Hautajaiset ovat ohi, vanhustenhoidolliset pohdinnat jatkuvat. Mihinkäs niistä.
Itse hautajaiset sujuivat kyllä hyvin, tai sillä tavalla kuin ne minun suvussani keskimäärin sujuvat. Pidän oman sukuni hautajaisia periaatteessa aika vastenmielisinä tilaisuuksina muun muassa siitä syystä, että kyseessä ovat aina kirkolliset hautajaiset, vaikka vainajat eivät olisi olleet millään tavalla uskonnollisia ihmisiä.
Sinänsä minulla, uskonnottomalla ihmisellä, ei ole mitään uskonnollisia tilaisuuksia vastaan. En ole koskaan ollut sitä lajia änkyrä. Päinvastoin, käyn itse asiassa kirkossakin ihan mielelläni, jos ajatus jostain syystä päähäni pälkähtää. Aika usein näin käy esimerkiksi matkoilla: jos haluan käydä turistina katsomassa kirkkoa, minusta on paljon mielenkiintoisempaa valita sopiva aika ja mennä saman tien sanaa kuulemaan. Luulen, että ihan kotimaassakin käyn kirkossa useammin kuin suomalainen kirkkoon kuuluva tapakristitty keskimäärin.
Ylipäänsä jos uskonnollinen tilaisuus on osanottajilleen merkityksellinen ja koskettava, koen sen yleensä koskettavana itsekin, vaikken uskoa jaa. (Tästä lausumasta voisi toki rajata pois sellaisten uskontokuntien järjestämiä tilaisuuksia, joihin suhtaudun periaattellisen negatiivisesti. En varmaankaan kokisi miellyttävinä sellaisia seuroja, joissa vaikkapa eheytettäisiin homoja.)
Isoeno ei kuitenkaan tietääkseni ollut millään tavalla uskonnollinen ihminen, joten minusta tuntuu väärältä, että hänen kuollessaan hautajaistilaisuus on silkkaa uskontoa. Meidän perheessä tämä vielä korostuu siksi, että kun muistotilaisuudessa kysytään, haluaisiko joku lausua vainajasta muistosanoja, ei kukaan sano mitään. Olin tästä ensimmäisellä kerralla aika järkyttynyt, nyttemmin jo osasin odottaa samaa reaktiota.
Käyköhän kenenkään muun suvussa säännöllisesti näin...? Joku on kuollut ja ollaan kokoonnuttu porukalla häntä muistelemaan, eikä kukaan halua sanoa julkisesti vainajasta mitään? Se on kuulkaa piinallinen kolmen minuutin hiljaisuus se. Hiljaisuuden rikkoo lopulta pappi, joka kokee papilliseksi velvollisuudekseen puhua hiukan lisää uskontoa. Eli oikeastaan vainajasta ei puhuta yhtään mitään, taivaan valtakunnasta vain jne. Se on minusta kornia, jos mikä.
Toki ymmärrän, että hautajaiset ovat eloonjääneitä eikä kuolleita varten, mutta tässä tapauksessa ei kyllä kukaan perheenjäsenkään ole millään tavalla uskonnollinen. Tietysti veljen kirkollinen hautaus oli isoäidilleni itsestäänselvyys, eikä hän voine edes kuvitella, että asiassa oltaisiin voitu menetellä muulla tavoin. Se ei kuitenkaan tee toimituksesta vähemmän vastenmielistä: jos tilaisuudella ei ole aidosti hengellistä merkitystä kenellekään lähisukulaiselle, on kyseessä vain turha ja kolkko tapa.
Positiivisinta hautajaisissa oli se, että isoäitini pystyi osallistumaan ja jaksoi olla mukana koko muistotilaisuudenkin ajan. Ajattelin etukäteen, että tämä vaatisi pienen ihmeen, ja niin se tavallaan vaatikin. (Rakastuin myös erääseen toiseen mummoon, sekin oli positiivista.)
