Lapsivuodeajan unia

Lapsi on syntynyt, lumisateella. Siitä ehkä lisää myöhemmin.

Lapsivuodeaika yllättää. Päivällä on kohtalaisen helppoa, eivätkä yösyötötkään hankalia ole - mutta painajaiset!

On kahta tyyppiä: lyhyitä kauhu-unia ja pidempiä surullisia unia. Tässä viime öiden parhaimmistoa, alkaen surullisista:

-Olemme E.:n kotona, keittiössä. E.:n isä on tullut hulluksi. Hän jokeltelee kuin pikkuvauva ja nojautuu minua kohti keittiön pöydän ylitse, haluaa imeä rintojani. E. nojautuu keittiön seinää vasten ja itkee hillittömästi. Yritän lohduttaa häntä ja sanon, että minunkin isäni on hullu.

-Olen perheeni vanhassa omakotitalossa. Asun vielä kotona ja siskoni asuu myös. Meillä on kissanpentu, jota minun on käsketty ruokkia rintamaidollani. Kissa kuitenkin sairastuu tästä ja alkaa purra minua hillittömästi. Siskoni on minulle vihainen ja sanoo, että olen taas tehnyt kaiken väärin, vaikka minun nimenomaan käskettiin antaa kissalle omaa maitoani. Siskoni sanoo, että nyt kissa kuolisi. Hän laittaa kissan uuniin, jotta se pysyisi edes lämpimänä.

-Olen E.:n kanssa vierailulla samassa talossa, jossa äitini asuu vielä, mutta isäni on juuri muuttanut pois. Isäni hoivailee kaksosia, jotka hän on ilmeisesti saanut jonkun toisen naisen kanssa. Olen raskaana.

E. on joutunut jättämään väliin yhden synnytysvalmennuksen Helsingissä, joten nyt hän joutuu käymään Ylivieskassa korvaavalla valmennuskerralla. Synnytysvalmennus pidetään samoissa tiloissa, joissa on pakolaisten vastaanottokeskus. Pakolaisten puolella on myös pikkuvauvoja, mutta heille ei ole muita tarvikkeita kuin yksi pinnasänky ja siihen yhdet lakanat. Sänky on saastainen, ulosteissa, koska aikuisia on istunut sillä ja laskenut alleen.

E. on synnytysvalmennuksesta tullessaan aivan poissa tolaltaan. Hän makaa keittiön lattialla eikä pysty edes puhumaan ja kertomaan tapahtuneesta; hän on kirjoittanut siitä kuvauksen kännykkäänsä ja antaa minun lukea sen. En tiedä, kuinka lohduttaisin. E. nukahtaa lattialle.

Kaikki perheenjäseneni ovat minulle vihaisia. En tiedä, miksi. Jotain muutakin tuntuu olevan tapahtumassa kuin vanhempieni ero. Jossain vaiheessa äitinikin makaa keittiössä ja kysyn häneltä suoraan, mikä on vialla. Äitini vastaa, mutta niin heikolla äänelle, että joudun kumartumaan aivan hänen lähelleen ja pyytämään kaksi kertaa, että hän toistaisi vastauksensa. Lopulta kuulen äitini sanovan, että hänellä on keuhkosyöpä, on ollut jo kaksi vuotta.

(Tästä unesta herättyäni itken. Äitini on polttanut tupakkaa koko aikuisikänsä.)

Kauhu-unet ovat huomattavasti lyhyempiä ja intensiivisempiä. Esimerkiksi tällaisia:

-Minä ja E. olemme isoäitini talossa. On yö, nukumme äskettäin kuolleen isoenon kammarissa. Talo on muuten tyhjä. Kuulen tuvan puolelta pamauksen. Menen tupaan katsomaan ja huomaan, että ikkuna on avautunut ja paukkuu tuulessa. Ulkona tuntuisi olevan tyyni pakkasilma, mutta siitä huolimatta sisään käy voimakas tuulenpuuska. En saa ikkunaa painettua kiinni. Koko tilanteessa on jotain niin kammottavaa, että alan huutaa.

-Olen synnytyksen jälkitarkastuksessa. Makaan jonkinlaisella hoitopöydällä ja sairaanhoitaja tutkii ompeleitani. Äkkiä alan vuotaa verta aivan suihkuamalla, sairaanhoitajan puku kastuu hetkessä verestä. Alan huutaa.

-Olen kotona. Asuntomme seinällä on pieni hylly, jolla on esillä vauvan ruumis. Ruumis on itse asiassa oma ruumiini vauva-ajalta; olen säilyttänyt sen ikään kuin muistoesineenä. Katselen vauvaruumista ja huomaan, että sen sieraimiin on kertynyt pölyä. Otan pölyhuiskan ja alan puhdistaa ruumiin kasvoja. Silloin vauvaruumis alkaa availla suutaan ja liikkua. Huudan.

(Herään näistä unista joka kerta, kun alan huutaa. Tuon viimeisimmän unen näin päiväsaikaan, kun nukuin ja pitelin vauvaa sylissä. E. katseli meitä nukkuessamme. Hän kertoo, että oli äkkiä kiinittänyt huomiota siihen, että hiukseni olivat liikahdelleet hiukan. Sitten, E.:n katsellessa, hiukseni olivat nousseet pystyyn. Juuri silloin heräsin ja kerroin nähneeni hirvittävää unta.)

Tukevasti yliajalla, mielialat heittelevät

Ei tämän alun perin pitänyt mikään mammablogi olla, mutta nyt on vuorossa avautumista raskaudesta ja erinäisistä ruumiinnesteistä. Olkaatten varoitetut.

Kolmatta päivää mennään yliajalla ja tänään oli todella masentava neuvolakäynti. Lapsella kaikki hyvin, mulla ilmeisesti saattoi olla valkuaista virtsassa (tai ainakin pikatesti reagoi silleen, mikä ei välttämättä ole koko totuus). No, valkuainen virtsassa ei ollut se masentava osuus neuvolakäynnistä, mulla on täysin hyvä verenpaine ja yleisvointi muutenkin, joten raskausmyrkytyksestä tuskin voi olla kysymys.

Masentavaa oli se, että terkkari suhtautui tähän yliaikaisuuteen jo niin osaaottavasti, että oikein säikähdin. Tyypin painoarvio oli 3.9 kg, mikä alkaisi tietysti olla jo vauvaksi ihan kohtalaisen kokoinen, mutta ei nyt kuitenkaan minun kokooni nähden mikään jättiläinen. Terkkari kuitenkin loihe toivottamaan "voimia" ja "kestämistä" ja "jaksamista" niin empaattisen oloisesti, että hirvitti. Aivan kuin nyt oltaisiin lopullisesti yli sen rajan, jonka toiselta puolelta vielä saattoi katsoa luottavaisena tulevaan ja toivoa edes jossain määrin positiivista synnytyskokemusta... Ja kovasti terkkari säälitteli, että hän haluaisi auttaa jotenkin, mutta kun ei vain siihen millään pysty.

Eikä sekään vielä riittänyt: täti alkoi spekuloida, että toivottavasti en nyt traumatisoidu synnytyksestä niin hirveästi, etten sitten uskalla tehdä lisää lapsia! Minusta mahdolliset tulevat lapset eivät ole se relevantein asia, joiden kohtalolla kannattaa tässä vaiheessa pelotella. En haluaisi traumatisoitua synnytyksestä ihan vain itsenikään tähden, enkä siksikään, että oletettavasti
tämän ensimmäisenkin jälkeläisen alkutaival voisi siitä mutkistua...

Tulevien lasten maalailu on muutenkin kuulunut neuvolan repertuaariin ja lienee osa sitä kummallista asennekasvatusta, johon olen aiemminkin viitannut. Aluksi kyseessä olivat vain pienet heitot tyyliin "ensimmäisen lapsen kanssa asia X voi olla hankala, mutta seuraavien kanssa on jo paljon helpompaa, saatpa nähdä". Kun raskauden edetessä terveyteni on ollut tosi hyvä, on terkkari sitten kommentoinut pari kertaa sitä, että kyllä minun kelpaa tehdä lisääkin lapsia. Eräällä kerralla hän jopa ilmaisi asian näinkin painokkaasti: "Sinä saat luvan tehdä lisää lapsia, sinulla on kaikki mennyt niin hyvin." Ja nyt sitten ollaan siinä pisteessä, että tulevat lapseni olivat ilmeisesti varmoja, mutta nyt heidän syntymänsä on vaakalaudalla tämän nykyisen jättiläisen vuoksi. Huoh.

En oikein tiedä, miksi en reagoi särmikkäämmin näihin terkkarin heittoihin ja oletuksiin. Olen jotenkin niin hämilläni koko neuvolainstituution suhteen, etten osaa päättää, kuinka siihen asennoitua. Mitä lapsilukuun tulee, niin enpä usko haluavani lisää lapsia. Taikka oikeastaan uskon, että saattaisin hyvinkin haluta lisää lapsia, mutta en koe, että minulla olisi riittävän hyviä perusteita oikeasti yrittää saada lisää lapsia. Lisäksi haluaisin nyt katsoa ensiksi tämän yhden lapsen syntymän ja vauva-ajan, ennen kuin alan edes harkita kysymystä vakavissani. Voisin toki kertoa tämän terkkarille ja ehkä hän hyvinkin lakkaisi kannustamasta minua lapsiluvun lisäämiseen; en vain jotenkin voi käsittää, mikä hänen motiivinsa voi ylipäänsä olla kiinnostua minun lapsiluvustani, joten en tiedä, miksi minun toisaalta pitäisi selittää hänelle ajatuksiani tämän asian suhteen. (Enkä nyt edes mene siihen, ettei lapsia noin vain "tehdä"... Ja entä sellaiset naiset, joiden terveys raskausaikana ei ole hyvä: eikö heillä ole "lupaa" haluta lisää lapsia?)

Joka tapauksessa lähdin neuvolasta tosi itkuisena ja masentuneena, vaikka kaiken järjen mukaan tällaiseen tunteiluun ei pitäisi olla mitään syytä. Ensisynnyttäjien todennäköisin synnytysajankohta on 5 päivää yliajalla. Nyt on menossa vasta 3. päivä. Lapsi ei ole mikään Gargantua, enkä minä ole mikään pajunvitsa. Siksi toisekseen kun kerran lapsella on kaikki hyvin kohdussa, niin sen pitäisi antaa aihetta vain iloon. Tosi kiittämätöntä parkua vain sitä, että terkkarin asenne säikäyttää, kun kerran mitään oikeasti huolestuttavaa ei ole ilmaantunut.

Kaikesta huolimatta: mitä pikemmin pääsen synnyttämään, sen parempi. Huomiseksi minulla on aika akupunktioon ja jos sekään ei käynnistä, niin seuraavaksi kokeilen ayrvedista hierontaa. En ole tällaisten hoitojen suhteen mikään hard core -hippi, en esimerkiksi ole koskaan aikaisemmin käynyt akupunktiossa. En siis oikeastaan usko, että synnytys käynnistyy näillä konsteilla, ellei se ole jo jossain määrin valmis käynnistymään muutenkin. Jos kuitenkin valmiutta on, niin kenties nämä keinot hyvinkin laittavat synnytyksen käyntiin. Ei niistä mitään haittaakaan ole, hieronta ainakin on kivaa ja toivottavasti akupunktiokin. Ainakaan minulla ei ole neulakammoa, joten eka kerta ei pelota.

Kyllä tässä kaikenlaisia merkkejä toisaalta on, että pikku hiljaa voisi jotain alkaa tapahtua itsekseenkin. Supistuksista ei ainakaan ole pulaa: päinvastoin, supistelee taukoamatta ja vuorokauden ympäri. Supistukset vain, paha kyllä, ovat täysin kivuttomia. Aina puhutaan siitä, että säännöllisistä ja tiheistä supistuksista se homma lähtee etenemään, mutta nähtävästi supistella voi sekä säännöllisesti että tiheään, eikä silti oikeastaan tunnu yhtään missään.

Eksoottisimmat eriteuutiset viimeiseksi: olen neuvolapettymyksen ja hartaiden itkujen jälkeen suureksi riemukseni bongannut sellaista verisen limaista vuotoa, joka saattaa olla se kuuluisa limatulppa (jota ei ehkä oikeasti ole olemassakaan, ei ainakaan varsinaisena tulppana, onpahan vain loppuraskauden vuotoa). Eipä siitäkään vielä tiedä, lähteekö synnytys käyntiin päivän vai viikon kuluttua tms., mutta pitää nyt iloita kaikista edistyksen merkeistä.

Lisäksi iloitsen (varauksella) eilisestä vaalituloksesta: Haavisto ei ole mikään unelmaehdokkaani, mutta hänen pääsynsä toiselle kierrokselle merkitsee joka tapauksessa sitä, että voin ylipäänsä äänestää toisella kierroksella. Olisi ollut aika synkkää jättää äänestämättä sen tähden, että kummakin toisen kierroksen ehdokkaan äänestäminen olisi tuntunut mahdottomalta.

...ja olkoon lapsellista, mutta kaikkein eniten iloitsen lumesta. Minusta mikään ei ole niin ihanaa ja rauhoittavaa kuin lumisade. Minulle on kerrottu useaan kertaan elämäni aikana, ettei saisi toivoa hurjia lumikelejä, koska niistä on niin paljon haittaa esimerkiksi vanhuksille ja huonosti liikkuville ihmisille. Onhan siinä perää, mutta kuinkas estäisin itseäni iloitsemasta, ja miksi oikeastaan? Nyt olen sitä paitsi itsekin aika huonosti liikkuva: iso vatsa haittaa tasapainoa ja lumiset tiet ovat olleet ainakin meillä päin tosi liukkaita. Ei passaisi kaatua, kun lantion liitokset ovat muutenkin kipeät ja pitää varoa kolhimasta jälkikasvua. Paarustan siis lumisilla teillä todella hitaasti, mutta siitä huolimatta en voi olla fantasioimatta (kuten aina lumisateella), että kunpa pyry vain yltyisi. Kunpa tulisi niin paljon lunta, että kaikki hidastuisi vielä entisestään! Kunpa ihmisten olisi vieläkin hankalampaa kiiruhtaa! Ja pimeällä jokainen lyhtypylväs metsän reunassa tuo mieleen Narnian.

Kunpa lapsi syntyisi lumisateella!

H-hetkeen 3 päivää

Tänään on kolme päivää laskettuun aikaan. Huh. Ja tunnelmat ristiriitaiset: toisaalta ei haluaisi lähteä synnyttämään ihan juuri nyt, toisaalta taas ei haluaisi tyypin kasvavan jättikokoiseksi ennen kuin hänet täytyy pakertaa ulos. Tänään oli neuvolassa painoarvio 3,7 kg, mikä ei ole vielä jättiläisvauva minun kokoiselleni ihmiselle, mutta kyllä tuo minusta alkaisi olla ihan riittävän suuri ulos tullakseen. Jos vauva kasvaa hirmu isoksi ennen syntymäänsä, niin silloin emme kai edes pääse Haikaranpesään synnyttämään. Tämäkin riippuu kuulemma myös synnyttäjän koosta, joten kun en pienimmästä päästä ole, niin ehkä tämä vaara ei ole vielä akuutti. Eikä siksi toisekseen ole muutenkaan varmaa, että Haikaranpesässä on tilaa juuri silloin, kun me olisimme sinne änkeämässä.

Tämänpäiväinen neuvolakäynti oli aika hyvä. Olen ajatellut monta kertaa, että pitäisi kirjoittaa neuvolakäynneistä jotain, mutten ole saanut aikaiseksi. Eräs tavoitteeni olisi kirjoittaa tässä blogissa jotain niistä mekanismeista, joilla vauvoja ja lapsia kasvatetaan tiettyyn sukupuoleen, ja minusta tämä sukupuoleen kasvattaminen on selvästi alkanut jo neuvolassa, syntymättömän lapsen kohdalla. Lisäksi neuvolassa tunnutaan myös kasvattavan vanhemmuuteen sellaisilla tavoilla, joita en välttämättä pidä itse lainkaan luontevina tai tarpeellisina. En ole kyllä jaksanut niitä kovin napakasti kyseenalaistaakaan: vaikka terveydenhoitajamme tuntuu olevan (muilta kuulemieni kokemusten perusteella) ehdottomasti järkevimmästä päästä, on koko neuvolassa käyminen minusta toisinaan sillä tavalla hämmentävää, että joskus olen vain ihan hukassa sen suhteen, kuinka siellä tulisi käyttäytyä tai miten pontevasti reagoida mihinkin.

Viimeaikaiset esimerkit tällaisesta hämmennyksestä eivät liity lapsen tai vanhempien sukupuoliroolittamiseen, vaan ylipäänsä sellaiseen tietynlaiseen asennekasvatukseen, jonka mielekkyys ei ole minulle oikeastaan lainkaan selvillä.

Pari kertaa sitten terveydenhoitaja teetti minulle masennusseulan, mikä on toki hyvä juttu, sillä olen sairastanut masennusta aikaisemmin. Ihan mainiota, että tilannetta seurataan myös raskauden aikana. Kyselyssä piti vastata vain viimeisen 7 päivän fiilisten pohjalta ja mielialani oli ollut jonkin verran matalalla juurikin tuon viikon ajan. Sainkin seulasta tulokseksi vain yhden pisteen alle sen rajan, jossa kyseeseen saattaisi tulla masennus. Itse en pitänyt tätä kovin huolestuttavana, eikä terveydenhoitajakaan, kun kerroin, että lähinnä vain viimeksi kulunut viikko on ollut alavireisempi kuin tavallista.

Terveydenhoitaja kyseli sitten, että mistä saattaisi johtua se, etten ole voinut tuon viikon aikana yhtä hyvin kuin aiemmin. Kerroin, että yksi syy on varmastikin vain se, että olin joutunut lopettamaan uimisen ja joogan ja että säännöllisen liikunnan puute heijastuu sekä uneen että mielialaan. En mielestäni erikoisemmin valitellut tätä asiaa, kunhan totesin sen, minkä todeksi tiesin. Tästä seurasi yllätyksekseni pitkä luento siitä, kuinka urheilu nyt ei ole kovin tärkeää lapsen saamisen rinnalla, ja että kuinka ehdin uida ja joogata sittenkin kun lapsi on syntynyt. Ja että nyt on aika ottaa rennosti ja olla rasittamatta elimistöään liikaa. Ja että tämä loppuraskaus on lyhyt aika ihmisen elämässä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Olin tästä aika hämillään, sillä kyllähän minä tuon kaiken tiedän ja juuri siksi olinkin lopettanut sellaisen liikunnan, joka ei enää selkeästi tuntunut hyvältä. Siitä huolimatta on selvää, että liikunnan vähentäminen heijastuu mielialaani. Ei tätä asiaa muuksi muuta se, vaikka kuinka ajattelenkin, että liikkua kerkeän myöhemminkin. Minusta on kummallista, että tällaisen seikan toteaminen johtaa kehotukseen muuttaa omaa asennoitumistani: mihin suuntaan sitä pitäisi muuttaa, jäi kuitenkin epäselväksi. Pitäisikö minun olla kuuntelematta kehoni viestejä ja olla tunnistamatta sitä, että liikunnan vähentämisellä on vaikutusta fiiliksiin? Eikö se olisi vielä pahempi juttu, jos en tunnistaisi tällaista mekanismia ja sitten pähkäilisin, että miksiköhän nyt tuntuu huonommalta kuin ennen?

Tämä on sikäli hassu lähestymistapa, että toisaalta sekä neuvolassa että synnärin kahdenkeskeisessä valmennuskeskustelussa on hoettu tunnistaminen on kaikki -mantraa jo moneen kertaan. Kummallakin taholla on kartoitettu niitä voimavaroja ja toisaalta riskejä, joita kullakin synnyttäjällä ja pariskunnalla on, lähinnä siis vauva-aikaa ajatellen. Ja kummallakin taholla olen kertonut, että olen sairastanut masennusta aiemmin, joten tilastollisesti ottaen minulla on suurempi riski sairastua myöskin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Etenkin siellä synnärillä sinänsä sympaattinen kätilö yritti kääntää asian aivan päinvastaiseksi, eli riskin voimavaraksi. Hän kyseli jonkin verran siitä, kuinka masennustani on hoidettu, koska olen siitä toipunut, jne. Sitten hän otti tavattoman lempeän ja äidillisen asenteen ja alkoi selittää, kuinka olen ymmärtänyt asian aivan väärin. Kuulemma juuri minun kaltaiseni ihmiset, jotka ovat "kokeneet kovia" mutta "selvinneet voittajina", eivät sairastu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Sen riski koskee kuulemma sellaisia ihmisiä, joilla ei ole vielä vastaavaa "elämänkokemusta" ja jotka eivät sen vuoksi tunnista masennusta kun se hiipii päälle. Ja että koska olen toipunut masennuksesta ja tunnistan sen oireet, olisi riski minun kohdallani nimenomaan keskivertoa pienempi.

Tässä kohdassa puutuin kätilön puheeseen ja sanoin, toivon mukaan kohteliaasti, että hänen kertomansa ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Onhan todella paljon tutkimusnäyttöä siitä, että nimenomaan aiemmin sairastettu masennus on erittäin suuri riskitekijä synnytyksen jälkeiselle masennukselle, eikä tätä asiaa mikään positiivinen ajattelu muuksi muuta. Kätilö ei tuntunut tästä mitenkään loukkaantuvan, hymyili vain ja toisteli jotain siihen suuntaan, että kyllähän minunlaiseni ihminen kuitenkin hyvin selviäisi, kyllä hänen elämänkokemuksensa sen jo kertoo.

Minunlaiseni ihminen? Minulla on sellainen kurja tunne, että niin neuvolassa kuin synnärilläkin pärstäkerroin merkitsee todella paljon (ja missäpä ei merkitsisi). En sitten tiedä, miksi juuri minun pärstäni aiheuttaisi positiivisia reaktioita kummassakaan: en ainakaan ole ikinä mitenkään erityisen huoliteltu tai koeta antaa itsestäni normaalia parempaa kuvaa. Kuitenkin esimerkiksi juuri masennustaustasta puhuessani koen, että osaan puhua siitä neuvolan näkökulmasta "oikein": aiheesta puhuminen ei ahdista minua ja osaan kertoa tunteistani ja ajatuksistani kai riittävän analyyttisesti ja koherentisti. Annan varmaan sellaisen kuvan, että olen pitänyt huolta itsestäni parhaani mukaan ja hoitanut asiani sillä tavalla, kuten järkevän ihmisen tulee hoitaakin. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan (enkä todellakaan jaa tätä arvottavaa näkemystä, kunhan tunnistan sen neuvolan henkilökunnassa).

Itse en kuitenkaan niele sitä käsitystä, että esimerkiksi juuri masennuksen suhteen tunnistaminen on kaikki kaikessa. Kyllä toki masennuksen sairastettuaan voi tunnistaa mahdollisen uusivan masennuksen oireita aika herkästi. Jos kuitenkin olisi yleisemmin totta, että masennuksen kerran sairastettuaan sen silkka tunnistaminen olisi valtava voimavara, niin miksi sitten masennus niin usein joka tapauksessa uusii? Oireiden tunnistaminen on hyvä juttu ja varhainen avun hakeminen samoin, muttei minkään positiivisen ajattelun voimin itse sairautta torjuta. Ja on aika karkean yksinkertaistavaa, jos joku kätilö tunnin keskustelun perusteella kokee luokitelleensa minut ja taustani niin yleispätevästi, että hän voi "oman elämänkokemuksensa perusteella" kumota sen, mitä toisaalta tutkimusnäyttö sanoo sairastumisriskeistä.

Ylipäänsä en tuntenut itseäni lainkaan tuon synnärin kätilön sanoista: mitä ovat ne "kovat kokemukset", joihin hän viittasi? Onhan niitäkin, mutta itse kyllä puhuin kätilölle vain masennuksen sairastamisesta, en sinänsä mitään masennukseni taustoista. Ja "voittajana selviytyminen"? Urgh! Entä sitten sellaiset synnyttäjät, jotka eivät ole sairastaneet masennusta: millä perusteella joku ulkopuolinen voi sanoa, että heiltä puuttuisi "elämänkokemusta"? Kyse on kuitenkin sairaudesta, ei mistään elämänkoulusta! Lopulta minulle jäi sellainen tunne, että olen vain jotenkin onnistunut tekemään kätilöön hyvän vaikutuksen ja hän on luokitellut minut "fiksuksi ihmiseksi, joka kyllä pärjää". Tässä on minusta jotain kovin häiritsevää.

Vähän sama tunne on tullut minulle neuvolassa: kun terveydenhoitaja on huomannut, että olen lukenut aika paljon ajantasaista tutkimuskirjallisuutta raskaudesta ja synnytyksestä jne., ja että toisaalta en ole mikään super-vaihtoehto-kiihkoilija (vaikka aika ituhippi olenkin), hän on alkanut suhtautua minuun aivan eri tavalla kuin aluksi. Hän esimerkiksi pyysi yhdessä vaiheessa miestäni mukaan Jari Sinkkosen tutkimusprojektiin, koska sanoi tulleensa siihen tulokseen, että "juuri teikäläisten" sellaiseen pitäisi osallistua. Tämä voisi olla ihan viaton lausuma, jos terveydenhoitaja tarkoittaisi sitä, että nyt kun hän on tutustunut minuun ja mieheeni, hän arvelee mieheni olevan kiinnostunut lähtemään tutkimukseen mukaan. Mies ei kuitenkaan ole vielä kertaakaan ollut edes mukana neuvolassa! Mitä kaikkea "teikäläiset" siis tässä yhteydessä mahtanee tarkoittaa? Ja miksi isyyttä käsittelevään tutkimusprojektiin ei pyydettäisi mukaan ylipäänsä kaikenlaisia isiä - minkä vuoksi terveydenhoitajan tulisi suorittaa jonkinlainen etukäteisvalikointi (ja vieläpä ainoastaan äidin tavattuaan)? Projekti itsessään ei sellaista edellytä, se kävi selväksi (mies siis osallistui).

Taisin hieman rönsyillä. Alun perin lähdin ihmettelemään, miksi neuvolan pitäisi antaa nimenomaan asennekasvatusta aikuisille ihmisille ja etenkin sellaisissa asioissa, joissa koen, että asenteeni ei luulisi olevan mistään näkövinkkelistä ongelma. Enkä tarkoita sitä, että terveydenhuoltohenkilökunnalla tulisi olla mikään oikeus määritellä, kenen asenne sitten on ongelmallinen, ellei kyseessä nyt ole jokin sellainen asennoitumiskysymys josta tuntuisi olevan suoraa ja kiistatonta haittaa syntyvälle / syntyneelle lapselle. Mutta jos totean, että liikunnan puute vaikuttaa mielialaani, niin se on minusta vain toteamus, ei mikään signaali siitä että minulla on prioriteetit hukassa ja kaipaan lempeää ohjausta uudenlaiseen, positiivisempaan asennoitumiseen.

(Toinen esimerkki tällaisesta tuli yllättäen meidän doulalta, joka on muuten erinomaisen järkevä ihminen ja jonka kanssa olen paljon enemmän samalla aaltopituudella kuin neuvolan henkilökunnan. Oli puhe raskausarvista ja totesin, että minusta on nyt loppuraskaudesta ikävää, kun raskausarpia tulee. Ja huomautin vielä, ettei tämä ole minulle ulkonäöllisesti ongelma, kuten ei olekaan. Raskausarpien kurjuus on minusta siinä, että ne yksinkertaisesti sattuvat niin paljon. Sain tästä hyvästä doulalta luennon siitä, että vartalon muuttuminen on luonnollista ja että elämän jäljet saavat näkyä naiskehossa, jne. Ja jotenkin hän pääsi vielä siihenkin, että raskaudesta jääneitä kilojakaan ei kannata surra, tai kiloja ylipäänsä, koska nekin ovat vain elämän jälkiä.

Olin tämän luennon jälkeen samalla lailla hämmentynyt, kuin neuvolassa vastaavissa tilanteissa: kyllä minustakin vartalon muuttuminen raskaudessa on luonnollista, enkä taatusti ainakaan mitään kiloja sure. Mutta siitä en nyt vain pääse mihinkään, että kun iho repeää, niin se on kivuliasta ja kudosten repeämiseen liittyvä kipu on minusta ikävämpää kuin esimerkiksi liitoskivut. Tuntuu vaistomaisen hälyttävältä, kun jotain omassa kropassa menee rikki, vaikka oikeasti järjen tasolla tietää, ettei se ihon rikkoutuminen nyt kovin uhkaavaa ole. Enkä ymmärrä, millä lailla sellaisen asian toteaminen, että kudosvaurio tuntuu ikävältä, taaskaan lähettäisi sellaisen signaalin, että en ole sinut itseni kanssa noin ylipäänsä.)

Toisaalta tätä positiivista asennoitumista ja asennekasvatusta tunnutaan tyrkyttävän sellaisin henkilöön liittyvin perustein, jotka ovat minusta aika hämäriä. Miksi juuri minä olen sellainen henkilö, jonka kohdalla positiivinen ajattelu kääntää masennusriskinkin voimavaraksi? Vai sanotaanko tällä tavalla todellakin kaikille ja minä vain kuvittelen, että olen jotenkin onnistunut tulemaan luokitelluksi "oikeanlaisten", kehityskelpoisten ihmisten kastiin? En oikein välttämättä usko kuvitelleenikaan, niin usein ja useassa eri tilanteessa sanavalinnat ovat viitanneet tällaiseen.

Toivottavasti sitten lapsen synnyttyä neuvolatilanteita voi ohjata itsekin enemmän siihen suuntaan, että saisi ennen kaikkea konkreettisia neuvoja lapsenhoidossa. Niitä ottaisin tosi mielelläni vastaan: mielelläni olisin neuvojen tai vaikka sitten saarnojenkin saamapuolella, jos niillä tuntuisi olevan jotain relevanssia sen kanssa, mitä päässäni liikkuu ja minkälaisia pulmia oikeasti tielle voi tulla. Paha kyllä, ainakin valmennusten perusteella vaikuttaisi siltä, että mitään kovin vaihtoehtoista lastenkasvatustyyliä ei tulla rohkaisemaan. Esimerkiksi kantoliinailua, kestovaippailua ja vaippaviestintää ei suostuttu valmennuksissa edes kirjoittamaan puheeksi otettavien asioiden listalle, vaikka sille nimenomaan pyydettiin vanhempien toivomuksia ja kaikki muut toivomukset listaan kirjattiin. Saa nähdä, meneekö sitten vauvavaiheessa minulla ja mukavalla terkkarillakin sukset ristiin ja tulen luokitelluksi hankalien hörhöjen joukkoon.

Kunhan nyt ensiksi tästä synnyttämisestä selviäisi kunnialla...

Vuosikatsaus

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Tein positiivisen raskaustestin.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

En muista muita lupauksia kuin sen, että lukisin vähemmän kirjoja. Onnistuin tässä alkuvuodesta, loppuvuodesta olen päässyt repsahtamaan. Kirjojen ostamista olen sentään hillinnyt myös loppuvuodesta.

Tälle vuodelle tekisi mieli laatia vaikka mitä lupauksia, mutta enpä tiedä, mistä päästä kannattaisi lähteä tätä hyvien aikomusten sumaa purkamaan. Päällimmäisenä on tietysti mielessä, että lupaisin olla kelvollinen vanhempi jälkikasvulleni, mutta se nyt on jokseenkin itsestään selvä aie eikä uudenvuodenlupaukseksi riittävän hyvin rajattu. Toisaalta juurikin jälkikasvun odotuksen vuoksi ei tee mieli antaa ainakaan kovin kvantitatiivisia lupauksia, kun kerran ei tiedä, kuinka arki hänen kanssaan tulee järjestymään ja mihin aikaa sekä jaksamusta riittää. Mutta parannettavaahan omissa tavoissa olisi aina, oli jälkikasvua tai ei, ja kaipa tulisi yrittää panna itseään joissakin asioissa ruotuun vaikka kuinka tulisi perheelliseksi ja vauva-arki olisi rankkaa.

No niin, päätän nyt luvata ainakin sen verran, että 1) ostan vuoden aikana mahdollisimman vähän aikuisten kirjoja (lastenkirjoja voin edelleen hankkia jälkikasvulle) ja 2) yritän hankkiutua eroon mahdollisimman suuresta määrästä aikuisten kirjoja, jotka jo omistan (lastenkirjat tekevät tässäkin poikkeuksen).

Lisäksi 3) yritän tosissani olla riitelemättä äitini kanssa, vaikka hän varmasti tuputtaakin minulle lastenhoidollisia näkemyksiään, jotka ärsyttävät minua (tai no, eivät ainoastaan ärsytä, vaan iskevät suoraan kipeään hermoon - on harvinaisen raivostuttavaa saada lapsenhoito-ohjeita sellaiselta vanhemmalta, jonka omaan kasvatustyyliin on kuulunut laiminlyömistä, vähättelyä ja väkivaltaa, ja sitten kuulla tämän vanhemman perustelevan neuvojensa oikeellisuutta sillä että "kyllä minä tiedän, minähän olen jo kasvattanut lapsia").

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ei.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ainoastaan isoäitini veli, joka ei millään katsannolla ollut minulle läheinen henkilö, mutta jonka kuolema oli kuitenkin siinä mielessä suuri juttu, että minun odotettiin käyttäytyvän ja reagoivan kuin hän olisi ollut hyvinkin läheinen. Ja tämä kuolemahan johti erilaisiin isoäitirintaman komplikaatioihin, joita olen tässäkin blogissa puinut ja puin varmasti edelleen.

5. Missä maissa kävit?

Heinäkuun alkuun saakka asuin vielä Isossa-Britanniassa, sen jälkeen muutimme takaisin Suomeen. Suomen ja Ison-Britannian lisäksi en käynyt kuin kolmen viikon kesäkoulussa Italiassa (no jaa, kahden lentokoneen vaihdon verran myös Latviassa).

Olen hirveän tyytyväinen siihen, etten tehnyt vuoden aikana ainoatakaan ulkomaille suuntautuvaa lomaa! Minulla on sellainen tunne, että jännittävämpi vastaus tähän kysymykseen olisi luetella lukuisia maita, joissa on käynyt. Minusta asia alkaa olla päinvastoin: niin paljon kuin pidänkin matkustamisesta, on minulle aina henkilökohtainen voitto, jos en ole matkustanut (ainakaan ulkomaille ja ainakaan lentäen). Teimme vuoden aikana tosin muutaman ihanan kotimaanmatkan, siis Isossa-Britanniassa (siinä vaiheessa se oli vielä kotimaa).

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?

Hirveän hankala kysymys. Vuodesta 2012 on muutenkin varmasti tulossa ihan erilainen kuin mikään muu elämäni vuosi, joten vaikeaa sanoa, mitä siihen nyt sitten haluaisi lisää ja miksi. Muutenkin mietin pikemminkin sitä, mitä haluaisin vähemmän. En oikeastaan keksi tähän muuta kuin että haluaisin tänä vuonna retkeillä ja olla luonnossa huomattavasti enemmän kuin viime vuonna. En sitten tiedä, onko vauva-aika paras mahdollinen aika tämän toivomuksen toteutumiselle...

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

Olen todella erittäin huono muistamaan päivämääriä. En muista esimerkiksi sitä, minä päivänä tein sen positiivisen raskaustestin, vaikka sitä oltiinkin vuosi yritetty saada aikaan. Muistan sen, että viimeiset raskautta edeltäneet menkat alkoivat 19.4., koska sitä tietoa on käytetty lasketun ajan arvioimiseen. Muistan myös sen, että muutimme takaisin Suomeen 5.7., koska se on pitänyt kirjoittaa niin moneen blankettiin. (Näiden kahden päivämäärän ajallisesta etäisyydestä voikin päätellä aika paljon siitä, miten hektinen alkukesä oli ja miten nopeasti jouduimme sekä tekemään että toteuttamaan paluumuuttopäätöksen!) Eiköhän kumpikin päivämäärä joka tapauksessa unohdu, niin niiden kanssa tapaa käydä.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Tämäkin on hankala kysymys. Raskaaksi tuleminen ei ole "saavutus", joten sitä en voi tässä yhteydessä mainita.

Ehkä suurinta on ollut se, kuinka paljon rankkoja käytännön asioita onnistuin hoitamaan (toki yhdessä miehen kanssa) siinä alkuraskauden pahoinvoinnin keskellä: ohjelmassa oli mm. kaksi muuttoa kahden kuukauden sisällä, toinen kaupungista toiseen ja toinen peräti maasta toiseen. Suomen päässä piti vielä muuttaa yksi setti huonekaluja toiseen kaupunkiin ja raijata toinen tilalle. Siinä meinasi jaksaminen loppua ihan tosissaan. Ja pian muuttojen jälkeen oli aika rankka kolmen viikon kesäkoulu, edelleen alkuraskauden vaivojen vielä hankaloittaessa oloa.

En kuitenkaan oikein tykkää listata "saavutuksina" sellaista, että on selvinnyt ylikuormittavista tilanteista, koska se on vähän liikaa kuin ihannoisi itsensä ajamista sellaisiin tilanteisiin. Suurempi saavutus olisi oikeasti voida järjestää elämänsä siihen malliin, ettei tarvitsisi stressata ja ylikuormittua ja laatia tiukkoja aikatauluja.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Mjaa. Yksi artikkeli hylättiin aika katkeralla tavalla. Ai niin, ja apurahalotossakin tuli tänä vuonna vastaukseksi rosvosektori, joten kaipa se sitten oli se suurin epäonnistuminen. Nyt on kiikun kaakun, miten koko väikkärin käy. Mutta aivan kuten edellisessäkin kysymyksessä, en oikein osaa hahmottaa näitäkään yksinomaan henkilökohtaisina epäonnistumisina. Olen taipuvainen ajattelemaan, että sekä onnistumiset että epäonnistumiset yleensä johtuvat niin paljon muistakin tekijöistä kuin omasta panoksestani, että ei minun kannata ottaa niistä kaikkea syytä tai toisaalta kaikkea ansiotakaan. Mulla on elämän suurissa kysymyksissä vähän sellainen "se mitä saan, on se mitä annetaan" -asenne (kuten Jukka Poika laulaa). (Harmi, ettei tämä aina realisoidu arkipäivän tasolle: kaikenlaisissa käytännön suorituksissa olen hyvinkin taipuvainen syyttämään ja syyllistämään itseäni huonoksi ja epäonnistuneeksi.)

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Enpä juurikaan. Pari flunssaa ja pari pientä silmä- ja korvatulehdusta, siinä kaikki.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Näitä oli kaksi. Ostin miehelle kunnollisen Highland-puvun, tai oikeastaan se teetettiin. Ja kaikkine hienouksineen toki: kilttihame, takki, paidat ja oikeanlaiset muut vermeet (solmio, pitkät villasukat, sukkanauhat, veitsi jne.). Ehdottomasti kannatti teetättää miehelle puku, se on ihan törkeän komea ja nyt hän voi sitten käyttää sitä juhlapukuna toivon mukaan vuosikymmeniä, hyvällä hoidolla. (Vielä kun joskus saisin aikaiseksi teetättää itsellenikin puvun!)

Toinen hyvä ostos oli sekin miehelle: kunnollinen polkupyörä. Siitä on ollut hänelle paljon iloa ja liikuntoa.

(Sanon, että nämä olivat minun ostoksiani, sillä rahat otettiin minun säästötililtäni, mutta eipä se toisaalta näin naimisissa ollessa enää merkinne mitään, miltä tililtä raha tulee...)

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Jälkikasvun hikka oli (ja on) aika koomista.

13. Kenen käytös masensi?

Niiden ihmisten, jotka ovat nähneet kuvat suomalaisilta sikatiloilta ja silti ostivat joulupöytään kinkun.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Suurimmat yksittäiset menoerät olivat varmaankin nuo edellämainitut kiltti ja polkupyörä. Lisäksi rahaa on mennyt muuttoihin (niitähän on siis ollut tänä vuonna kaksi) ja vauvantarvikkeiden hankkimiseen (vaikka kaikki ostettava on ostettu käytettynä, niin on niihinkin jonkin verran saanut rahaa uppoamaan). Sitten on tietysti syöminen ja asuminen noin ylipäänsä, mutta niihin menee aina tasaisesti rahaa. Suomeen muutto tuntui ruokamenoissa todella paljon, etenkin luomutuotteiden osalta.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Siitä tunteesta, että joku kasvaa mahassa.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?

Ei varmaan siinä mielessä mikään, että hahmotan ylipäänsä aikaa kamalan huonosti, eivätkä muistoni oikein osaa kiinnittyä mihinkään ajankohtaan. Minulla on suuria vaikeuksia esimerkiksi muistaa sitä, kuinka vanha olen tai minä vuonna mikäkin elämäni suuri ja tärkeä asia on tapahtunut, joten mitään musiikkikappaletta en kyllä osaa kiinnittää ajanjaksoon, en ainakaan tietoisesti tai kovin paljoa jälkikäteen.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?

Raskaus on tuonut kymmenen kiloa, joten sikäli toki selkeästi painavampi, mutta lihavuudesta / laihuudesta en tiedä. Tuosta kymmenestä kilosta lienee aina suuri osa lasta, istukkaa, lapsivettä ja muuta nestettä, joten en osaa sanoa, paljonko "oma" painoni tällä hetkellä on. Olen kuulemma raskauden aikana laihtunut ainakin naamasta ja selvästi myös käsistä, kun sormus ei ole meinannut pysyä sormessa. Eipä sillä, että asialla mitään väliä olisi.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Köyhempi siinä mielessä, että äitiyspäivärahalle siirtyminen on pudottanut tuloja. Säästössä on varmaan suunnilleen yhtä paljon rahaa kuin ennenkin.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Liikkuneeni! Vaikka olen kyllä liikkunut miltei aina sopivan tilaisuuden tullen ja työn / raskauden / muiden tekijöiden salliessa. Silti sitä toivoisi aina liikkuneensa enemmän, eikä millään hampaat irvessä -mentaliteetilla (tyyliin "olen huono ihminen, jollen treenaa") vaan puhtaasti liikkumisen ilosta. Eli ehkä pitäisi vastata, että toivoisin järjesteneeni vieläkin tarmokkaammin itselleni aikaa, jolloin voin halutessani mennä vaikkapa uimahalliin tai ulos kävelemään.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Istuneeni tietokoneen ääressä! Nyt kun tutkimuksesta on jäänyt pois sekä laboratoriotyöt että kenttätyöt, on työ pelkkää istumista. Alan (taas) tosissani harkita, onko tällaisessa hommassa mitään järkeä.

20. Kuinka vietit joulua?

Kotona rauhassa, miehen ja kolmen ystävän kanssa. Yksi ystävistä joutui tosin lähtemään heti joulupuuron ja -saunan jälkeen, kahden muun kanssa söimme jouluaterian ja rentoilimme. Tämä oli kai ensimmäinen jouluaatto, jolloin en avannut yhtään ainoaa lahjapakettia - voitto!

21. Kuinka vietit uutta vuotta?

Jälleen kerran kotona rauhassa miehen kanssa - niin siinä käy, kun loppuvuosi ja loppuraskaus osuvat samaan aikaan. Olisimme kyllä kutsuneet meille ystäviä, mutta kaikki olivat muualla tai estyneitä. Äitini ja hänen miehensä piti tulla meille myös, mutta riitelin äitini kanssa niin pahasti edellisenä päivänä, että tuskin he olisivat tulleet. Jouduimme kyllä myös peruuttamaan kutsun muista syistä, koska miehelle tuli flunssa.

Kaikesta huolimatta uusi vuosi oli paras, jonka muistan. Laitoimme sienipizzaa ja puuhastelimme kotona kaikenlaista pientä ja rauhallista, minä enimmäkseen virkkasin sohvanpeitettä. Illan mittaan havaitsimme, että lähiseudun raketit ammutaan tuolta rantapuistosta, jonne päin meidän makuuhuoneemme ikkuna ja parveke antavat. Asunto on vieläpä sen verran korkealla, että puistosta ammutut raketit näkyivät juuri sopivasti ikkunastamme, kun makasimme sängyllä. Ensi kertaa elämässäni näin uuden vuoden ilotulituksen makoillen omassa sängyssä, oman rakkaan sylissä! Olin mittaamattoman onnellinen.

22. Rakastuitko vuonna 2011?

Rakastuin pikaisesti erääseen vanhaan naiseen, jonka tapasin isoäitini veljen hautajaisissa. Tuskin tapaan häntä enää.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Ei ole flaksi käynyt.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

En ole juurikaan katsellut telkkaria, joten hankalaa sanoa. Telkkariahan emme edes omista: jälkimmäisessä Britannian vuokrakämpässä sellainen kuului kalustoon, mutten tainnut laittaa sitä koskaan edes päälle. Ylen Areenalta on tullut katsottua sekalaisia dokumentteja sen jälkeen, kun muutimme taas Suomeen. Aivan loppuvuodesta uusintana alkanut sarja Sydänääniä on ollut aika mielenkiintoinen näin omaa synnytystä odotellessa, joten sanotaan nyt vaikka se.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

En ylipäänsä vihaa ketään, mutta tunnen olevani kiukkuisempi koko ihmiskuntaa kohtaan kuin viime vuonna tähän aikaan. (Saavutus sekin!)

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Äsh, ei yhtä kirjaa voi valita! Tiina Kaitaniemen Luonnollinen lapsuus ja Erja Rusasen Hoiva, kiintymys ja lapsen kehitys ovat antaneet paljon ajattelemisen aihetta.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Eniten on viime vuonna miellyttänyt Palefacen albumi Helsingi Shangri-la, vaikka se taitaakin olla julkaistu jo vuoden 2010 puolella.

28. Mitä halusit ja sait?

Tulla raskaaksi (ei voi mitään, tämä on vuoden 2011 keskeisin teema). Ja halusin saada vanhempainpäivärahan laskettua todellisten tulojeni mukaan eikä niin kuin olisin tuloton, kuten nyt apurahatutkijalle meinasi käydä. Olisimme pärjänneet rahallisesti kyllä, mutta minusta se olisi vain ollut todella väärin.

29. Mitä halusit muttet saanut?

Halusin saada sen yhden artikkelin läpi ensimmäiseen kohdelehteen. Ja halusin apurahalle jatkoa; ainakin luulisin, että halusin. Alkuvuodesta, kun miehellä oli vielä työnhakuprosessi kesken, halusin miehen saavan erään työn Tromssasta jotta voisimme muuttaa sinne. Halusin todella kovasti asua Pohjois-Norjassa. Ikävöin lunta ja kaamosta.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Kimmo Pohjosesta kertova dokumentti Pirun palkeet / Devil's Lungs.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Jos oikein räknään niin saan tulokseksi, että täytin 31; omaa ikäänsä on hankalaa muistaa. Siitäpä ei ole mitään käsitystä, mitä tein syntymäpäivänäni! Muistan hämärästi sen, että mies saattoi olla Saksassa tuolloin, mutta siinä kaikki.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Viime vuonna taisin sanoa, että raskaaksi tuleminen, ja koska se on tapahtunut tänä vuonna, niin ei kai mikään. Tunnen, että elämäni on suurimmalta osin mittaamattoman tyydyttävää. Ehkä ainoa asia, joka tyydytystä lisää, on tyytyminen itse, ei mikään ulkoinen seikka. Ts. elämästä tulee mittaamattoman tyydyttävää, jos tyytyy siihen, että kaikki on jo tässä (eikä se ole tyytymistä vähään, vaan päinvastoin huikaisevaa iloa ja rauhaa).

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?

Kirpputorivaatteita, kuten ennenkin. Ja loppuvuoteen on kuulunut se, että päälle menevät tasan yhdet raskausfarkut, eikä niistäkään ole nappi mahtunut kiinni ainakaan kahteen kuukauteen. Olen kulkenut iloisesti housut auki. Sen sijaan yläosien puolesta ei ole tarvinnut tähän raskauteen panostaa: minulla oli jo ennestään miljoona niin väljää tunikaa ja muuta epämääräisen säkkimäistä kolttua, että hyvin mahtuvat vieläkin. Minulle on useinkin käynyt niin, että ostan jonkin vaatteen vain siksi, että se on minusta kiva, ja jälkeenpäin huomaan vaatteen olevan äitiysmallistoa. (Näinhän käy helposti juuri kirppiksillä, kun ei ole erillistä äitiysvaatteiden osastoa.) Tämä on miehestä masentavaa.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Puoliso, ehdottomasti. Maailman paras puoliso!

35. Kuinka kuvailisit sisustuskonseptiasi vuonna 2011?

Kierrätys, kierrätys ja kierrätys. Lopputuloksena sekalaisen kodikas huusholli.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Kyllä tietysti eduskuntavaalit, perussuomalaisuuden nousu ja muiden puolueiden tavat reagoida siihen. Liityin tänä vuonna jopa Vasemmistoliiton jäseneksi, vaikken olisi aiemmin uskonut, että näin voisi päästä käymään (olen kovin skeptinen puoluepolitiikkaa kohtaan). Loppuvuodesta mielenkiintoa on herättänyt sikatilojen kuvaukset, niiden uutisointi ja ihmisten reaktiot (tai reagoimattomuus!).

37. Ketä ikävöit?

Entisen naapurin kissaa. Oikein montaa ihmistä, jotka jäivät ulkomaille (tai palasivat Suomeen, mutta kukin tahoilleen). Paria ihmistä, joista tunnen raskauden aikana etääntyneeni, tai joiden oikeastaan tunnen raskauteni aikana etääntyneen minusta.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Se ihana mummo hautajaisissa.