössä, mutta siinä se: lopun aikaa hän makasi vanhalla sängylläni. Jopa roina jäi ennalleen: isäni ei muuttanut uudessa asuinpaikassaan mitään.

Äitini ja isäni eivät siis juurikaan oleilleet samoissa tiloissa. Keittiössä tai kodinhoitohuoneessa kohdatessaan he eivät riidelleet: äitini enimmäkseen käyttäytyi, kuin isäni olisi lakannut olemasta. Minä ja isäni sanoimme aamulla toisillemme huomenta, ja jos isäni oli hereillä ja näkyvillä kun tulin koulusta, sanoimme terve. Missään emme käyneet koko perheen voimin: ajatuskin olisi ollut absurdi. En itse asiassa ajatellut, että minulla olisi sanan varsinaisessa merkityksessä perhettä. Äidilläni oli omat menonsa, minulla samoin. Isäni kävi ostamassa tupakkaa kioskilta ja toisinaan kai huoltoaseman baarissa.

Olennaisesti siis kaikki vanhempieni välinen rakkaus, ystävyys tai yleensä yhteydenpito oli tullut päätökseensä, mutta siitä huolimatta he jatkoivat yhteisasumista. Se, miksi näin tapahtui, oli minulle tuolloin mysteeri. En jaksanut käsittää, kuinka äitini saattoi elää näin kuluttavassa tilanteessa: samassa talossa miehen kanssa, jolle hädin tuskin edes puhui. Tätä jatkui vuosikaudet.

Isäni oli käsittääkseni aivan liian sairas tehdäkseen minkäänlaisia aloitteita asumisen tai avioliiton suhteen, joten oli selvää, että pallo oli äidilläni. Äitini ei kuitenkaan yrittänyt "pelastaa" isääni tai huolehtia, että tämä saisi asianmukaista apua tai tukea miltään ulkopuoliselta taholta. (Tämä vaihe oltiin käyty läpi aiemmin, tuloksetta.) Äitini ei ylipäänsä tehnyt isäni suhteen muuta kuin suhtautui tähän hiljaisen vihamielisellä ylenkatseella. Heillä ei ollut enää mitään konkreettista yhteistä projektia tai aktiviteettia. Minun kasvattamistani ei lasketa, sillä isäni ei vapaaehtoisesti puuttunut mihinkään tekemisiini, ja koska äitini ei tuossa vaiheessa käytännössä puhunut isäni kanssa, ei äitini voinut myöskään käskyttää tätä ottamaan kantaa minun toimiini.

Ei tämä nyt aivan yksi yhteen ole isoäitikuvion kanssa, mutta näen tilanteissa paljon yhteistä. Kyseessä oli tuolloinkin järjestely, joka samaan tapaan oli kerta kaikkiaan järjetön eikä hyödyttänyt ketään. Isääni ei taatusti hyödyttänyt se, että hän oli näkymätön omassa kodissaan, tai ehkä pitäisi sanoa entisessä kodissaan (on hankalaa kuvitella, että tuossa vaiheessa talomme olisi voinut tuntua isästäni kodilta). Minua ei millään tavoin hyödyttänyt se, että vanhempieni liitto jatkui. Ja äitini - jolla käytännössä yksin oli valta ja mahdollisuus tuo tilanne ratkaista - taatusti kärsi myös kovasti, eikä saanut mitään positiivista vastineeksi.

Tuolloin tietysti olin kovin katkera kumpaakin vanhempaani kohtaan ja syyttelin äitiäni kovin sanoin siitä, ettei hän edes yritä parantaa tilannettaan millään tavalla. Muistan, että koetin kuitenkin myös aivan aidosti ymmärtää, miksi äitini ei ota eroa ja lakkauta koko farssia. Kyselin tätä häneltä myös vilpittömästi, en ainoastaan retorisesti, enkä koskaan saanut kunnollista vastausta.

Se on sentään myönnettävä, ettei äitini koskaan yrittänytkään tarjoilla mitään "ollaan yhdessä lapsen tähden" -linjaa, koska sekin olisi ollut absurdi - eihän minullakaan ollut tuolloin juurikaan kosketusta isääni. Mutta kun kysyin, miksi äitini itse jää tilanteeseen, jossa hän on niin ilmeisen onneton, vastaus oli:

"Eihän sitä voi aina omaa onnellisuuttaankaan ajatella."

Tai: "Ei ihminen voi olla aina onnellinen."

Tai: "On sitä muitakin asioita mietittävänä kuin onnellisuus."

Tai jokin muu aiheen muunnelma.

Lienee selvää, että tuo vastaus ärsytti, hämmensi ja raivostutti minua loputtomiin. Tilanne ei ollut sellainen, että äitini olisi uhrautunut jonkun muun onnellisuuden tähden: kukaan ei ollut onnellinen, kaukana siitä. Itse asiassa jokainen perheenjäsen oli tässä vaiheessa silkkaa onnettomuuttaan sairastunut sekä fyysisesti että psyykkisesti. Minulla ei vielä suurin piirtein alle 16-vuotiaana ollut keinoja muuttaa tilannetta, ja kuten sanottua, isäni oli aivan liian sairas pannakseen muutosta alulle. Siskoni oli tuossa vaiheessa jo aikuinen ja muuttanut pois kotoa, mutta siskoni puolestaan toivoi vanhempiemme avioliiton jatkuvan - mistä syistä, sitäkään en tuolloin voinut käsittää. Tukea ei siis voinut odottaa siskoltakaan. Vain äidilläni olisi tuolloin ollut mahdollisuus purkaa toivoton tilanne jollain tavalla, eikä hän edes yrittänyt.

Tässä on jo monta yhtymäkohtaa isoäiti-soppaan. Äitini on nytkin todella hankalassa suhteessa psyykkisesti sairaan perheenjäsenen kanssa. On selvää, että sairaus hankaloittaa kanssakäymistä ja asumisjärjestelyjä, mutta äitini ei tahtoisi millään myöntää, että kyse on psyykkisestä oireilusta (tai no, kyllä hän sen myöntää, mutta hän ei haluaisi ajatella, että tilanteen hankaluus olisi pitkälti psyykkisen oireilun syytä). Taaskin väkivalta on mukana kuvioissa (tällä kerralla sen kautta, kuinka isoäidin veljen harjoittama väkivalta on kaikkiin osapuoliin vaikuttanut), eikä tapahtuneesta väkivallasta saisi tälläkään kerralla puhua ääneen. Äitini oma psyyke on lujilla ja hän on sairastunut myös fyysisesti.

Kun yritän nyt sanoa äidilleni, ettei hänen päänsä ja terveytensä yksinkertaisesti kestä etäomaishoitoa ja isoäidin painostustemppuja, on äitini alkanut turvautua vanhoihin tuttuihin lausumiin:

"En minä ole tässä omaa jaksamistani ajattelemassakaan."

"Ei onnellisuus ole tärkeintä."

Ja niin edelleen.

Edelleen, samalla tavalla tässä tilanteessa kärsivät kaikki osapuolet. Paitsi että äitini uupuu, isoäidilläkään ei taatusti ole turvallinen olo, yksin talossaan paniikkikohtauksia saamassa. Isoäitini varmaankin laskee, että hänen kannaltaan tilanne paranee, mikäli äiti antaa periksi ja joko muuttaa tämän luo asumaan tai sitten ajaa neljän tunnin matkan suuntaansa vieläkin useammin kuin nyt. Uskoisin kuitenkin, että toteutuessaan tämäkään vaihtoehto ei takaa onnea kenellekään osapuolelle. Ja jälleen kerran siskoni on kaikista pahimman järjettömyyden kannalla ja pikemminkin haluaisi, että äitini hoivaisi isoäitiä entistä tiiviimmin. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä selvemmin näen, että tässä toistetaan monin tavoin samaa tilannetta kuin n. 15 vuotta sitten.

Vaikka luulen, että ymmärrän äitiäni nyt paremmin kuin angstisena teininä, ei äitini suhtautuminen ole minusta aikuisen ihmisen näkökulmasta yhtään vähemmän raivostuttava kuin silloinkaan. "En minä tässä omaa onneani ajattele" on aika tyhjä lausuma, jos äitini konkreettiset päätökset tuottavat onnettomuutta paitsi hänelle itselleen, myös muille asianosaisille. Voisiko äitini niin sanotusti ottaa päänsä pois perseestään ja ajatella sitten vaikka muiden ihmisten onnea, jos oma ei kiinnosta? Ilmeisesti ei, koska ylipäänsä "onnellisuus ei ole tärkeää". Itse taas olen tällä taustallani tullut siihen tulokseen, että onnellisuus on ihan hemmetin tärkeää, miltei tärkeintä elämässä. Tämä käsitykseni sen kun vahvistuu.

Asiassa on sellainenkin synkkä puoli, että kestääkseen onnetonta elämäänsä äidilläni on oltava varaventtiili. En tiedä, mikä se varaventtiili tällä hetkellä on, mutta lapsuudenkodissani (etenkin siskoni muutettua pois) virkaa hoidin minä. Äitini esimerkiksi kertoi minulle usein, että itse asiassa perheeni ei olisikaan onneton, mikäli minä en olisi niin paha. Eräs konkreettinen syytös oli, että isäni psyykkinen sairaus on minun syytäni. Ja että jos "käyttäytyisin paremmin", voisi kaikki olla hyvinkin. Äitini syytteli ja manipuloi, oli väkivaltainen, järjesti hillittömiä itkukohtauksia, jopa teeskenteli sairaskohtauksia saadakseen minut reagoimaan haluamallaan tavalla ja saadakseen purettua omaa pahaa oloaan.

Jos äitini ei muka omaa onneaan halunnutkaan tavoitella, niin aika korkea hinta hänen onnettomuudestaan lankesi. En tiedä, kuka tällä kerralla maksaa, mutta eiköhän joku. Tiedän, että äitini yrittää manipuloida minua osin samoin konstein kuin ennenkin, mutta nykyään pystyn aika mainiosti suojelemaan itseäni näiltä yrityksiltä. Kenties äitini mies on tässä tilanteessa se, johon paha olo puretaan, tai kenties sisareni. Jos äitini joutuu taipumaan ja muuttaa isoäitini luokse, tilanteesta kärsii taatusti ainakin äitini mies. Mutta onhan sentään lohdullista, että onnellisuus ei olekaan tärkeintä.

Kuten mieheni tässä kohden voisi todeta: "Ilman oloa piisaa."

Maaksi jälleen & takaisin arkeen

Hautajaiset ovat ohi, vanhustenhoidolliset pohdinnat jatkuvat. Mihinkäs niistä.

Itse hautajaiset sujuivat kyllä hyvin, tai sillä tavalla kuin ne minun suvussani keskimäärin sujuvat. Pidän oman sukuni hautajaisia periaatteessa aika vastenmielisinä tilaisuuksina muun muassa siitä syystä, että kyseessä ovat aina kirkolliset hautajaiset, vaikka vainajat eivät olisi olleet millään tavalla uskonnollisia ihmisiä.

Sinänsä minulla, uskonnottomalla ihmisellä, ei ole mitään uskonnollisia tilaisuuksia vastaan. En ole koskaan ollut sitä lajia änkyrä. Päinvastoin, käyn itse asiassa kirkossakin ihan mielelläni, jos ajatus jostain syystä päähäni pälkähtää. Aika usein näin käy esimerkiksi matkoilla: jos haluan käydä turistina katsomassa kirkkoa, minusta on paljon mielenkiintoisempaa valita sopiva aika ja mennä saman tien sanaa kuulemaan. Luulen, että ihan kotimaassakin käyn kirkossa useammin kuin suomalainen kirkkoon kuuluva tapakristitty keskimäärin.

Ylipäänsä jos uskonnollinen tilaisuus on osanottajilleen merkityksellinen ja koskettava, koen sen yleensä koskettavana itsekin, vaikken uskoa jaa. (Tästä lausumasta voisi toki rajata pois sellaisten uskontokuntien järjestämiä tilaisuuksia, joihin suhtaudun periaattellisen negatiivisesti. En varmaankaan kokisi miellyttävinä sellaisia seuroja, joissa vaikkapa eheytettäisiin homoja.)

Isoeno ei kuitenkaan tietääkseni ollut millään tavalla uskonnollinen ihminen, joten minusta tuntuu väärältä, että hänen kuollessaan hautajaistilaisuus on silkkaa uskontoa. Meidän perheessä tämä vielä korostuu siksi, että kun muistotilaisuudessa kysytään, haluaisiko joku lausua vainajasta muistosanoja, ei kukaan sano mitään. Olin tästä ensimmäisellä kerralla aika järkyttynyt, nyttemmin jo osasin odottaa samaa reaktiota.

Käyköhän kenenkään muun suvussa säännöllisesti näin...? Joku on kuollut ja ollaan kokoonnuttu porukalla häntä muistelemaan, eikä kukaan halua sanoa julkisesti vainajasta mitään? Se on kuulkaa piinallinen kolmen minuutin hiljaisuus se. Hiljaisuuden rikkoo lopulta pappi, joka kokee papilliseksi velvollisuudekseen puhua hiukan lisää uskontoa. Eli oikeastaan vainajasta ei puhuta yhtään mitään, taivaan valtakunnasta vain jne. Se on minusta kornia, jos mikä.

Toki ymmärrän, että hautajaiset ovat eloonjääneitä eikä kuolleita varten, mutta tässä tapauksessa ei kyllä kukaan perheenjäsenkään ole millään tavalla uskonnollinen. Tietysti veljen kirkollinen hautaus oli isoäidilleni itsestäänselvyys, eikä hän voine edes kuvitella, että asiassa oltaisiin voitu menetellä muulla tavoin. Se ei kuitenkaan tee toimituksesta vähemmän vastenmielistä: jos tilaisuudella ei ole aidosti hengellistä merkitystä kenellekään lähisukulaiselle, on kyseessä vain turha ja kolkko tapa.

Positiivisinta hautajaisissa oli se, että isoäitini pystyi osallistumaan ja jaksoi olla mukana koko muistotilaisuudenkin ajan. Ajattelin etukäteen, että tämä vaatisi pienen ihmeen, ja niin se tavallaan vaatikin. (Rakastuin myös erääseen toiseen mummoon, sekin oli positiivista.)

Isoäitini oli tietysti etukäteen kamalan ahdistunut ja uskoi, ettei pystyisi tulemaan koko hautajaisiin. Kuten tavallista, minun nähdäkseni kyse oli siitä, että isoäiti pelkäsi nimenomaan ahdistuksen käyvän liian suureksi. Ja kuten tavallista, äitini vähätteli ahdistuksen roolia isoäidin voinnissa ja toisteli vain sitä, kuinka kyseessä on "vanha ihminen" ja "fyysisesti erittäin huonossa kunnossa". (Minun nähdäkseni isoäidin fyysinen kunto on varsin hyvä pian 90-vuotiaalle.)

Joka tapauksessa, isoäitini on ilmeisesti mietiskellyt tätä ahdistusasiaa itsekin ja lopulta saanut kysyttyä, että eikö olisi olemassa jonkinlaista rauhoittavaa lääkettä hänen oloaan helpottamaan. Että jos vaikka ennen hautausta ottaisi, niin ehkä silloin paremmin kykenisi paikalle. Ja kas vain, jostain mummulle Temesta saatiinkin, tai itse asiassa puolikas Temestaa, kuten äitini erittäin painokkaasti korosti. (Kai isoäiti on sitten vain puoliksi ahdistunut, jos tämä ottaa vain puolikkaan rauhoittavaa?)

Oli plaseboa tai ei, niin joka tapauksessa isoäidin voimallisin paniikki todellakin laantui rauhoittavan ottamisen jälkeen. Ei lääke häntä millään tavalla tunnottomaksi turruttanut, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut olla aivan hajoamispisteessä koko aikaa. Uskon, että isoäitini pystyi olemaan hautajaisissa paljon aidommin läsnä, siis myös tunteiden tasolla, kun hän sai kaikista pahimpaan ahdistusoireiluun edes jotain apua.

(Sivumennen sanoen minua ärsyttää ihan tuhottomasti se vakioargumentti kaikkia mahdollisia päälääkkeitä vastaan, että ne vain turruttavat ihmisen ja vaimentavat todelliset tunteet. Kokemuksia lääkkeistä on monenlaisia, mutta yleiseksi totuudeksi tuosta ei ole sitten millään.)

Voisi toivoa, että omaishoitajana äitini olisi ottanut tästä lääke-episodista onkeensa, mutta tuskin näin onnellista kehitystä sentään tapahtui. Vaikka äitinikin ilmiselvästi näki lääkkeen helpottaneen isoäidin oloa, on hänen kantansa kuitenkin se, että missään nimessä mitään rauhoittavaa ei voi koskaan antaa yksin asuvalle vanhukselle. Siinä on kyllä toki perääkin.

Mutta miksi vanhus sitten asuu edelleen yksin? Siksi, että hautajaisten jälkeen isoäiti pani kovan kovaa vasten ja kieltäytyi kertakaikkisesti lähtemästä äitini luokse. Samaten mummu kertoi juuri puhelimessa, että on tästälähin peruuttanut kunnallisen ateria- ja kaupassakäyntipalvelun. Kun kysyin, kuka nyt käy kaupassa, oli isoäiti sitä mieltä, että "kylläpähän jonkun saan käymään". Lue: äitini, joka asuu edelleen 350 km:n päässä. Isoäiti yrittänee tällä liikulla kiristää äitiäni taipumaan sellaiseen ratkaisuun, että äitini muuttaisi hänen luokseen.

(Olen muuten sitä mieltä, että isoäidilläni onkin oikeus päättää, missä asuu. Mielestäni hänellä vain ei ole oikeutta päättää sitä, missä muut asuvat.)

Muunkinlainen kiristys on taas vahvasti kuvioissa. Kun puhuin tuota yllä mainittua puhelua isoäitini kanssa, olimme eri mieltä eräästä isoäidin mieltä kuohuttaneesta tapahtumasta. Kyseessä ei ollut mikään käytännön asia, olipahan vain periaatteellinen erimielisyys, eikä eroavan mielipiteen poikinut sattumuskaan kovin kummoinen ollut.

Isoäiti kuitenkin latasi heti: "Sinä olet kyllä paha ihminen, kun ajattelet noin väärin!" Ja perään: "Ei sitä tiedä, minkä kohtauksen minä nyt tästäkin saan, kun olit minulle noin paha!"

No ei tiedä juu, eikä kai saisi huvittua tästä, mutta huvituinpa kuitenkin. Pitää huvittua, kun on aikuinen ja sen verran etäällä, että asian koomisenkin puolen voi nähdä. Syytös on kuitenkin jo lapsuudesta tuttu, sekä äidin että isoäidin taholta. Jos olen jostain eri mieltä, en ole ainoastaan väärässä, olen myös paha. Tämä pahuus voi aiheuttaa läheisissäni paitsi murhetta, myös konkreettisia fyysisiä seurauksia, kuten sairauskohtauksen (itse asiassa jopa kroonisen sairauden, vaikka sellaista ei tällä kerralla otettu puheeksi). Ja jos näin käy, on se minun syytäni. Pahuuttani ei siis voi edes kuitata sisäsyntyiseksi piirteeksi, jolle en voi mitään: olen aina paha tahallani. Vaikka päättely nyt naurattaa, niin kaipa se on jotain vaikuttanut, kun olen pahuudestani aivan pikkulapsesta saakka niin paljon kuullut.

(Pahuus ei muuten myöskään poistu sillä, että pidän pääni kiinni ja olen ilmaisematta eriäviä mielipiteitä. Tätäkin on kokeiltu. Kun äitini tai isoäitini on tällä tuulella, niin käytöksestäni tai sitten vaikkapa ulkoisesta olemuksestani löytyy aina joku piirre, joka todistaa pahuudestani ja jonka myöskin tuotan tahallani. Helpoimmin tämä kuitenkin todetaan mielipiteistäni.)

Hoh hoijaa. Isoäidin kanssa mentiin nyt joka tapauksessa takaisin lähtöruutuun. Äitini elää kotonansa ja isoäiti omassa kodissaan, mutta käytännössä äitini ei voi palata minkäänmoiseen normaaliin elämään. Esimerkin antaakseni: ensi viikonloppuna järjestämme perheillallisen miehen tohtoriksi valmistumisen kunniaksi (kyseessä ei ole varsinainen karonkka, sillä tohtoroituminen on tapahtunut maassa, jossa sellaista ei tavata järjestää). Äitini ja hänen miehensä piti tulla illallisille, ja taisi heillä olla muutakin menoa täällä päin, miehellä ainakin oli työasioita. Nyt on heidän menonsa peruttu, sillä "emmehän me voi minnekään Helsinkiin tulla, kun meidän pitää kerran olla koko ajan hälytysvalmiudessa".

Tällä hetkellä äitini lienee sairaslomalla, joten sen puolesta hän voinee alituisessa valmiudessa ollakin (paranemisen kanssa voi olla niin ja näin), mutta entäs kun sairasloma loppuu? Kuinka äitini voi tässä tilanteessa jatkaa esimerkiksi työtänsä normaalisti? Aika näyttää, mutta minä ennustan taas pahaa.

Tämä on yksi sellaisista kuvioista, joihin perheeni tuntuu aina päätyvän ja joiden vuoksi minun on niin hankalaa ylläpitää välejä perheeni kanssa. Itse asiassa tässä on myös eräs syy siihen, miksi kirjoitan tätä blogia. Nyt kun olen itse ruvennut perheenlisäyspuuhiin, yritän pakottaa itseni ajattelemaan tarkkaan sitä, mistä kaikesta näissä pahan olon kierteissä on kyse ja kuinka ne ehkä, mahdollisesti, voisi yrittää oman lapsensa kohdalla välttää. Kirjoittaminen auttaa tunnistamaan toimintamalleja. Eli ihan yksinomaan ei ole vain tarkoitus vuodattaa sitä, kuinka perhe ottaa päähän. Vaikka onhan tässä sekin motiivi vahvana läsnä, sitä ei voi kiistää.

Voiko pojalla olla pinkki huone?

Aika usein mietin, ylireagoinko ulkopuolisten pyrkimyksiin määritellä syntyvää lastamme sukupuolen kautta. Toisaalta on aidosti järkyttävää ja hämmentävää, että tällaista määrittelyä yritetään pontevasti suorittaa jo siinä vaiheessa, kun sikiön sukupuolen ainoakaan aspekti ei ole vielä tiedossa. Toisaalta taas olen kunnon nainen ja feministi siinä(kin) suhteessa, että kyseenalaistan jatkuvasti omia selvääkin selvempiä huolenaiheitani ja otan takapakkia. Syyttelen itseäni; tuumin, mahdanko sittenkin olla kohtuuton, huumorintajuton, joustamaton. Ja että jos esimerkiksi sukulaisten tapa kohdella syntyvää lastamme tuottaa minulle ongelmia, niin kenties ongelmat todellakin ovat vain omassa päässäni ja minä olen se osapuoli, jonka pitäisi relata.

Sitten törmään kaupan lehtihyllyllä aikakauslehteen, jonka kannessa on otsikko: "Voiko pojalla olla pinkki huone?"

Lehti oli kelmutettu, joten en voinut kurkata vastausta sisältä. Moisen roskan tukemiseen en todellakaan rahojani laita - vastustan sisustuslehtiä muutenkin, ainakin tällaisia perinteisiä, joissa rohkaistaan turhaan kulutukseen - joten minulle jää arvoitukseksi, miltä kannalta tätä elämän suurta kysymystä lähestyttiin.

Haluaisin kuitenkin esittää vastakysymyksen: Voiko tällä tavalla otsikoidussa artikkelissa olla järkevästi ottaen sisältönä muuta kuin yksi sana, "voi"?

(No jaa, äärimmilleen venytettynä artikkeli voisi kuulua vaikkapa: "Miksi vitussa ei voisi?")

On mahdollista, että artikkeli pojan pinkistä huoneesta on - otsikkoaan lukuunottamatta - itse asiassa aivan järkevä ja hyvä. Kenties siinä esitellään lukuisia kivoja ja funktionaalisia poikien huoneita, joiden pääväri on pinkki. (Ja sisustustarpeet näihin on vielä parhaassa tapauksessa hankittu dyykattuna tai kierrätettynä, jotta pojan pinkin unelman luomiseksi ei ole tarvinnut turhaan kuluttaa kallisarvoisia luonnonvaroja.)

Itse asiassa pitäisin artikkelia lukemattakin äärimmäisen epätodennäköisenä, että Divaanin vastaus otsikon kysymykseen voisi olla "ei". Varmasti se on jossakin muodossa "kyllä".

Vastauksesta riippumatta itse kysymys on absurdi. Maailma, jossa artikkeli pojan pinkistä huoneesta otsikoidaan tuohon tapaan, ei vielä ole tasa-arvon näkökulmasta valmis.

Minä saatan olla monessakin asiassa huumorintajuton ja kohtuuton, mutta mitä tulee lapsille tarjolla oleviin sukupuolirooleihin ja niiden joustamattomuuteen, huoleni ovat täysin oikeaan osuvia.

Välit toisaalla kiristyvät, toisaalla lientyvät

Unettomuus sen kun pahenee. Nykyään saan iltayöstä nukuttua suunnilleen kaksi tuntia, jonka jälkeen olen 5-6 tuntia unen- ja valveensekaisessa horroksessa, pääosin kuitenkin valveilla. Jos aamulla on aikaa, nukahdan vielä tunniksi-pariksi. Ehkäpä elimistö totuttelee siihen, mitä on joka tapauksessa luvassa, kunhan lapsi syntyy ja yösyötöt alkavat.

Ei tämä hullumpaa elämää silti ole: väitöskirja ei edisty halutulla tavalla, mutta se lienee ihmisen murheista pienimpiä. Ja viikonlopun pienimuotoiset baby shower -bileet ihanien ystävien kanssa rauhoittivat mieltä ja kehoa, vaikkeivät unta palauttaneetkaan. (Olen niin onnekas, että voin lukea anopinkin ystäväksi, ei tarvitse sanoa erikseen ystävät ja anoppi. Jee!)

Perheasiat kehittyvät juuri siten kuin olen povannutkin ja olen niin halpamainen ihminen, että tunnen tästä jopa pientä vahingoniloa. Vaikka olisi oikeassa kuinka harmittavien asioiden suhteen, niin silti on edes pikkuisen kutkuttavaa olla oikeassa. Etenkin, kun minun väärässä olemiseni on perheen keskeisiä uskonkappaleita. Hih!

Isoäitini asumiskuvioiden suhteen on niin sanotusti paska iskeytynyt tuulettimeen saman tien. Omassa kodissaan ei mummu tällä haavaa pärjää, joten vanhainkoti- tai palveluasumispaikka on otettu uudella tarmolla puheeksi. Paikkaahan ei juuri nyt edes ole, mutta sellaista jonotetaan. Ongelmana on se, että isoäiti kieltäytyy ehdottomasti tästä vaihtoehdosta: hän on vuosien kuluessa tullut niin riippuvaiseksi nimenomaan perheenjäsenien tarjoamista palveluista, että muu ei enää kelpaa. Väliaikaisratkaisuna isoäiti asuu äitini luona, muttei sekään kuulemma pidemmän päälle sovi mummulle, koska kyseessä ei ole hänen oma kotipaikkakuntansa.

Isoäidin täytyisi siis päästä kotiin, omaan taloonsa asumaan, mutta saada perheenjäsen kokopäiväiseksi omaishoitajaksi. Käytännössä tämä perheenjäsen olisi äitini. Eli äitini pitäisi jäädä pois työstään ja muuttaa pois omasta kodistaan, jotta isoäitini olisi tyytyväinen tai edes jotakuinkin rauhallinen. Jos tämä kuulostaa ulkopuolisesta vain dementikon horinoilta, niin surullista kyllä, näin ei ole: ainakin aiemmin myös siskoni on koettanut ajaa täysin samaa agendaa (juuri nyt en tiedä, mikä on siskoni kanta asiaan, koska emme ole väleissä). Siskoni on todennut, että äitini voisi vallan hyvin muuttaa isoäidin luo, sillä "eihän sille mitään estettä olisi". No jaa: ei muuta estettä kuin että äitini tykkää työstään, ja että hänen elämänsä, ystävänsä, omat lapsenlapsensa jne. ovat äitini omassa kotikaupungissa, ei isoäidin luona maalla. Aviomiehestä puhumattakaan! Ehkä miehenkin pitäisi muuttaa omaishoitajaksi: molempi parempi?

Tässä tilanteessa minä olenkin yllättäen se lapsi, jonka puoleen äitini voi kääntyä huolineen. Ainakaan en painosta äitiäni jättämään omaa elämäänsä ja omistautumaan isoäitini hoivaamiselle. Ylipäänsä en usko omaishoidon autuuteen, olen nähnyt aivan liikaa vanhusten omaishoidon kuvioita pitääkseni sitä hyvänä järjestelynä. (Lievennän tätä kantaa sen verran, että mahdollisesti kyseessä voi olla kelvollinen järjestely sellaisissa oloissa, joissa useampia sukupolvia tapaa muutenkin asua luontevasti keskenään ja jossa vanhuksilla aivan aidosti on rooli perhepiirin arjessa, siis jokin voimauttavakin rooli sen lisäksi että ovat huollon kohteena. Näin ei yleensä esimerkiksi Suomessa ole.)

En myöskään syyllistä äitiäni hyväksymään isoäidin oikuttelua vain siksi, että kyseessä on vanha ihminen. Isoäidin ikä ei minusta ole nyt tässä se oleellinen juttu muuten kuin sen kannalta, että hänen kaikenlaiset kremppansa ja muut vanhuuden vaivat ihan oikeasti jo alkavat estää yksin asumisen, siis vaikka paniikkikohtauksiakaan ei sattuisi. Isoäitini on siitä harvinainen liki 90-vuotiaaksi, että muistihäiriöitä hänellä ei ole käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Dementian piikkiin ei siis voi panna oikeastaan mitään, ellei nyt sitten tiettyjen luonteenpiirteiden kärjistymistä. En siis ole ottanut tavaksi sanoa äidilleni, että hänen pitää vain sietää hiljaa isoäitini käytöstä, koska tämä on vanha. Siskoni on enemmän näillä linjoilla.

Ennen kaikkea on nyt kyse siitä, että koska isoenon harjoittamaan lähisuhdeväkivaltaan ei ikinä puututtu, ja koska osa tätä väkivaltaa oli nimenomaan ulkopuolisen avun kieltäminen isoäidiltäni, niin minkäänlaista luottamusta mihinkään perheen ulkopuoliseen auttajatahoon ei ole voinut rakentua. Kokoa siinä sitten arkesi uudestaan tältä pohjalta: ei ole helppoa isoäidillä! Oikea ratkaisu ei kuitenkaan voi olla se, että äitini pitäisi nyt uhrata koko oma arkensa isoäidin tähden. Ehkä omaishoito vielä onnistuisi jollain tapaa, jos isoäiti asuisi samalla paikkakunnalla, mutta nythän niin ei ole.

Kun isoäitini ei ole ainakaan vielä saanut lupausta siitä, että pääsee perheen tuella takaisin kotiin asumaan, hän on ilmeisesti heittäytynyt aika hankalaksi. Ja onhan hänellä hankalaa muutenkin, ei sillä. Joka tapauksessa isoäidin stressi purkautuu muun muassa siten, että hän lypsää koko ajan lisää palveluksia äidiltäni, kun tällä on jo nytkin tarpeeksi kiirettä hautajaisjärjestelyjen kanssa. Esimerkiksi isoäitini vaatteet eivät kuulemma kelpaa hautajaisiin, vaikka mustia juhlavia vaatteita ja kenkiä on tällä vaikka kuinka, vieläpä käyttämättömiä. Ei, äitini pitäisi hankkia uudet. Ja koska isoäiti ei jaksa lähteä kauppoihin vaatteita sovittamaan, pitäisi äidin siis kuskata valikoima vaatteita ja kenkiä kotiin ja sitten loput takaisin kauppoihin. Tämä on silkkaa pompottamista (ja sivumennen sanoen muistuttaa hiukan tapaa, jolla isoäitiä itseään on pompotettu - näin nämä kuviot toistuvat). Eihän äitini tällaista voi jaksaa.

Kuten hiukan arvelinkin, äiti on jo sairastunut itsekin fyysisesti, tai pikemminkin eräs hänen vanha sairautensa on aktivoitunut jälleen. Eikä kyseessä ole aivan helpolla hoituva vaiva, joten isoäidin palvelulle omistautuminen ei tältäkään pohjalta olisi oikein hyvä juttu.

Voi äitiä, voi isoäitiä! En ehkä ole sittenkään iloinen siitä, että uumoilin tämän tyyppistä kehitystä. Ainakin minulla on nyt sopuisa puheyhteys kumpaankin, paljoa mitään konkreettista en vieläkään koe voivani tehdä. Rohkaisen äitiäni olemaan lujana sen suhteen, ettei kaikkiin isoäidin vaatimuksiin tule antaa periksi, siinä minun panokseni lähinnä on.

Hautaus on ensi lauantaina. Pääsen näkemään siskoni lapsia, se on joka tapauksessa iloinen asia.

Uni 13.11.2011

Työskentelin vanhassa tehdasrakennuksessa, kun hälytysääni soi. Moneen turhaan hälytykseen turtuneena jätin miltei reagoimatta. Sitten vilkaisin ulos tehdassalin ikkunoista ja näin ihmisten juoksevan poispäin. Ymmärsin, että tällä kerralla räjähdys tapahtuisi ja tulisi itse tehtaasta käsin.

Länsimaiset insinöörit ja työmiehet kyyristelivät piha-aukealla, kukin jonkinlaisen kojun tai muun rakennelman suojassa. Minulle ei ollut jäljellä suojapaikkaa. Jouduin juoksemaan edemmäs, alas soramonttuun.

Jyrkästi viettävällä rinteellä kyykötti resuisia paimentolaisia niskat kyyryssä, syyttävät katseet alasluotuina. Kun juoksin rinnettä alas, soraa ja kiviä valui paimentolaisten päälle. Olin vähällä aiheuttaa maanvyörymän. Rinteen alla oli vino vanha työmaakoppi, jotenkin sinne joutunut. Ehdin kopin taakse ajoissa.

Räjähdys oli hiljainen. Äänen vaimennuttua ilmassa leijaili pienen pieniä lasinsiruja, oudon kevyesti, kuin olisivat tanssineet ilman sijasta vedessä. Lasia laskeutui kasvoilleni ja vaatteilleni, maahan, joka paikkaan. Mietin, miten hankalaa tätä maata olisi viljellä sodan jälkeen: se oli imenyt itseensä myrkkyjä ja saasteita, hienojakoista lasia.

Kiipesin rinnettä ylös. Tehdasrakennus oli vielä pystyssä. Palasin sisään, takaisin työhöni. Vasta nyt huomasin koetella vauvaa, jota olin jo pitkään kantanut nyytissä povellani. Vauva oli muuttunut kiveksi, nyrkinkokoiseksi.

Syntymättömän sukupuolesta

Kun herää joka aamu kello neljä, muttei vielä tuossa vaiheessa jaksa tehdä paljoa muuta kuin heilutella sukkapuikkoja, tulee kutoneeksi paljon sukkia. Tänä aamuyönä huomasin, että olen kutonut sinisiä ja punaisia vauvansukkia, kuinka perin soveliasta. Emme tiedä, mitä sukupuolta jälkikasvusta povataan, joten nyt on sitten sukkia valmiina sekä tyttöä että poikaa varten... pöh. (Tosiasiassa minulla sattui olemaan sinistä ja punaista lankaa tähteinä vanhoista töistä.)

Sukka-asiasta siirryin miettimään tyypin sukupuolta noin yleensä ja sitä, kuinka tässä(kin) asiassa tunnen olevani vastarannankiiski. Kun kasvaa perheessä, jossa saa aina kuulla olevansa kummallinen ja erilainen ja outo, niin on helppoa tulla siihen uskoon, että todellakin on jollakin tapaa poikkeava tyyppi (ja tämänhän voi helposti kääntää itserakkauden puolelle). Sitten sitä kasvaa ja saa ihania ystäviä ja muuttaa pois kotoa ja kaiken kaikkiaan huomaa, ettei ole mitenkään erikoislaatuinen, vaan samanlainen kuin muutkin pervot ja hipit ja haahuilijat (näin karrikoiden ilmaistuna... toki olemme kaikki erilaisia jne). Ja muutenkin sitä onneksi jo kykenee hakeutumaan pois piireistä, joissa voisi kokea merkittäviä paineita olla "normaali" (tai ainakin juuri oikealla tavalla epänormaali!) tai joissa voisi joutua sensuroimaan mielipiteitään ja sanomisiaan kovin pahasti.

...ja sitten alkaa odottaa lasta, jolloin yhtäkkiä huomaakin taas olevansa tilanteessa, jossa kokee olevansa ihan eri planeetalta kuin samassa elämäntilanteessa oleva jengi keskimäärin on. Minulla ei tosin ole hirmuisesti vertailupohjaa omassa ystäväpiirissä, sillä harvalla läheisellä ystävällä on lapsia. Ehkä siksi tämä outouden tunne korostuukin. Suurin osa tuntemistani ihmisistä, joilla lapsia on, tuntuu olevan ihan täyspäistä sakkia edelleen, enkä koe heidän kanssaan mitään kovin karmivia hämmennyksen tunteita kun jutellaan lasten saamisesta ja lapsiin suhtautumisesta. Raskauden edetessä tulee kuitenkin käytyä kaikenlaisissa yleisissä raskaana oleville ja lapsiperheille suunnatuissa jutskissa, kuten nyt vaikkapa neuvolan perhevalmennuksessa ja synnytyssairaalan äitiryhmässä, joissa ah niin moni asia hämmästyttää ja kummastuttaa (ja kiukuttaa!) pientä odottajaa.

Lapsen sukupuoli ja suhtautuminen siihen on yksi näistä aiheista, joista en viitsi yleensä ryhtyä edes kovin avoimeen keskusteluun, koska tunnen heti olevani liian outo ja joutuvani puolustuskannalle. Ja sukupuolestahan miltei kaikki kuitenkin kysyvät, joten siitä kuitenkin joutuu puhumaan vähän väliä.

Tavallinen keskustelunavaus on tietysti se, onko tulossa tyttö vai poika. Jo tähän kysymykseen tekee aina mieleni vastata, että eihän tuossa ole edes kaikki vaihtoehdot, voihan sieltä tulla myös intersukupuolinen... mutta yleensä annan olla. Sanon, että meillä ei ole tietoa sukupuolesta, kuten ei olekaan. Reaktio tähän on usein myönteinen ja kannustava: "Ihan oikein, ei sitä tarvitsekaan etukäteen tietää, on paljon hauskempaa kun kyseessä on yllätys! Ei mekään haluttu tietää! Kyllä se sitten synnärillä paljastuu!" Yleensä vielä lisätään loppukaneettina: "Ja eihän sillä ole väliä, tuleeko tyttö vai poika, kunhan lapsi on terve."

Minusta tuo jälkimmäinenkin fraasi on monesta syystä aika järjetön, mutta siitä ehkä voisin kirjoittaa lisää toiste. Mutta mitä tulee siihen, että jännittäisin erityisesti jälkikasvun sukupuolen paljastumista, niin sellaista en itsessäni tunnista ollenkaan. En ole kysynyt lapsen sukupuolta ultraäänissä ensiksikin siksi, etten koe lapsen sukupuolen voivan millään olennaisella tasolla "paljastua" ultraäänikuvantamisen keinoin. Ja mitä tulee siihen, minkälaiset genitaalit ultraaja on jälkikasvulla havainnut, niin minulla ei ole ollut tarvetta tietää asiaa, muttei toisaalta mitään erityistä hinkua olla tietämättäkään.

Sanoin miehelle ennen rakenneultraa, että en aio erikseen kysyä mitään tyypin sukupuolesta, jos ultraaja ei siitä omasta aloitteestaan mitään sano. Ja että jos mies haluaa tietää, niin kysyköön vain, ei se minua haittaa. Mies olikin aluksi sitä mieltä, että haluaa tietää arvion sukupuolesta. Itse tilanteessa hän ei sitten kysynyt asiasta mitään: hänkään ei kokenut, että se olisi ollut kovin relevanttia. Ultraäänikuvan katsominen on oikeasti aika ihmeellistä: on kummaa, että jälkikasvu siellä nukkuu ja sitten haukottelee ja venyttelee ja on muutenkin kaikin tavoin olemassa. Ja vaikka vastustankin ajatusta, että terve lapsi on ilman muuta paras lapsi (mitä kaikkea "terveys" tässä tapauksessa kattaa?), niin onhan se tietysti helpotus, kun ruudulla näkyy joka tapauksessa oletettavasti elinkelpoinen lapsi. Saimme tietää, että tyypillä on harvinaisen pyöreä pää, mitä tietoa kyllä innolla sulattelimme, mutta eivät ne genitaalit niin tärkeiltä sen kaiken muun ihmetyksen ohella tuntuneet.

Mitä tulee siihen, että jälkikasvun sukupuoli sitten heti syntymän jälkeen selviäisi, niin tätäkään ajatusta en niele. Olen ensiksikin tässä asiassa niin butlerilainen ja sosiaalikonstruktivisti, että ajattelen sukupuolen rakentuvan pääosin sosiaalisten suhteiden, rooliodotusten, erilaisten sukupuolittuneiden käytäntöjen ja diskursien jne. kautta. Ja että sukupuoli sellaisena kuin voimme siitä puhua ja sellaisena kuin voimme sen toisissa ulkopuolelta havaita on performanssia, ja niin poispäin.

Tietysti syntyvällä tyypillä on aivan tietynlainen ruumis ja kehollinen todellisuus ja fyysiset tuntemukset aiheesta, toki. Ja voihan sukupuoli-identiteetin muodostumisessakin olla perittyjä elementtejä, luulisin, joten en oleta, että jälkikasvu olisi sukupuolen suhteen tabula rasa. Niin äärikonstruktivisti en ole. Mutta tältäkin kannalta tarkastellen on selvää, että vaihtoehtoja on ainakin enemmän kuin kaksi. Jälkikasvulla voi olla ilmiselvästi naisellisen tai miehisen näköiset ulkoiset genitaalit, tai sitten jotain hankalammin luokiteltavaa. Ja siinäkin on vasta osatotuus: onhan lisäksi sisäiset sukuelimet, sisäeritys, kromosomit. Vaikka jalkojen välissä olisi mitä, ei voi etukäteen tarkaalleen tietää, mitä rataa jälkikasvun kehitys tulee kulkemaan.

Ja lopulta: vaikka tyyppi olisi ruumiiltaan ja murrosiän kehitykseltään minkälainen hyvänsä, niin emme voi ennalta tietää, minkälaisen sukupuoli-identiteetin hän keksii itselleen kehittää. Ja koska ajattelen sukupuoli-identiteetin voivan kehittyä ja muuttua mahdollisesti koko elämän ajan, en usko, että siitäkään asiasta "paljastuu" missään vaiheessa lopullinen totuus. Itse en ainakaan koe, että oma sukupuoli-identiteettini olisi vielä kolmikymppisenäkään aivan täysin staattinen, vaikkei se erityisen häilyväkään ole.

Kaiken tämän pohjalta en vain osaa millään lailla suhtautua siihen ajatukseen, että synnärille meille selviäisi jotain lopullista lapsen sukupuolesta, ja sitä paljastusta pitäisi tässä jännittämällä jännittää. Kun vielä tietää, kuinka jäykkiä miehiset ja naiselliset roolimallit vielä monelta osin ovat, niin eihän sukupuolen "paljastumisessa" jännitetä vain genitaalien muotoa: oikeasti olemme kaikki ohjelmoituja myös liittämään vastasyntyneen luonteeseen aivan erilaisia attribuutteja sen mukaan, kumpaa sukupuolta (siis vallitsevassa kahden sukupuolen oletuksessa) ajattelemme tämän olevan. Ja epäilemättä vastasyntyneen tyypin tulevaisuuttakin ryhdytään spekuloimaan ihan eri pohjalta heti kun sukupuoli "tiedetään".

Näissä keskusteluissa minusta vaikuttaisi siis siltä, kuin pitäisi ilman muta ajatella, että a) ulkoiset genitaalit ratkaisevat sen, onko kyseessä tyttö vai poika (muita vaihtoehtoja ei ole), ja b) tyttöys tai poikuus ratkaisee sen, minkälainen ihminen tyypistä tulee, ainakin noin suurin piirtein.

Itse ajattelen, että a) syntyvällä on jonkinlaiset genitaalit, mutta että b) hänen sukupuolensa fyysinenkin ulottuvuus voi kuitenkin olla mutkikkaampi juttu. Ja c) eipä tuota voi tietää, minkälaista sukupuolta tyyppi kuitenkin lopulta kokee olevansa, ja d) voihan hän korjata fyysistä ruumistaankin myöhemmin paremmin sukupuolensa kokemusta vastaavaksi (mikäli kokee siihen tarvetta). Lopulta e) olipa tyypin fysiikka ja sukupuoli-identiteetti mitä hyvänsä, ja kehittyivätpä ne ajan kanssa mihin suuntaan hyvänsä, niin niiden pohjalta ei kuitenkaan pitäisi yrittää päätellä yhtään mitään siitä, mitkä tulevat olemaan tämän kiinnostuksen kohteet, tavoitteet, arvot jne.

Tietysti lapsen sukupuolen ennalta tiedusteleminen on vain eräs yksittäinen tilanne, jossa koen hämmennystä. Muissakin suhteissa olen joutunut miettimään, millä tavalla haluan suhtautua lapsen sukupuoleen ja millä tavalla ympäristö siihen tulee suhtautumaan. Epäilen, että tässä asiassa voi vielä syntyä aika suuria jännitteitä ainakin lähisuvun kanssa.

Jos päättäisin asiasta yksin, tekisin ehkä minäkin sen kasvatustempun, että yksinkertaisesti en kertoisi kysyttäessä aivan pienen lapsen sukupuolta, en ainakaan kaikille tiedustelijoille. En toki haluaisi millään lailla estää tai viivyttää lapsen sukupuoli-identifikaation syntymistä, tai edesauttaa sitä, että lapsi identifioituisi sukupuoleltaan androgyyniksi. Tavoite olisi se, että niin kauan kuin pienellä lapsella ei mitään kovin selkeää sukupuoli-identifikaatiota vielä ole, ei häntä mielestäni tarvitsisi kovin voimakkaasti ulkopuolelta sukupuoliroolittaa tietynlaiseen pukeutumiseen tai käytökseen. (Ja joo, toki sukupuoli-identifikaatio syntyy myös tämän roolittamisen kautta, joten eivät ne ole toisistaan erilliset asiat. Luulen kuitenkin, että vaikka lasta onnistuisi suojelemaan ainakin kaikkein joustamattomimmalta rooliajatelulta, jäisi tälle kyllä vielä ihan hyvin tilaa ja aineksia muodostaa kaikessa rauhassa omanlaista sukupuoli-identiteettiään.)

En ole tätä sukupuolen salaamisen agendaa yrittänyt tosissaan edes viedä läpi, sillä mies ei ole näin radikaalilla linjalla. Siitä olemme kuitenkin samaa mieltä, että lapsen kasvatuksessa pyrimme olemaan mahdollisimman sukupuolineutraaleja ainakin niin kauan, kuin lapsella ei ole vielä minkäänlaista omaa artikuloitua sukupuoli-identifikaatiota. En ole lainkaan varma siitä, missä vaiheessa sellainen mahtaa syntyä, mutta tuskin ainakaan alle parin vuoden iässä, luulisin. (Enkä kyllä muutenkaan ajattele, että sukupuoli-identiteetti säilyisi muuttumattomana, joten kakru saa kyllä muuttaa mieltäänkin halutessaan.) Eli sanotaanko alle parivuotiasta lasta en esimerkiksi haluaisi pukea korostetun tyttömäisesti tai poikamaisesti, enkä myöskään haluaisi, että ulkomaailma suhtautuisi häneen korostetusti tyttönä tai poikana. Kun tyyppi oppii sanomaan, että mulle nyt heti prinsessamekko, niin siitä sitten vain. Sukupuolineutraalista kasvatuksesta voidaan siinä vaiheessa siirtyä sukupuolisensitiiviseen.

Tämä pyrkimys alun sukupuolineutraaliin kasvatukseen voi olla aika hemmetin hankalaa toteuttaa. Varsinkin kun tietää, että pakostakin mekin suhtaudumme jälkikasvuun eri tavalla sen mukaan, minkälaiset genitaalit tällä on. En yritä sanoa, että olisin itse jotenkin sukupuolijärjestelmän ulkopuolella tai yläpuolella, ja etteikö sama rooliajattelu vaikuttaisi pakostakin myös minun ajatteluuni ja toimintaani, halusin tai en. Siksi minusta on niin kornia, kun mahdollisimman sukupuolineutraalin kasvatuksen vastustajat argumentoivat, että pitäähän sitä nyt lapsille jonkinlaista sukupuolen mallia antaa ja että eihän niistä voi kasvattaa pallo hukassa haahuilevia poloisia neutreja. Hah: ikään kuin sukupuoliroolittamisen todella voisi poistaa kuvioista, noin vain. Ajattelen, että sen räikeimpiä muotoja voi pyrkiä omassa käytöksessään tiedostamaan ja vähentämään, siinä kaikki. (Siinä mielessä kysymys ei tietenkään koskaan ole aidosti sukupuolineutraalista kasvatuksesta, ainoastaan pyrkimyksestä sellaiseen.)

...mutta miten esimerkiksi isovanhemmat tulevat suhtautumaan asiaan? Joku saa vielä harmaita hiuksia, joko he tai sitten minä. Anoppi kiusoittelee meitä alituiseen siitä, että kuulemma näkee lapsen sukupuolen ultraäänikuvista, muttei kerro sitä meille. Anoppi on ihana ihminen ja rakastan häntä, ja ehkäpä hän sairaanhoitajana todella näkee niistä suttuisista kuvista jotain genitaalin tynkiä (vaikka suhtaudun tähän kyllä aika skeptisesti: minusta niistä näkee vain sen, että sisälläni asuu pystynenäinen alien). Mutta en tiedä, kuinka saisin esimerkiksi hänelle selitettyä, ettei minua ihan oikeasti voi onnistuneesti kiusoitella tällä asialla: en kiusoitu, koskapa se ei minua jännitä.

Huomaan, että mitä pidemmälle raskaus kuluu ja mitä useammin mieskin törmää näihin etukäteisuteluihin ja -kiusoitteluihin, sitä myötämielisemmin tämä alkaa suhtautua sukupuolineutraalin kasvatuksen ideaan. Meillä tuskin tulee olemaan suuria kahnauksia tämän suhteen. Olisi hauskaa, jos tyypin nimikin olisi kokonaan sukupuolineutraali, mutta tykkäämme molemmat paljon eräästä tietystä pojannimestä. Jos jälkikasvu on poika (siis näillä kaikilla etukäteen antamillani varauksilla, että mistä sen tietää, minkälaisia ulottuvuuksia jälkikasvun sukupuoli vielä saa - mutta ei näitä varauksia voi joka kerta auki puhua tai kirjoittaa, joten sanotaan vai yksinkertaisuuden vuoksi, että jos kyseessä on poika), niin nimi on aika lailla päätetty. Jos tulee tyttö, niin silloin ainakin tämänhetkinen nimisuosikki on suhteellisen sukupuolineutraali, ainakin Väestörekisterikeskuksen nimipalvelun mukaan (tosin tarkkoja prosenttiosuuksiahan ei voi enää laskea, buhuu, koska jos tiettynä ajanjaksona syntyy alle viisi samannimistä, ei tarkkaa lukumäärää enää kerrota). Jos tulee intersukupuolinen, niin eiköhän kumpikin nimi käy.

Oma postauksen aiheensa on sekin, millä tavalla meitä tulevina vanhempina esimerkiksi neuvolasta sukupuoliroolitetaan. Siitä toiste.

Ratkeamisia

Isoenon tilanne ratkesi ns. lopullisesti, eli eilen aamuna hän kuoli. Käsittääkseni rauhallisesti ja kivuitta, mikä on tietysti aina hyvä ja noin ylimalkaan lohdullista tietää. Sitä en voi kuitenkaan väittää, että olisin surullinen tästä kuolemasta. Pitäisi nyt vissiin sanoa, että kamalaa kirjoittaakin näin, mutta enpä sano kuitenkaan.

Ihmisten suhtautuminen kuolemaan tuntuu usein minusta niin vieraalta ja kummalliselta, että en osaa oikein asennoitua siihen, tämä kuolema mukaan luettuna. Ehkä olen kylmä ja kyyninen paskiainen, mutta esimerkiksi nekrologit ovat minusta yksinomaan vastenmielisiä (tai ainakaan en ole lukenut yhtään, joka ei olisi minusta vastenmielinen). Samoin hautajaiset ovat tavallisesti vastenmielisiä (vaikka olen ollut myös sellaisissa, jotka olivat kauniita ja koskettavia).

En siis viitsi tässä alkaa teeskennellä, että kokisin nyt yhtään sen lämpimämpiä tunteita kuollutta kohtaan kuin hänen eläessäänkään tunsin häntä kohtaan. Omalla nimelläni en olisi tosin tällaista kirjoitusta nettiin kirjoittanut - anonyymi blogi mahdollistaa monenlaista. Onko raukkamaista kirjoittaa tällaista nimettömästi mutta periaatteessa kenen vain luettavaksi? En osaa päättää.

Ystävä kirjoitti juuri Facebookissa, että elävien asioita suree paljon luontevammin kuin jonkun kuolemaa (no ei sanatarkasti näin, mutta tähän suuntaan). Itse suren tässä tilanteessa esimerkiksi sitä, ettemme onnistuneet äitini kanssa suhtautumaan toisiimme säällisesti edes siinä puhelussa, jossa hän soitti isoenon kuolemasta. Sanoin puhelimessa kommentin, joka liittyi isoäitiini ja siihen, että hänellä on nyt vaikeaa ja olen surullinen hänen puolestaan. Äitini kuuli tämän kommentin jotenkin väärin ja käsitti, että se oli tarkoitettu myötätunnon ilmaisuksi häntä itseään kohtaan. Tästä meni marttyyrinvaihde päälle ja äitini alkoi selittää tosi kitkerästi, kuinka hän ei minun myötätuntoani tarvitse eikä kaipaa. Minä kimpaannuin heti tästä ja totesin, että kyllä sen tiedän, onhan äitini jo minulle asian suorin sanoin ilmoittanut, ja että itse asiassa tarkoitin kyllä sanani koskemaan isoäitiä. Ja tästä äiti sai lisää vettä myllyynsä ja alkoi selittää, kuinka hän raukkaparka kyllä oikeastaan voisi kaivatakin tukea, mutta minä vain annan sitä väärin ja käytän aivan vääriä sanoja ja ilmauksia. En tuohon oikein osannut enää muuta sanoa, kuin että niin kai se sitten on, olkoon.

Niin että hyvässä hengessä käytiin tämä puhelu. Sen jälkeen on soitettu jo sen sata kertaa liittyen hautajaisjärjestelyihin, mutta nyt varon visusti sanomasta mitään, minkä äitini voisi ottaa liian henkilökohtaisesti. Joo, jos joltakulta on läheinen kuollut, niin varmaan hänestä voikin tuntua siltä, että toisten myötätunnon ilmaukset saattavat olla kömpelöitä ja sanat hassusti valittuja. Ei tämä eno nyt kuitenkaan ollut kovin läheinen äidillenikään, joten tuskin hänkään varsinaisesti enonsa kuolemaa suree ja sen tähden reagoi noin. Kai äitiäni painaa isoäitini tilanne entistä enemmän - harmillista, että hänen on pakko kanavoida paha olonsa ennen kaikkea marttyyriudeksi. Sellainen saa ainakin minut vain entistä enemmän piikit pystyyn. Sitten yksi on marttyyri ja toinen kärtty ja kummankin asenne vain ruokkii toista.

Suren tietysti isoäitini puolesta myös, mutta koska hän on surrut niin valtavalla intensiteetillä jo niin kauan etukäteen, ja koska olen puhunut tästä asiasta hänen kanssaan jo niin paljon, olen jo hiukan turtunut hänenkin suruunsa. Ei, en ehkä hänen suruunsa, vaan hänen valtavaan ahdistukseensa. Itse asiassa välillä mietin, saako isoäitini oikeastaan surtua lainkaan tämänhetkisessä tilassaan, vai onko hysteerinen huutoitku kuitenkin ennen kaikkea sellaista ahdistusta, joka ei jätä tilaa oikein millekään muulle. Ainakin omalla kohdallani ahdistus ei pahimmillaan ole jättänyt tilaa minkäänlaisille muille tunteille, ei ilolle eikä surullekaan. Se on ainakin selvää, että isoäidin paniikki tämän elämänmuutoksen edessä on hillitön.

Yritin varovasti tiedustella äidiltäni, saako isoäiti minkäänlaista mielialalääkitystä oloihinsa. Tämä kuulostaa helposti väärältä: on kuin vihjaisin, että kun toinen suree, pitäisi vain laittaa lääkkeillä nuppi turraksi. Tätä en tosiaankaan tarkoita. Isoäitini saa surra ihan sillä tapaa kuin häntä surettaa, en minä sitä. Mutta tosiaan välillä mietin, että jos isoäiti voisi saada jonkinlaista helpotusta paniikkioloihinsa, niin kyllähän hänen tilanteensa kokonaisuudessaan helpottuisi valtavasti. Eihän suru varmaankaan sillä väistyisi - päinvastoin, surulle voisi tulla jopa enemmän tilaa. Tämä on tietysti vain arvailua minun taholtani.

Vastaus kysymykseeni oli, että kun isoäitini on ollut viimeksi sairaalassa, siellä on annettu väliaikaisesti mielialalääkitystä. Se on kuitenkin lopetettu, koska "on huomattu, että mielialalääkkeillä ei ollut häneen minkäänlaista vaikutusta". Nimenomaan siis monikossa: lääkkeillä. Kummastelin tätä ja kysyin, montaako lääkettä sitten on kokeiltu; kuulemma yhtä. Ja sitäkin ilmeisen vähän aikaa, koska ei isoäitini kuukausia sairaalassa ollut. Äitini oli tyytyväinen tähän johtopäätökseen ja sanoi, että minkäs sille tekee, jos toiseen eivät kerran lääkkeet pure.

Tuollainen asenne ottaa päähän, niin äitini taholta kuin hoitohenkilökunnankin (jos juttu on siis mennyt siten kuin äitini kertoo). En väitä, että masennuslääkkeet tai rauhoittavat olisivat välttämättä oikea ratkaisu, mutta se nyt on ainakin selvää, ettei yhtä lääkettä kokeilemalla vielä voida vetää moisia johtopäätöksiä. Etenkin, jos tätä lääkettä on kokeiltu niin vähän aikaa, ettei sen vaikutuskaan ole välttämättä ehtinyt tulla esiin. Oletettavasti sairaalassa on kuitenkin oltu sitä mieltä, että isoäiti voisi lääkityksestä hyötyä, jos sellaista on hänelle määrätty. Mutta jos ei sitten olla valmiita edes johdonmukaisesti tutkimaan, löytyisikö sopiva lääke ja annostus ajan kanssa, niin aika turhaa pelleilyä on ollut koko homma.

Sekin raivostuttaa, että koska psyykkiset sairaudet ja niiden hoidon / lääkitsemisen kysymykset ovat näytelleet meidän perheemme elämässä niin suurta roolia, niin luulisi äidilläni olevan edes jonkinlaisia perustietoja mielialalääkityksen mekanismeista. Ja kai hänellä onkin: hänestä on vain niin kamala ajatus, että isoäitini ei olisi ainoastaan vanha ja hankala vaan ihan todella psyykkisesti sairas, että hän takertuu mihin hyvänsä oljenkorteen torjuakseen tämän mahdollisuuden. "Koska psyykenlääkkeet eivät ole auttaneet, niin kyseessä ei voi olla psyykkinen sairaus." Ehkä tämä ajatus on äidilleni lohdullinen, mutta isoäitiäni se tuskin auttaa. Paniikkihäiriön kanssa on helvetillistä elää.

Olisi eri asia, jos äitini tunnistaisi isoäidin tilanteen ja olisi vain lääkevastainen, sen voisin paremmin ymmärtääkin. Silloin hän kuitenkin ehkä voisi miettiä muita keinoja, joilla paniikkihäiriöstä ja ahdistuneisuudesta kärsivää vanhusta voitaisiin koettaa auttaa. Mutta ei, keskeistä on torjua koko psyykkisen oireilun ajatus. Ja koska kyseessä on vanhus, voidaan esimerkiksi sydämentykytykset automaattisesti laittaa mahdollisen elimellisen vian piikkiin. Viis siitä, että sydänoireet liittyvät aina pelkokohtauksiin ja kokonaisuudessaan kohtaukset muistuttavat aivan kaikilta osin paniikkikohtauksia. Ja tykytykset menevät usein ohi nitrolla, mikä ei pitäisi paikkaansa, jos kyseessä olisi fysiologisista syistä johtuva tiheälyöntisyyskohtaus (nitro auttaa rintakipuun, ei korjaa rytmiä). Ja samoin tykytykset voivat mennä ohi sillä, jos isoäiti saa jonkun seurakseen hetkeksi aikaa ja onnistuu ulkopuolisen avulla rauhoittumaan.

Jos kyseessä olisi nuori ihminen jolla on nuori sydän, niin eiköhän tämä olisi paniikkihäiriöksi diagnosoitu aika nopeasti, siis elimellisten syiden puuttuessa. Koska kyseessä on vanhus ja "kaikilla vanhuksilla nyt on jotain vikaa sydämessä", ei paniikkihäiriötä siis ilmeisesti sovi ottaa edes puheeksi: sellainen olisi "vanhan ihmisen kärsimyksen vähättelyä". Ja niinpä todellista ongelmaa ei edes yritetä hoitaa. En tiedä, auttaisiko esimerkiksi rauhoittava lääke isoäitiäni vaiko ei, mutta parempi olisi mielestäni edes pyrkiä auttamaan jollakin tavalla kuin vain sulkea silmät oireilun varsinaiselta luonteelta.

(Ja kun on vanhuksista kyse, niin tämä menee tietysti myös toisin päin: toisaalta vanhuksia lääkitään aivan liikaa ja kaikenlaiset liikalääkityksestä johtuvat oireet laitetaan suoraa päätä vanhuuden piikkiin. Jos tulee muisti- ja tasapainohäiriöitä, niin ei lähdetä selvittämään, olisiko kyseessä sivuoire tai useiden lääkkeiden keskinäinen yhteensopimattomuus: kaikilla vanhuksillahan nyt ennen pitkää tulee ongelmia muistin ja tasapainon kanssa. Vanhuus tuo omat ongelmansa joo, mutta on raivostuttavaa, ettei apua ja tukea tarvitseviin ihmisiin voida suhtautua kuitenkin ennen kaikkea ihmisinä, eikä ainoastaan vanhuksina.)

Kuten sanottua, isoäidin tilanne siis huolettaa edelleen. Isoäidin asumisasia ratkeaa ainakin väliaikaisesti siten, että hän muuttaa äitini luokse, siis kauas kotipaikkakunnaltaan. Saapa nähdä, mitä siitäkin tulee. Vaikeuksia, ennustan. (Olen minäkin yksi pahanilmanlintu.)

Minua ahdistaa nähdä perhettäni hautajaisissa, kuinkas muuten, mutta mies onneksi lähtee mukaan. On kuvaavaa, että vaikka voisimme mennä suuren osan matkasta junalla ja joku perheenjäsen (äitini kai) voisi hakea meidät autolla lähimmän kaupungin asemalta, mies haluaa ehdottomasti vuokrata auton ja ajaa viisi tuntia suuntaansa. Minustakin se on paras vaihtoehto, vaikka normaalisti julkista liikennettä suosinkin (ja niin kyllä suosii mieskin). Koska on minun perheestäni kyse, ei voi koskaan tietää, etteikö paluukyyti asemalle voisi peruuntua, tai ainakin etteikö sillä voitaisi alkaa kiristää jollain tavalla. Jos äitini vaikkapa haluaisi, että viipyisimme suunniteltua useamman yön, saattaisi yhtäkkiä luvattu kyyti asemalle olla tiukassa. Ja jos alkaisin siitä riidellä, niin silloin olisin tunnelman pilaaja ja kaikkien paha olo olisi jälleen kerran minun syytäni.

Näitä ahdistavia tunnelmia lukuunottamatta kaikki on kyllä hyvin. Jälkikasvu täyttää tänään 30 viikkoa. Jälkikasvulla on usein hikka. (On tosi outo tunne, kun sisällä on tyyppi, jolla on hikka.) Nukkuminen ei oikein suju ja siksi aivot seisovat, kun päivällä tarvitsisi tehdä töitä. Se lienee aika pieni ongelma siihen verrattuna, että raskaus sujuu muuten mainiosti. En jaksa enää stressata niin paljoa, huomio alkaa suuntautua työasioista yhä enemmän kotiin- ja sisäänpäin, pienemmälle alalle. Samaan aikaan kuitenkin luen hirmuisesti kaikenlaista pamfletti- ja tutkimuskirjallisuutta yhteiskunnallisista ongelmista ja kihisen sitä, että asiat ovat yleensä ottaen niin monella saralla niin pielessä. On kuin tämäkin liittyisi lapsen tuloon: huolestuttaa, minkälaiseen maailmaan sitä jälkikasvua puskee.

Vanhuudesta vielä

Loppuraskaus alkaa haitata työntekoa aivan toden teolla. Supistaa niin kovasti, ettei millään jaksa istua työpöydän ääressä kirjoittamassa. Sitten kun siirtyy sohvalle lötköttämään, niin työnteosta ei tahdo tulla mitään, vaikka voihan vaaka-asennossa ainakin artikkeleja lukea (ja nyt kyllä kannattaisikin, kun on kirjallisuuskatsaus työn alla). Ajatus kuitenkin harhailee ihan muille teille, tai sitten alkaa nukuttaa, kun kerran öisin ei saa nukutuksi.

Neuvolassa terveydenhoitaja käskee nukkua päivisin sen minkä voi ja olla kantamatta huonoa omaatuntoa työasioista. Sen taidon kun osaisi (siis keveällä omantunnolla oleilun, päiväunet useimmiten kyllä onnistuvat). Nytkin lötkötän sohvalla jotenkuten puoli-istuen tätä kirjoittamassa, tässä asennossa ei supista niin kovasti. Voisihan periaatteessa töitäkin tehdä näin puoli-istuen, mutta kuten sanottua, ei siitä tahdo mitään tulla.

Eilisestä megavuodatuksesta oli selvästi jotain hyötyä. Aivot siirtyivät yöllä puolihorteessa kelaamaan hiukan eri juttuja: samaan aihepiiriin liittyen tosin, mutta edistystä kuitenkin tapahtui. Jatkanpa siis selvittelyä vielä hetkisen. Ehkä en anna blogin osoitetta ihmisille, ennen kuin olen saanut nämä isoäitikuviot höpistyä itsekseni loppuun. En usko, että ne jaksaisivat potentiaalisia lukijoita suuresti kiinnostaa. Onhan minulla tosin jo yksi aktuaalinen lukijakin, eli ystävä, joka kiltisti toimi blogini tietoturvatestaajana. Tai no joo, hän on aktuaalinen lukija ainakin siinä mielessä, että hänelle olen kertonut blogin osoitteen - sitä en tiedä, mahtaako hänkään isoäitijuttuja lukea.

Siirryin joka tapauksessa yöllä mietiskelemään äitiäni ja hänen ahdistuksensa syitä. Luulen, että osa siitä kaunasta, jota äitini parhaillaan tuntee minua kohtaan, liittyy yksinkertaisesti asemaamme sukupolvien ketjussa ja ajan vääjäämättömään kulkuun. Nyt äitini on se, joka kantaa huolta omasta vanhasta äidistään: ennen pitkää minä olen se tytär (tai toinen tyttäristä), joka puolestaan joutuu kantamaan huolta hänestä itsestään (jollei kumpikaan meistä kuole sitä ennen). Jos en äitini näkökulmasta toteuta tyttärentyttären velvollisuuksia, niin kenties en tulevaisuudessa myöskään toteuta tyttären velvollisuuksia, en ainakaan äitiäni tyydyttävällä tavalla.

Tunnistan tämän huolen jo itsessänikin: minäkin olen tietysti jo miettinyt, kuinka tulen suhtautumaan vanhempieni vanhenemiseen ja siitä aiheutuviin käytännön kysymyksiin. Isäni kanssa olen tästä aiheesta jo hiukan keskustellutkin, lähinnä aivan yleisellä tasolla. Äitiäni vanheneminen selvästi ahdistaa paljon, enkä voi kuvitella ottavani asiaa puheeksi suoraan hänen kanssaan. Äitini ei esimerkiksi mielellään jäisi eläkkeelle, vaikka parin vuoden päästä se olisi edessä. Tänä vuonna hän on tosin kokeillut osa-aikaisella eläkkeellä oloa, mahdollisesti juuri isoäitini hoitokuvioiden vuoksi, mutta ensi vuonna hän sanoo palaavansa takaisin täyspäiväiseen työhön. Luulen, että eläkepäivistä tulee äidilleni vaikeita ja uumoilen lisää konflikteja välillämme tästä johtuen.

Jos siis äitini tahtoo väkisin ahtaa minut aivan tiettyyn (hyvin ahtaaseen) rooliin, jossa minun tulisi toimia suhteessa isoäitiini, niin tapahtuuko se osaksi sen tähden, että hän haluaisi minun ottavan tulevaisuudessa samantyyppisen roolin suhteessa häneen itseensä? Siksikö hän ottaa niin loputtoman henkilökohtaisesti sen, millä tavalla suhtaudun tai olen suhtautumatta isoäitiini? Oletus on hyvä työhypoteesi, mutta siinä on niin räikeitä ristiriitoja, että en millään tahdo jaksa päästä koko jutusta perille. (Ah ja voi, kunpa näistäkin aihepiireistä voisi puhua äitini kanssa!)

Ennen kaikkea ristiriitaista on se, että vaikka minun äitini (ja siskoni) mielestä on täytettävä aivan tietyt (tarkkaan määritellyt!) velvollisuudet isoäitiäni kohtaan, samaan aikaan en kuitenkaan saisi kohdella häntä missään mielessä tasaveroisena ihmisenä. Esimerkin antaakseni, minun tulisi valehdella isoäidilleni miltei kaikesta: harrastuksista, matkoista, terveydentilasta, raha-asioista, perheen tapahtumista. Oikeastaan raha-asiat on listassa ylimääräinen, niistä ei tule valehdella - niistä ei ylipäänsä saisi sanoa yhtään mitään puoleen tai toiseen. Terveydestä pitäisi aina sanoa, että terveenä olen ollut, vaikka olisi pää kainalossa. Jos joku perheenjäsen on riidellyt toisen kanssa, ei siitä saisi puhua (ei luonnollisestikaan myöskään perheenjäsenten raha-asioista, sairastumisista tai muusta kielletystä). Jos isoäitini kysyy, mitä kuuluu, ei siis oikeastaan saisi vastata kuin "hyvää" tai "eipä mitään", mikään muu ei ole turvallista.

Olen jo ajat sitten päättänyt, että en noudata äitini ja siskoni sanelemaa käyttäytymiskoodia isoäitini suhteen. Keskustelen hänen kanssaan samalla tavalla kuin keskustelisin kenen hyvänsä suhteellisen täyspäisen aikuisen kanssa (no niin, isoäitini ei varsinaisesti ole täyspäinen, mutta tarkoitan nyt sitä, etten ainakaan pyri tietoisesti infantilisoimaan tätä kuten äitini ja siskoni tekevät). Ennen kuin täten emansipoiduin, välini isoäitini kanssa olivatkin äärimmäisen huonot. Kun ryhdyin (vastoin kaikkia määräyksiä) suhtautumaan isoäitiini kuin ihmiseen, niin kappas vain, pystyimme luomaan aivan uudenlaisen kommunikaatioyhteyden.

Fyysiseen läheisyyttä tämä kommunikaation avoimuus ei helpota: isoäitini ei kerta kaikkiaan siedä minua silmissään, kun vierailen hänen luonaan (vaikka hän epäilemättä samalla rakastaa minua; tämä on kaikki kovin mutkikasta). Joka tapauksessa meillä on usein todella hyviä puhelinkeskusteluja ja ennen kirjoitimme toisillemme pitkiä kirjeitäkin. Jos äitini ja siskoni tietäisivät, minkälaisista asioista isoäitini kanssa keskustelen aivan luontevasti, he epäilemättä paheksuisivat minua vielä enemmän kuin nykyisellään paheksuvat.

En siis toisaalta jaksa käsittää, minkälaisen mallin vanhuksiin suhtautumisesta äitini minulle haluaa antaa. Ei kai hän voi sellaista toivoa, että kunhan hän itse hiukan vielä vanhenee, minäkin alan kommunikoida hänelle kuin pienelle lapselle? Itse asiassa hänen ei tarvitsisi enää vanhentuakaan, jos nyt sukupolvien ketjussa asioiden oletetaan toistavan itseään. Minulle on tolkutettu niin kauan kuin saatan muistaa, mitä saan sanoa isoäidilleni ja mistä asioista täytyy ehdottomasti valehdella. Alan muistaa lapsuuttani selvästi jo tosi nuoresta iästä lähtien, eli muistikuvani alkavat sellaisesta vaiheesta, jossa isoäitini oli vähän yli kuusikymppinen. Saman ikäinen siis, kun äitini on nyt.

Ja nythän minäkin saan lapsen. Miltä äidistäni tuntuisi, jos minäkin tahollani alkaisin heti paikalla ohjeistaa lastani, että isoäidille ei sitten saa puhua yhtään mitään merkityksellistä? Tuskin hän sellaista käytöstä minulta odottaa? Kovin mystinen on tämä kuvio!

Koska odotan lasta, joudun nyt peilaamaan tätä äiti & isoäiti -kuviota kahteen suuntaan. Toisaalta pohdin, kuinka suhtaudun isoäitiini nyt ja kuinka aion suhtautua omaan äitiini siinä vaiheessa, kun tämä vanhenee. Toisaalta mietin, minkälainen isoäiti minun äitini tulee olemaan omalle lapselleni ja millä lailla haluan heidän suhteeseensa vaikuttaa. Vaikka en todellakaan haluaisi sanella omalle lapselleni, kuinka hänen tulee isoäitiinsä (tai isoäiteihinsä) suhtautua, en voi kuitenkaan elätellä sellaistakaan kuvitelmaa, ettenkö tulisi tuohon suhteeseen vaikuttamaan. Vähimmillään asetan reunaehdot sille, kuinka paljon lapseni tulee tapaamaan isovanhempiaan.

Yhden asian tiedän: en aio antaa lapseni seurustella yksinään omien vanhempieni kanssa. En hetkeäkään. Tämä päätös ei ole muotoutunut kovinkaan tietoisella tasolla: olen vain lasta odottaessani ymmärtänyt, että näin asia on ja näin sen minun ymmärtääkseni kuuluu olla. En pidä äitiäni ja isääni kumpaakaan sellaisena ihmisenä, jonka kanssa jättäisin lapseni yksinään. En luota heihin. Kumpikin vanhemmistani on ollut väkivaltainen minua kohtaan, sekä minun ollessani pikkulapsi että myöhemminkin. Minun nähdäkseni jo tämä ratkaisee asian: näiden ihmisten hoivaan ei ole turvallista uskoa lasta. Mieheni on asiasta samaa mieltä.

Kun siis siunailen sitä, että äitini yrittää täydellisesti kontrolloida suhdettani isoäitini kanssa, niin onhan toisaalta minulla omakin agenda sen suhteen, millä ehdoilla oma lapseni saa tutustua omaan isoäitiinsä - ja jyrkkä agenda onkin. Minun suhtautumiseni taustalla ovat omat lapsuuden traumani, mutta lapsuuden traumoja riittää myös äidilläni. Kaipa ne vaikuttavat siellä hänen käytöksensä taustalla myös. Näin näitä solmuja siirretään, sukupolvesta toiseen.

Voisiko minusta tulla sellainen äiti, että olisin joskus omille (mahdollisille) lapsenlapsilleni myös turvallinen isoäiti?

Liikkeelle väärästä päästä

Alan selvittää mielessä hautuneita aiheita hiukan eri suunnalta, kuin mitä ennalta arvelin. Luulin, että tekstiä purkautuisi aluksi lapsen odottamisesta ja syntymästä, mutta nytpä lähdenkin liikkeelle kuolemasta.

Sukulainen tekee kuolemaa. Ei kovinkaan läheinen, isoäitini veli. Toisaalta äitini puolelta minulla on sukua niin vähän - ja suku on kaiken kaikkiaan niin outoa porukkaa - että tämä kyseinen isoeno näyttelee siinä kuviossa aika suurta roolia. (Isäni puolelta sukulaisia olisi vaikka kuinka, mutta heihin olen katkaissut välini jo teininä.)

Tiedän ennalta, että isoenon lähenevän kuoleman ja siihen liittyvien solmujen pohtiminen ei varmaankaan avaa minulle mitään uutta näkökulmaa asiaan, sen verran monta kertaa nämäkin kelat on pyöritetty läpi. Jospa asioista kirjoittaminen kuitenkin keventäisi hiukan omaa mieltä. Ehkä sitten ei tarvitsisi kelata näitä(kään) juttuja jatkuvasti mielen taustalla (tai vaihtoehtoisesti tilittää alituiseen miehelle, jota saattaa jo aihepiiri alkaa kyllästyttää).

No niin. Kyseinen isoeno on kenties vastenmielisin ihminen, jonka kanssa olen joutunut enemmän tai vähemmän säännöllisesti olemaan tekemisissä. Näin on tietysti kamalaa sanoa kuolevasta, mutta tällä tavalla asia silti on. Tyyppi on alistanut isoäitiäni kai koko aikuisikänsä. Isoäitini on siis asunut aina veljensä kanssa yhdessä ja nytkin he vielä periaatteessa asuvat samassa talossa, jossa ovat miltei koko elämänsä viettäneet (tosin tämä isoeno tuskin enää palaa kotiinsa kuolemaan, eiköhän hänen loppuaikansa kulu terveyskeskuksen vuodeosastolla).

En ole varma, minkä verran tässä alistamisen kuviossa on ollut mukana fyysistä väkivaltaa. Ainakin sellaisella on uhkailtu. Isoäitini on joutunut välillä pakenemaan kodistaankin, koska on pelännyt veljensä lyövän. Väkivallalla on uhattu muitakin: kuulemma ainakin isoisäni on isoeno luvannut iskeä puukolla kuoliaaksi. (Isoisäni ja isoäitini eivät olleet naimisissa, eivätkä koskaan asuneet yhdessä.) Lähinnä kuitenkin alistus lienee ollut henkistä laatua, kaikenmoista pientä ja suurta kiusaa sekä erilaista käytännön rasitetta.

Isoäitini on aina joutunut tekemään pääosan taloustöistä ja joutuisi kai tekemään ne vielä nytkin (89-vuotiaana), jos tämä hänen veljensä olisi vielä kotikunnossa ja saisi asiasta päättää. Vanhuksille on puuhattu kotiapua jo pitkään ja kunnallista apua olisikin ilmeisesti ollut saatavilla, mutta sitä ei ole saanut ottaa vastaan, sillä isoeno on kieltänyt. Hänestä se olisi ollut köyhäinapua: hän on kehuskellut, että hän ja isoäitini kyllä tulisivat toimeen kahdestaankin. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että tyyppi on karjuen komennellut isoäitiäni tekemään kotihommat. Isoäiti on itkenyt ja tehnyt.

Jos kaikki ei siltikään ole mennyt veljen mielen mukaan, niin kyllä hän on aina jotain ilkeää keksinyt. Kerran hän esimerkiksi katkaisi isoäitini lempipuusta kaikki oksat, niin korkealta kuin ylettyi, jotta koko puu jouduttaisiin kaatamaan (itse hän ei jaksanut sitä siinä vaiheessa enää kaataa). Isoäiti on välillä sisuuntunutkin näiden tempausten johdosta, soitellut itkuisia maratonpuheluita ja vannonut muuttavansa kylälle. Ja kuten tällaisissa pitkäaikaisen alistamisen kuvioissa liian usein käy, ei hän ole kuitenkaan koskaan päässyt irtautumaan veljestään.

Nyt sitten tosiaankin alkavat veljen päivät olla luetut. Isoäitini on aivan murtunut, itkuinen ja hysteerinen ja kauhuissaan. Hän kokee veljensä kuoleman edessä valtavaa riittämättömyyden tunnetta ja toistelee alituiseen puheluissaan, kuinka hän on yrittänyt tehdä parhaansa ollakseen hyvä sisar. Ja että kuinka hän on kuolevalle äidilleenkin luvannut, että pitäisi aina huolta veljestään. (Mahtoiko kuoleva äiti tarkoittaa aivan sitä, että isoäitini pitäisi omistaa koko elämänsä veljen tarpeista huolehtimiseen?) Ja siitä puhe siirtyy siihen, kuinka veli on aina ollut hyvä veli ja rakastanut kaikkia meitä, niin kovasti se on sinuakin aina muistanut.

En voi sille mitään: vaikka kuinka koetan asennoitua myötätuntoisesti isoäitini hätään, koko kuvio on minusta suorastaan puistattavan vastenmielinen. Koska toimin vapaaehtoisena auttajana lähisuhdeväkivaltaa kokeneille ja koska olen saanut tähän rooliin aika perusteellisen koulutuksen, en voi olla katselematta isoäitini käytöstä myös tästä näkökulmasta. Uskon, että isoäitini tuntee kaikesta huolimatta myös helpotusta siitä, että hänen elämänikäinen kiusaajansa on vihdoin kuolemassa. Ja koska hän kokonaan tai osaksi tunnistaa itsessään tämän helpotuksen tunteen, hän kokee siitä silmittömän huonoa omaatuntoa ja sen tähden vakuuttelee, että kyllä veli on kuitenkin ollut maailman paras veli. Koko kuvio on ihan sairas, niin kuin lähisuhdeväkivallan kuviot nyt yleensäkin ovat.

(En usko, että isoäitini voi yhtään mitään sille, että veljen kuoleman täytyy olla hänelle myös helpotus. Kyseessä on luullakseni silkka itsesuojeluvaisto: isoäitini terveys ei olisi kerta kaikkiaan enää kauaa kestänyt veljen palvelemista. Kun veli oli loppuaikoja kotona, hän esimerkiksi herätti siskonsa useita kertoja yössä huutaen hieromaan jalkojaan. Ensiksikin isoäitini - joka on todella säikky luonne - kauhistuu paniikkiin saakka tullessaan tällä tavalla karjumalla herätetyksi. Lisäksi hän on muutenkin huono-uninen, eikä yleensä herätyksen jälkeen päässyt enää uneen kiinni. Ilman kunnollisia yöunia hän ei olisi kovin kauaa tullut itsekään toimeen, muutenkin vanha ja sairas kun on.)

Kieroutuneessa kuviossa on toki muitakin osasia kuin isoäitini ja hänen veljensä. Oma äitini ja siskoni ovat aika lailla omaishoitajan roolissa kummallekin, sikäli kuin se 350 km:n etäisyydeltä onnistuu - ja eihän se onnistu, missä piilee osa hankaluudesta. Koska isoeno on toistuvasti kieltänyt kunnallista (tai muutakaan ulkopuolista) kodinhoitoapua sotkeutumasta asioihin, ei sitä ole (aivan viime aikoja lukuunottamatta) voitu hyödyntää. Niinpä sekä isoäitini että hänen veljensä ovat tulleet yhä enemmän ja enemmän riippuvaisiksi siitä, että äitini, siskoni tai äitini mies ajavat tuon tuostakin 350 km suuntaansa heidän asioitaan hoitamaan. Koko järjestely on ollut tavattoman rasittava kaikille osapuolille.

Olen suunnilleen viimeiset 10 vuotta pauhannut siitä, että on huutava vääryys mennä tässä kotiapukysymyksessä väkivaltaisen alistajan ehdoilla. Toisaalta ymmärrän, että isoäitiäni on pitänyt käytännössä suojella - ei sellaisia ratkaisuja voi ulkopuolelta ajaa väkisin läpi, jotka uhkaisivat lähisuhteessaan alistetun osapuolen turvallisuutta. Toisaalta taas tämä isoeno on luonteeltaan sellainen, että tuskin hän olisi pannut kovan kovaa vasten, jos kotiavun vastaanottaminen olisi esitetty hänelle ilmoitusasiana, ei neuvottelukysymyksenä.

Itse asiassa, niin paradoksaaliselta kuin tämä ehkä kuulostaakin (tai ehkä ei), isoeno on kaiken kaikkiaan aika surkea vässykkä. Kyllä hän aivan todella on tehnyt isoäitini elämästä helvettiä, mutta kenties juuri siksi, ettei hän ole oikein muuhunkaan kyennyt. Hän on (kotinsa ulkopuolella) nöyristelevä, kaikkia miellyttämään pyrkivä peräkammarin poika, jota ulkopuoliset ovat ilmeisesti aika lailla surutta käyttäneet hyväkseen esimerkiksi ilmaisena talkootyövoimana (ja tästä on sitten taas isoäitini kärsinyt, koskapa hän on joutunut tekemään oman talon töitä senkin edestä). Toki hän on ottanut henkisen niskalenkin isoäidistäni, mutta isoäiti onkin ollut monella tavalla helppo uhri.

Uskon, että jo ajat sitten olisi pitänyt voida järjestää asiat siihen malliin, että isoäiti olisi saanut ottaa vastaan kunnallista kotiapua. Äitini ja siskoni ovat kuitenkin panneet vastaan ja sitoneet itsensä etä-kodinhoitajiksi. Osasyy tähän on ollut se, että koko alistamisen kuviosta ei kerta kaikkiaan ole saanut edes puhua suoraan. Asiaa ei ole koskaan päästy selvittelemään sillä tasolla, että kuinkas nyt voitaisiin järjestää isoäidille apua tämän turvallisuus kuitenkin taaten, kun kerran ei ole ollut oikein korrektia puhua ylipäänsä siitä, että kyseessä on lähisuhdeväkivalta ja henkinen alistaminen. Kun minä olen sanonut tämän tosiseikan ääneen, on sille lähinnä hymähdelty, aina sinä liioittelet ja et vain halua tehdä osuuttasi.

Minuakin on yritetty syyllistää tähän kaukoavun kuvioon monet kerrat. Siskoni on ihan vakavissaan ehdottanut minulle, että alkaisin käydä Helsingistä käsin säännöllisesti hoitamassa isoäitini taloutta. Matka ei ole ainostaan pitkähkö (400 km) vaan muutenkin hankala: paikkakunnalle ei pääse junalla, eikä asemalta pääse bussillakaan järkevästi perille kuin jonkun kerran viikossa. Käytännössä minun pitäisi lähteä kesken työpäivän, matkustaa junalla ensiksi 3-4 tuntia (riippuen siitä, miltä asemalta voisin päästä bussiin) ja sitten bussilla pari tuntia. (Autoa minulla ei ole koskaan ollut, mikä minulle tietysti myös perheeni silmissä viaksi lasketaan.)

Eli vaivaisen 5-6 tunnin matkan päässä olisi tämä taloudenhoitonakki, eivätkä käytännön ongelmat siihen ole päättyneet. Asiaa on hankaloittanut myös se, että kun joskus olenkin antanut periksi ja käynyt isoäitini luona mukamas taloustöissä auttamassa, en ole kuitenkaan saanut tehdä niitä taloustöitä. Kyseessä ei ole ollut mikään kaino kursailu, vaan silkka hysteerinen raivo ja huuto, jos olen yrittänyt suorittaa äitini ja siskoni antamia nakkeja. Ei sillä, hysteeristä raivoa ja huutoa on seurannut ylipäänsä kaikesta, mitä olen yrittänyt tehdä, tai vaikken olisi tehnyt yhtikäs mitään. Tämä on toinen pääasiallinen syy siihen, miksi en ole kokenut mielekkääksi (näin lievästi ilmaistuna!) käydä isoäitiä auttelemassa: hänen hermonsa eivät kestä läsnäoloani. En kelpaa hänelle muuten kuin etäältä, eikä hän ilmeisesti kykene hillitsemään pettymystään ja silkkaa suuttumustaan, kun olen läsnä.

Pohjimmiltaan olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, ettei ole periaatteellisestikaan mitään järkeä suunnitella kahden vanhuksen elämää sen varaan, että sukulaiset käyvät säännöllisesti näitä huoltamassa joko 350 tai 400 km:n päästä. Se ei kerta kaikkiaan ole kestävä ratkaisu. Olen useita kertoja tarjonnut, että voin korkeimman omakätisesti maksaa vaikka yksityisen kodinhoitajan käynnit, mutta eihän tätä ratkaisua ole kukaan ottanut edes harkintaan. (Muutenkaan kyse ei ole ollut rahasta, kyllä kodinhoitajaan olisi ollut varaa, jos sellaisen tuloa ei olisi isoeno kieltänyt - ja jos hänelle ei olisi hiljaisella hyväksynnällä annettu kaikkea valtaa se kieltää.)

Nyt on siis tultu siihen, että isoeno on kuolemassa, isoäiti on tämän vuoksi murheen alhossa ja äitini sekä siskoni ovat omaishoitokuviossa tiukemmilla kuin koskaan ennen. Koskapa isoenosta ei kuitenkaan ole henki ilmeisen helpolla irtoamassa, on tässä eletty jo viikkokausia sellaista vaihetta, että tämä on seilannut kodin ja sairaalan ja terveyskeskuksen väliä. Joka kerta tilanteen muuttuessa isoäitini on panikoinut ja tarvinnut enemmän apua ja turvaa. Nyt ei liene enää toivoa siitä, että isoeno pääsisi kotiin ja paniikkimieliala vallitsee alati.

Jotenkin isoäidilleni on kovin tyypillistä se, että hän ei ole hiukkaakaan alistunut tai tyyntynyt siihen asiaintilaan, että hänen veljensä pikapuoliin (tai ylipäänsä jossain vaiheessa) kuolee. En nyt tarkoita, että kaikkien vanhusten pitäisi olla silkkaa vanhuuttaan tyyniä ja rauhallisia ja alistuneita kuoleman edessä, tai muuta soopaa. Yksilöllisiä kysymyksiähän nämä ovat (ja lisäksi: "Old age should burn and rave at the close of day; / Rage, rage against the dying of the light" jne). En kuitenkaan ole koskaan nähnyt vastaavaa tilannetta, jossa vanhus menee ihan suunniltaan paniikista sen ajatuksen vuoksi, että joku toinen pitkäaikaisesti sairas vanhus on kuolemassa. Siis ei se yleensä sellaista hämmästynyttä kauhua ja silmitöntä ahdistusta herätä.

Kyseessä ei ole myöskään toive siitä, että isoäitini saisi kuolla ennen veljeänsä, sillä mummu pelkää omaa kuolemaansa vähintäänkin yhtä kovasti ja toivoisi itsekin elävänsä mahdollisimman pitkään. OK, ymmärrettävä toivomus tämäkin on, mutta, no, jossain vaiheessa tässä tulee tietty realiteetti vastaan. Ja etenkin veljen ollessa kyseessä ei jäljellä olevan eliniän odote enää ole kovin suuri.

Ehkä eräs olennainen solmukohta onkin se, että isoäitini ei ole oikein mittarilla mitattuna henkisesti terve. Siskoni mukaan hän sairastaa ainakin yleistynyttä ahdistushäiriötä ja jonkinasteista harhaluuloisuushäiriötä (ja diagnooseja voi toki heitellä kuka vain, mutta siskoni on itse asiassa psykiatri, joten ehkä tässä on perää). Itse olen myös varma siitä, että isoäitini saa nimenomaan paniikkikohtauksia, vaikka äitini mielestä tätä ei saa sanoa ääneen.

Onkin kenties aika hölmöä spekukoida sillä, minkälainen elämänkatsomus voi olla taustana sille, että isoäitini saa paniikkikohtauksia veljensä kuolemaa pohtiessaan. Pitäisi paremminkin hyväksyä, että isoäitini saa paniikkikohtauksia, koska sairastaa paniikkihäiriötä. Hänen tapauksessaan ylipäänsä mikä hyvänsä elämänmuutos tai sen uhka laukaisee paniikkikohtauksen.

Kun olen yrittänyt tuoda tätä näkökantaa esiin äidilleni (siskonikaan kanssa en käytännösssä enää puhu - kylläpä olen hyvissä väleissä sukuuni!), on äitini kuitenkin sitä mieltä, että paniikkikohtauksista puhuminen on vanhan ihmisen kärsimyksen vähättelyä. Millä logiikalla, sitä en ole koskaan käsittänyt. Itse en tiedä kamalampaa tunnetta kuin paniikkikohtaus, joten jos oletan jonkun toisenkin kärsivän paniikkikohtauksista, en mielestäni taatusti ainakaan vähättele tämän hätää. (Asian tästä puolesta en voi kuitenkaan puhua suoraan äitini kanssa, sillä myös minun paniikkikohtaukseni ovat näitä perheen tabuaiheita, joita ei saisi ottaa esiin.)

Kylläpäs teksti rönsyilee, kun nyt aloin tätä kaikkea sotkua vuodattaa kirjalliseen muotoon. Palatakseni tämänhetkiseen tilanteeseen ja sen konkreettisiin ongelmiin: isoäidin veli on siis terveyskeskuksen vuodeosastolla, isoäitini kotonaan hätää kärsimässä. Nyttemmin isoäidin luona käy kotisairaanhoitaja, kodinhoitoapulainen ja ruokapalvelukin, joten tämän laatuista apua on sinällään saatavilla. Isoäitini on kuitenkin tullut tässä vuosien mittaan niin riippuvaiseksi nimenomaan äitini ja siskoni antamasta avusta, ettei mikään muu oikein hänelle kelpaa, tai ainakaan hän ei saa ulkopuolisen antamasta avusta kipeästi kaipaamaansa turvallisuuden tunnetta. (Lisäksi äitini ja siskoni suhtautuvat hekin kunnan antamaan apuun jokseenkin epäluuloisesti ja jopa vihamielisesti, minkä isoäitini toki aistii ja mikä ei auta luottamuksen rakentamisessa kunnan työntekijöihin päin.)

Uskon, että jos tämä kunta-avun kuvio olisi rakennettu jo vuosia sitten, olisi isoäidilläni voinut muodostua jonkinlainen luottamus muihinkin auttajiin kuin perheenjäseniin. Koska asia on jätetty ratkaisematta aina siihen saakka, että ulkopuolinen apu on ollut kerta kaikkiaan pakkorako ja kriisitilanteen sanelema ratkaisu, näyttäytyy se nyt isoäidilleni lähinnä siinä valossa, että perhe on hänet hylännyt.

Kaikesta huolimatta äitini joutuu ottamaan alituiseen työstään vapaata ja suhaamaan eestaas kotinsa ja lapsuudenkotinsa väliä. (Isoäitini kokema "hylkääminen" tarkoittaa siis lähinnä sitä, että äitini tai joku muu perheenjäsen ei voi olla hänen luonaan koko ajan.) Äitini on niin rasittunut tästä kuviosta, että pelkään hänenkin sairastuvan (etenkin kun minun perheessäni ollaan sitä tyyppiä, että ahdistukset ja huolet puretaan oireilemalla somaattisesti - ei niitä ainakaan puhumalla ratkaista). Ja olen parhaillaan äitini suuressa epäsuosiossa, sillä olen tällä kerralla kieltäytynyt menemästä sairaalaan isoenoa tervehtimään.

Osasyynä tähän on se, että moinen käynti olisi kerta kaikkiaan niin kiusaannuttava, etten vain kerta kaikkiaan suostu siihen.

(Selvennykseksi, että tyyppi on toki ollut kuolemassa ennenkin, joten aiemminkin minut on hälytetty liikuttavaan viimeiseen kohtaukseen kuolinvuoteen äärellä. Piinallisempaa tilannetta olen harvoin kokenut. Vaikka yritin tuntea myötätuntoa sairasta miestä kohtaan, en päässyt siitä mihinkään, että minulle kyseessä on aina ennen kaikkea isoäitini kiusaaja ja alistaja. Eikä minulla itsellänikään siksi toisekseen ole hänestä muutenkaan mitään mukavia muistoja, mutta niitä voin ehkä kirjoittaa auki jossain toisessa blogipostauksessa, tämä on kylliksi mammuttimainen vyörytys muutenkin.)

Lisäksi isoeno on terveyskeskuksessa sellaisella paikkakunnalla, johon pääsee julkisilla jos mahdollista vieläkin hankalammin kuin isoäitini asuinpaikkakunnalle. Itse asiassa kun äitini vaatimalla vaati minua tulemaan kuolevaa katsomaan - tästä on jo muutama viikko ja silloin jo äitini oli sitä mieltä, että heti pitää tulla - oli syysloma ja koko paikkakunnalle ei itse asiassa edes päässyt Helsingistä julkisilla. Äitini siis totesi, että minun täytyy vuokrata Helsingistä auto ja ajaa koko matka. Tässä raskauden vaiheessa alkaa olla epämukavaa jo istuakin auton kyydissä, vaikka saisi olla takapenkillä ja levittää koko valaanruhonsa sinne - taatusti en siis ollut lähdössä ajamaan tätä viiden tunnin matkaa suuntaansa.

Onpa niinkin, että jos olisin lähtenyt, olisi minun tietysti pitänyt mennä isoäitini luo yöksi, mieluiten toki muutamaksi päiväksi. Jollen olisi mennyt, olisi siitä seurannut kamala huuto ja poru. Koska tässä kuviossa ei voi voittaa, niin huuto ja poru olisi seurannut siitäkin, että olisin mennyt isoäitini luo. Itse asiassa viimekesäinen vierailuni isoäitini luo oli pahin tähän mennessä: isoäitini huusi minulle miltei taukoamatta kaksi päivää. Kaksi päivää. Olin jo tuolloin raskaana ja päätin silloin, etten ikinä vie lastani isoäitini luo. En koskaan halua altistaa vauvaa sellaiselle ilmapiirille, jossa yksinomaan huudetaan. Ja nyt ollaan jo siinä vaiheessa, että sikiö kuulee.

Tiedän, että äitini mielestä tämä(kin) on tekosyy, mutta en enää lapsenikaan tähden suostu menemään siihen myllyyn. En yritä antaa syntymättömälle lapselle sellaisia attribuutteja, mitä tällä ei vielä voi olla, mutta kyllä se tuntuu kiljuntaan reagoivan. Viimeksi tänään, kun löin polveni tosi kipeästi ja kiljaisin aika kovaa, tyyppi alkoi heti sätkiä ja potkia kuin hädissään. Ja tyyntyi, kun itse rauhoituin ja silittelin vatsaa. Voin vain kuvitella, miten hyvät vibat olisivat kohdussa, jos menisin nyt isoäidin luo stressaantumaan ja ahdistumaan ja huutoa kuuntelemaan.

Ja lopulta: en suoraan sanoen usko, että vierailustani edes koituisi mitään erikoisen hyvää kenellekään. Isoäitini nyt ainakin hermostuisi siitä vielä enemmän, niin käy aina - mutta tämä on jälleen niitä realiteetteja, joita ei perheessäni hyväksytä ja sitkeästi pitäisi teeskennellä, että tilanne on toinen.

Ehkä isoäitini veljestä olisi kuitenkin hauskaa, jos kävisin häntä katsomassa - en tiedä. Hänen kanssaan on hyvin hankalaa keskustella, sillä hän ei kuule juuri mitään, enkä muutenkaan oikein saa häneen kontaktia. En myöskään tiedä, miten pihalla hän tällä hetkellä on muutenkin esimerkiksi lääkityksensä tähden. Joka tapauksessa tilanne olisi minusta kiusallinen, vaikka hän ilahtuisikin tulostani - tai siinä tapauksessa se tietysti olisi entistä kiusallisempi, kun kerran itse en ajattele hänestä lämpimästi enkä saa näemmä pakotettua itseäni lempeämpään mielentilaan edes kuolevaa kohtaan. Olen kyllä soittanut isoenolle viime viikkoina terveyskeskukseen muutamia kertoja, mutta keskustelu on ollut hankalaa (ja nyt se on vielä hankalampaa, sillä ilmeisesti tämä on saanut uuden kuulolaitteen, joka toimii äärimmäisen huonosti puhelimessa).

Olen nyt joka tapauksessa epäsuosiossa, sillä en ole täyttänyt Velvollisuuksiani Perhettä Kohtaan. (Oletetaanko normaaleissa perheissä isoäidin veljen olevan niin läheinen sukulainen, että tämän kuolinvuoteella pitää vierailla alvariinsa...?) Ja koska olen epäsuosiossa, niin äitini kohdistaa minuun kaikenlaisia marttyyrin elkeitä. Tiedän, että hänellä on paha olla ja auttaisin mielelläni, sen mitä nyt voin ihan vain keskustelemalla auttaa. Mutta koska perheessäni ei suoranaisesti keskustella pahasta olosta tai ainakaan sen syistä ja seurauksista, niin se vaihtoehto on pois suljettu. (Isoäitiäni sen sijaan voin auttaa jonkin verran: hän selvästi tykkää ja hyötyy siitä, että puhun hänen kanssaan puhelimessa. Meillä synkkaa yleensä muutenkin puhelimessa aika hyvin. Soitankin hänelle käytännöllisesti katsoen joka päivä.)

Äitini lähettää minulle jatkuvasti viestejä siitä, kuinka isoenon vointi on huono ja kuinka kaikki kärsivät kovasti. Laitoin hänelle viimeksi takaisin viestin, jossa pahoittelin sitä, että tilanne on niin surullinen ja toivotin hänelle voimia kaiken keskelle. Vastaukseksi tuli: "Voimien toivottelu on ihan turhaa." Aha, OK. Koska en ole Täyttänyt Velvollisuuksiani, ei minulta kaivata myöskään myötätuntoa: äitini viestit ovat silkkaa syyllistämistä. Katso nyt, mitä minä joudun kestämään. Kohta murrun. Tämä syyllistäminen on lapsuudesta ihan tuttua.

Mitä tässä voi tehdä? Tilanteen kestämättömyys ei johdu ennen kaikkea siitä, että isoeno on sairas, vaan siitä, että koko vanhusten hoitokuvio on ollut niin järjetön aivan liian kauan ja isoäitini on nyt aivan liian riippuvainen ennen kaikkea äidistäni. Minä olen ollut ainoa perheenjäsen, joka on sanonut tämän asian ääneen ja yrittänyt tuoda tilanteeseen muutosta (aivan turhaan). Toiset ovat kylläkin puskeneet töitä hartiavoimin, mutta mielestäni sellaisella tavalla, jonka ei voida olettaa kestävän ja johon en itse ole halunnut mennä mukaan. Ja nyt kun ollaan siinä tilanteessa, että kaikki kaatuu mahdottomuuteensa ja kohta joku ratkeaa, olen minä paarian asemassa siksi, etten ole ponnistellut samassa ikeessä kuin äitini ja siskoni.

En voi olla miettimättä, olisiko tätä kuviota voitu edes hiukan purkaa, jos äidilläni ja siskollani olisi koskaan ollut minkäänlaista halua kuunnella minua ylipäänsä missään asiassa. Totuushan on se, että minulla on kuitenkin ollut ainoana meistä ammatillista kokemusta vanhustyöstä. Kyseessä oli lähinnä ns. paskaduuni ja koulutus työhön vähäistä, mutta olen oppinut jotain elämäni jokaisesta paskaduunista, toisista enemmän kuin toisista. Vanhustyö oli niitä aloja, joista koin oppivani kerta kaikkiaan valtavasti. Näin esimerkiksi omaishoitokuvioita ihan tarpeeksi havaitakseni, etteivät ne toimi edes lähietäisyydeltä, saati sitten uuvuttavan välimatkan päästä. Lisäksi, kuten sanottua, minulla on vapaaehtoistyön kautta paljonkin kokemusta ja tietämystä lähisuhdeväkivallasta.

Ehkä on todella niin, että äitini ei ole yksinkertaisesti voinut nähdä oman äitinsä tilannetta yhtä realistisesti kuin minä, koska tällä ei ole ollut samaa tietämystä vanhustyöstä ja väkivallasta (kumpikin konteksteja, joiden kautta isoäitini tilannetta on pakko tarkastella). Harmi, että minä olen meidän perheessämme ikuisesti se outo tyyppi, jonka puheita ei oteta vakavasti. Ei sillä väliä, että minulla voisi olla asioista järkevääkin sanottavaa, esimerkiksi juuri työkokemusteni vuoksi: kaikki suodattuu sen kautta, että nyt sinä liioittelet, sinä vain aina yrität olla erilainen.

Nyt lienen jo purkanut tätä kerää kylliksi tälle illalle. Edelleen on yhtä avuton olo: en voi näemmä tehdä mitään äitini auttamiseksi, ainakaan jollen suostu rituaaliselle vierailulle isoenoni kuolinvuoteen äärelle. (Kuinka tämä konkreettisesti auttaisi äitiäni? Enpä tiedä.) Itse asiassa jopa aviosiippa on kieltänyt minua lähtemästä. (OK, mieshän ei tietenkään oikeasti määrää menemisiäni, mutta hän näkee ja tietää, kuinka hirveästi tämä keikka minua ahdistaisi. Siksi hän yrittää vaikuttaa mahdollisimman määrätietoisesti siihen suuntaan, etten antaisi syyllistää nyt itseäni vierailemaan isoäidin luona.) Asiaa ei helpota se, että minua supistelee välillä miltei yhtäjaksoisesti. Vaikkeivät supistukset ole kivuliaita eikä ennenaikainen synnytys varmaankaan uhkaa, ei silti ole mukava ajatus lähteä supistellen böndelle ahdistumaan, monen tunnin matkan päähän Kätilöopistosta. Joten, ei. En mene. Ja paariana pysyn.

Mitä hyötyä muuten äidilleni on tässä tilanteessa kantaa kaunaa minua kohtaan ja heittäytyä marttyyriksi? Sitäkään en käsitä. Jotenkin hänen täytyy kai pahaa oloaan purkaa, ja perinteisesti sitä on purettu minuun. Voi olla niinkin, että jos nyt menisinkin vierailemaan isoenon ja isoäidin luona, tekisin kuitenkin tällä vierailulla äitini mielestä jotain perin pohjin väärää. (Kuten esimerkiksi kiihdyttäisin isoäitini raivoon, minkä kieltämättä teenkin ja mitä yritän äidilleni tolkuttaa.) Sitten hän voisi syyllistää minua siitä.

Saan itseni tässä purkauksessa kuulostamaan siltä, kuin minä yksin olisin suvussani edes jossain määrin täyspäinen. Vannon, että siltä se tuntuukin. Tulihan tästä nyt aika purkaus, mutta menköön blogiin vain. Eihän tätä ole pakko kenenkään lukea - tuskin kukaan jaksaa loppuun saakka. Itselleni tuli hiukan selkeämpi olo, vaikka mitään olennaista en vieläkään keksinyt, mitä voisin tehdä tilannetta parantaakseni. Jatkan isoäidille soittelemista, tuskin muuta nyt voin. Kyllä minä kestän hänen purkauksiaan langan päästä. Ja mielelläni ottaisin osan hänen pahaa oloaan, jos voisin - isoäitini hätä on nyttemmin niin käsin kosketeltavaa, ettei siinä ole enää liiemmin manipulointia tai pelaamista (kummakin hän kyllä hallitsee). Äitini marttyyrinpeliin on hankalampaa asennoitua. Harjoitukset jatkukoot!