Isoäitini oli tietysti etukäteen kamalan ahdistunut ja uskoi, ettei pystyisi tulemaan koko hautajaisiin. Kuten tavallista, minun nähdäkseni kyse oli siitä, että isoäiti pelkäsi nimenomaan ahdistuksen käyvän liian suureksi. Ja kuten tavallista, äitini vähätteli ahdistuksen roolia isoäidin voinnissa ja toisteli vain sitä, kuinka kyseessä on "vanha ihminen" ja "fyysisesti erittäin huonossa kunnossa". (Minun nähdäkseni isoäidin fyysinen kunto on varsin hyvä pian 90-vuotiaalle.)
Joka tapauksessa, isoäitini on ilmeisesti mietiskellyt tätä ahdistusasiaa itsekin ja lopulta saanut kysyttyä, että eikö olisi olemassa jonkinlaista rauhoittavaa lääkettä hänen oloaan helpottamaan. Että jos vaikka ennen hautausta ottaisi, niin ehkä silloin paremmin kykenisi paikalle. Ja kas vain, jostain mummulle Temesta saatiinkin, tai itse asiassa puolikas Temestaa, kuten äitini erittäin painokkaasti korosti. (Kai isoäiti on sitten vain puoliksi ahdistunut, jos tämä ottaa vain puolikkaan rauhoittavaa?)
Oli plaseboa tai ei, niin joka tapauksessa isoäidin voimallisin paniikki todellakin laantui rauhoittavan ottamisen jälkeen. Ei lääke häntä millään tavalla tunnottomaksi turruttanut, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut olla aivan hajoamispisteessä koko aikaa. Uskon, että isoäitini pystyi olemaan hautajaisissa paljon aidommin läsnä, siis myös tunteiden tasolla, kun hän sai kaikista pahimpaan ahdistusoireiluun edes jotain apua.
(Sivumennen sanoen minua ärsyttää ihan tuhottomasti se vakioargumentti kaikkia mahdollisia päälääkkeitä vastaan, että ne vain turruttavat ihmisen ja vaimentavat todelliset tunteet. Kokemuksia lääkkeistä on monenlaisia, mutta yleiseksi totuudeksi tuosta ei ole sitten millään.)
Voisi toivoa, että omaishoitajana äitini olisi ottanut tästä lääke-episodista onkeensa, mutta tuskin näin onnellista kehitystä sentään tapahtui. Vaikka äitinikin ilmiselvästi näki lääkkeen helpottaneen isoäidin oloa, on hänen kantansa kuitenkin se, että missään nimessä mitään rauhoittavaa ei voi koskaan antaa yksin asuvalle vanhukselle. Siinä on kyllä toki perääkin.
Mutta miksi vanhus sitten asuu edelleen yksin? Siksi, että hautajaisten jälkeen isoäiti pani kovan kovaa vasten ja kieltäytyi kertakaikkisesti lähtemästä äitini luokse. Samaten mummu kertoi juuri puhelimessa, että on tästälähin peruuttanut kunnallisen ateria- ja kaupassakäyntipalvelun. Kun kysyin, kuka nyt käy kaupassa, oli isoäiti sitä mieltä, että "kylläpähän jonkun saan käymään". Lue: äitini, joka asuu edelleen 350 km:n päässä. Isoäiti yrittänee tällä liikulla kiristää äitiäni taipumaan sellaiseen ratkaisuun, että äitini muuttaisi hänen luokseen.
(Olen muuten sitä mieltä, että isoäidilläni onkin oikeus päättää, missä asuu. Mielestäni hänellä vain ei ole oikeutta päättää sitä, missä muut asuvat.)
Muunkinlainen kiristys on taas vahvasti kuvioissa. Kun puhuin tuota yllä mainittua puhelua isoäitini kanssa, olimme eri mieltä eräästä isoäidin mieltä kuohuttaneesta tapahtumasta. Kyseessä ei ollut mikään käytännön asia, olipahan vain periaatteellinen erimielisyys, eikä eroavan mielipiteen poikinut sattumuskaan kovin kummoinen ollut.
Isoäiti kuitenkin latasi heti: "Sinä olet kyllä paha ihminen, kun ajattelet noin väärin!" Ja perään: "Ei sitä tiedä, minkä kohtauksen minä nyt tästäkin saan, kun olit minulle noin paha!"
No ei tiedä juu, eikä kai saisi huvittua tästä, mutta huvituinpa kuitenkin. Pitää huvittua, kun on aikuinen ja sen verran etäällä, että asian koomisenkin puolen voi nähdä. Syytös on kuitenkin jo lapsuudesta tuttu, sekä äidin että isoäidin taholta. Jos olen jostain eri mieltä, en ole ainoastaan väärässä, olen myös paha. Tämä pahuus voi aiheuttaa läheisissäni paitsi murhetta, myös konkreettisia fyysisiä seurauksia, kuten sairauskohtauksen (itse asiassa jopa kroonisen sairauden, vaikka sellaista ei tällä kerralla otettu puheeksi). Ja jos näin käy, on se minun syytäni. Pahuuttani ei siis voi edes kuitata sisäsyntyiseksi piirteeksi, jolle en voi mitään: olen aina paha tahallani. Vaikka päättely nyt naurattaa, niin kaipa se on jotain vaikuttanut, kun olen pahuudestani aivan pikkulapsesta saakka niin paljon kuullut.
(Pahuus ei muuten myöskään poistu sillä, että pidän pääni kiinni ja olen ilmaisematta eriäviä mielipiteitä. Tätäkin on kokeiltu. Kun äitini tai isoäitini on tällä tuulella, niin käytöksestäni tai sitten vaikkapa ulkoisesta olemuksestani löytyy aina joku piirre, joka todistaa pahuudestani ja jonka myöskin tuotan tahallani. Helpoimmin tämä kuitenkin todetaan mielipiteistäni.)
Hoh hoijaa. Isoäidin kanssa mentiin nyt joka tapauksessa takaisin lähtöruutuun. Äitini elää kotonansa ja isoäiti omassa kodissaan, mutta käytännössä äitini ei voi palata minkäänmoiseen normaaliin elämään. Esimerkin antaakseni: ensi viikonloppuna järjestämme perheillallisen miehen tohtoriksi valmistumisen kunniaksi (kyseessä ei ole varsinainen karonkka, sillä tohtoroituminen on tapahtunut maassa, jossa sellaista ei tavata järjestää). Äitini ja hänen miehensä piti tulla illallisille, ja taisi heillä olla muutakin menoa täällä päin, miehellä ainakin oli työasioita. Nyt on heidän menonsa peruttu, sillä "emmehän me voi minnekään Helsinkiin tulla, kun meidän pitää kerran olla koko ajan hälytysvalmiudessa".
Tällä hetkellä äitini lienee sairaslomalla, joten sen puolesta hän voinee alituisessa valmiudessa ollakin (paranemisen kanssa voi olla niin ja näin), mutta entäs kun sairasloma loppuu? Kuinka äitini voi tässä tilanteessa jatkaa esimerkiksi työtänsä normaalisti? Aika näyttää, mutta minä ennustan taas pahaa.
Tämä on yksi sellaisista kuvioista, joihin perheeni tuntuu aina päätyvän ja joiden vuoksi minun on niin hankalaa ylläpitää välejä perheeni kanssa. Itse asiassa tässä on myös eräs syy siihen, miksi kirjoitan tätä blogia. Nyt kun olen itse ruvennut perheenlisäyspuuhiin, yritän pakottaa itseni ajattelemaan tarkkaan sitä, mistä kaikesta näissä pahan olon kierteissä on kyse ja kuinka ne ehkä, mahdollisesti, voisi yrittää oman lapsensa kohdalla välttää. Kirjoittaminen auttaa tunnistamaan toimintamalleja. Eli ihan yksinomaan ei ole vain tarkoitus vuodattaa sitä, kuinka perhe ottaa päähän. Vaikka onhan tässä sekin motiivi vahvana läsnä, sitä ei voi kiistää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti