Onnellisuudesta ja sen vaihtoehdoista

Tilanne, johon äitini on nyt päätynyt isoäidin hoidon kanssa, muistuttaa minusta kaikessa toivottomuudessaan monelta osin vanhempieni avioliiton loppuvaiheita. Asuin tuolloin vielä kotona ja vanhempani olivat naimisissa, mutta käytännössä heidän välillään ei ollut yhteiselämää, eipä juuri kanssakäymistäkään. Tämä oli fakta, ei ainoastaan teini-ikäisen tyttären katkera arvostelma vanhempensa avioliiton tilasta. Isäni esimerkiksi asui eri huonessa kuin äitini, itse asiassa minun vanhassa huoneessani.

Kun siskoni muutti pois kotoa, muutin heti siskoni huoneeseen, sillä se oli vähemmän tupakansavuinen. Alkuperäinen huoneeni oli aivan kodinhoitohuoneen vieressä ja vanhemmat polttivat kodinhoitohuoneessa, joten savu levisi sieltä minun huoneeseeni (tosiasiassa se kyllä levisi koko taloon, mutta siskoni huoneeseen ei tullut aivan yhtä pahoja käryjä).

Kun muutin sijaa, vanhasta huoneestani tuli romuvarasto, kuten näissä tapauksissa helposti käy. Siellä oli siskoni ja minun hylkäämää kamaa ja sellaisia huonekaluja, joita muualle ei haluttu, mutta joita kukaan ei jaksanut kierrättääkään. Jossain vaiheessa sitten isäni muutti tuohon sekalaisten romujen majaan asumaan, eikä hän sieltä sen jälkeen kovin usein poistunut. Hän poltti tupakkaa kodinhoitohuoneessa ja joi kahvia keittiössä, mutta siinä se: lopun aikaa hän makasi vanhalla sängylläni. Jopa roina jäi ennalleen: isäni ei muuttanut uudessa asuinpaikassaan mitään.

Äitini ja isäni eivät siis juurikaan oleilleet samoissa tiloissa. Keittiössä tai kodinhoitohuoneessa kohdatessaan he eivät riidelleet: äitini enimmäkseen käyttäytyi, kuin isäni olisi lakannut olemasta. Minä ja isäni sanoimme aamulla toisillemme huomenta, ja jos isäni oli hereillä ja näkyvillä kun tulin koulusta, sanoimme terve. Missään emme käyneet koko perheen voimin: ajatuskin olisi ollut absurdi. En itse asiassa ajatellut, että minulla olisi sanan varsinaisessa merkityksessä perhettä. Äidilläni oli omat menonsa, minulla samoin. Isäni kävi ostamassa tupakkaa kioskilta ja toisinaan kai huoltoaseman baarissa.

Olennaisesti siis kaikki vanhempieni välinen rakkaus, ystävyys tai yleensä yhteydenpito oli tullut päätökseensä, mutta siitä huolimatta he jatkoivat yhteisasumista. Se, miksi näin tapahtui, oli minulle tuolloin mysteeri. En jaksanut käsittää, kuinka äitini saattoi elää näin kuluttavassa tilanteessa: samassa talossa miehen kanssa, jolle hädin tuskin edes puhui. Tätä jatkui vuosikaudet.

Isäni oli käsittääkseni aivan liian sairas tehdäkseen minkäänlaisia aloitteita asumisen tai avioliiton suhteen, joten oli selvää, että pallo oli äidilläni. Äitini ei kuitenkaan yrittänyt "pelastaa" isääni tai huolehtia, että tämä saisi asianmukaista apua tai tukea miltään ulkopuoliselta taholta. (Tämä vaihe oltiin käyty läpi aiemmin, tuloksetta.) Äitini ei ylipäänsä tehnyt isäni suhteen muuta kuin suhtautui tähän hiljaisen vihamielisellä ylenkatseella. Heillä ei ollut enää mitään konkreettista yhteistä projektia tai aktiviteettia. Minun kasvattamistani ei lasketa, sillä isäni ei vapaaehtoisesti puuttunut mihinkään tekemisiini, ja koska äitini ei tuossa vaiheessa käytännössä puhunut isäni kanssa, ei äitini voinut myöskään käskyttää tätä ottamaan kantaa minun toimiini.

Ei tämä nyt aivan yksi yhteen ole isoäitikuvion kanssa, mutta näen tilanteissa paljon yhteistä. Kyseessä oli tuolloinkin järjestely, joka samaan tapaan oli kerta kaikkiaan järjetön eikä hyödyttänyt ketään. Isääni ei taatusti hyödyttänyt se, että hän oli näkymätön omassa kodissaan, tai ehkä pitäisi sanoa entisessä kodissaan (on hankalaa kuvitella, että tuossa vaiheessa talomme olisi voinut tuntua isästäni kodilta). Minua ei millään tavoin hyödyttänyt se, että vanhempieni liitto jatkui. Ja äitini - jolla käytännössä yksin oli valta ja mahdollisuus tuo tilanne ratkaista - taatusti kärsi myös kovasti, eikä saanut mitään positiivista vastineeksi.

Tuolloin tietysti olin kovin katkera kumpaakin vanhempaani kohtaan ja syyttelin äitiäni kovin sanoin siitä, ettei hän edes yritä parantaa tilannettaan millään tavalla. Muistan, että koetin kuitenkin myös aivan aidosti ymmärtää, miksi äitini ei ota eroa ja lakkauta koko farssia. Kyselin tätä häneltä myös vilpittömästi, en ainoastaan retorisesti, enkä koskaan saanut kunnollista vastausta.

Se on sentään myönnettävä, ettei äitini koskaan yrittänytkään tarjoilla mitään "ollaan yhdessä lapsen tähden" -linjaa, koska sekin olisi ollut absurdi - eihän minullakaan ollut tuolloin juurikaan kosketusta isääni. Mutta kun kysyin, miksi äitini itse jää tilanteeseen, jossa hän on niin ilmeisen onneton, vastaus oli:

"Eihän sitä voi aina omaa onnellisuuttaankaan ajatella."

Tai: "Ei ihminen voi olla aina onnellinen."

Tai: "On sitä muitakin asioita mietittävänä kuin onnellisuus."

Tai jokin muu aiheen muunnelma.

Lienee selvää, että tuo vastaus ärsytti, hämmensi ja raivostutti minua loputtomiin. Tilanne ei ollut sellainen, että äitini olisi uhrautunut jonkun muun onnellisuuden tähden: kukaan ei ollut onnellinen, kaukana siitä. Itse asiassa jokainen perheenjäsen oli tässä vaiheessa silkkaa onnettomuuttaan sairastunut sekä fyysisesti että psyykkisesti. Minulla ei vielä suurin piirtein alle 16-vuotiaana ollut keinoja muuttaa tilannetta, ja kuten sanottua, isäni oli aivan liian sairas pannakseen muutosta alulle. Siskoni oli tuossa vaiheessa jo aikuinen ja muuttanut pois kotoa, mutta siskoni puolestaan toivoi vanhempiemme avioliiton jatkuvan - mistä syistä, sitäkään en tuolloin voinut käsittää. Tukea ei siis voinut odottaa siskoltakaan. Vain äidilläni olisi tuolloin ollut mahdollisuus purkaa toivoton tilanne jollain tavalla, eikä hän edes yrittänyt.

Tässä on jo monta yhtymäkohtaa isoäiti-soppaan. Äitini on nytkin todella hankalassa suhteessa psyykkisesti sairaan perheenjäsenen kanssa. On selvää, että sairaus hankaloittaa kanssakäymistä ja asumisjärjestelyjä, mutta äitini ei tahtoisi millään myöntää, että kyse on psyykkisestä oireilusta (tai no, kyllä hän sen myöntää, mutta hän ei haluaisi ajatella, että tilanteen hankaluus olisi pitkälti psyykkisen oireilun syytä). Taaskin väkivalta on mukana kuvioissa (tällä kerralla sen kautta, kuinka isoäidin veljen harjoittama väkivalta on kaikkiin osapuoliin vaikuttanut), eikä tapahtuneesta väkivallasta saisi tälläkään kerralla puhua ääneen. Äitini oma psyyke on lujilla ja hän on sairastunut myös fyysisesti.

Kun yritän nyt sanoa äidilleni, ettei hänen päänsä ja terveytensä yksinkertaisesti kestä etäomaishoitoa ja isoäidin painostustemppuja, on äitini alkanut turvautua vanhoihin tuttuihin lausumiin:

"En minä ole tässä omaa jaksamistani ajattelemassakaan."

"Ei onnellisuus ole tärkeintä."

Ja niin edelleen.

Edelleen, samalla tavalla tässä tilanteessa kärsivät kaikki osapuolet. Paitsi että äitini uupuu, isoäidilläkään ei taatusti ole turvallinen olo, yksin talossaan paniikkikohtauksia saamassa. Isoäitini varmaankin laskee, että hänen kannaltaan tilanne paranee, mikäli äiti antaa periksi ja joko muuttaa tämän luo asumaan tai sitten ajaa neljän tunnin matkan suuntaansa vieläkin useammin kuin nyt. Uskoisin kuitenkin, että toteutuessaan tämäkään vaihtoehto ei takaa onnea kenellekään osapuolelle. Ja jälleen kerran siskoni on kaikista pahimman järjettömyyden kannalla ja pikemminkin haluaisi, että äitini hoivaisi isoäitiä entistä tiiviimmin. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä selvemmin näen, että tässä toistetaan monin tavoin samaa tilannetta kuin n. 15 vuotta sitten.

Vaikka luulen, että ymmärrän äitiäni nyt paremmin kuin angstisena teininä, ei äitini suhtautuminen ole minusta aikuisen ihmisen näkökulmasta yhtään vähemmän raivostuttava kuin silloinkaan. "En minä tässä omaa onneani ajattele" on aika tyhjä lausuma, jos äitini konkreettiset päätökset tuottavat onnettomuutta paitsi hänelle itselleen, myös muille asianosaisille. Voisiko äitini niin sanotusti ottaa päänsä pois perseestään ja ajatella sitten vaikka muiden ihmisten onnea, jos oma ei kiinnosta? Ilmeisesti ei, koska ylipäänsä "onnellisuus ei ole tärkeää". Itse taas olen tällä taustallani tullut siihen tulokseen, että onnellisuus on ihan hemmetin tärkeää, miltei tärkeintä elämässä. Tämä käsitykseni sen kun vahvistuu.

Asiassa on sellainenkin synkkä puoli, että kestääkseen onnetonta elämäänsä äidilläni on oltava varaventtiili. En tiedä, mikä se varaventtiili tällä hetkellä on, mutta lapsuudenkodissani (etenkin siskoni muutettua pois) virkaa hoidin minä. Äitini esimerkiksi kertoi minulle usein, että itse asiassa perheeni ei olisikaan onneton, mikäli minä en olisi niin paha. Eräs konkreettinen syytös oli, että isäni psyykkinen sairaus on minun syytäni. Ja että jos "käyttäytyisin paremmin", voisi kaikki olla hyvinkin. Äitini syytteli ja manipuloi, oli väkivaltainen, järjesti hillittömiä itkukohtauksia, jopa teeskenteli sairaskohtauksia saadakseen minut reagoimaan haluamallaan tavalla ja saadakseen purettua omaa pahaa oloaan.

Jos äitini ei muka omaa onneaan halunnutkaan tavoitella, niin aika korkea hinta hänen onnettomuudestaan lankesi. En tiedä, kuka tällä kerralla maksaa, mutta eiköhän joku. Tiedän, että äitini yrittää manipuloida minua osin samoin konstein kuin ennenkin, mutta nykyään pystyn aika mainiosti suojelemaan itseäni näiltä yrityksiltä. Kenties äitini mies on tässä tilanteessa se, johon paha olo puretaan, tai kenties sisareni. Jos äitini joutuu taipumaan ja muuttaa isoäitini luokse, tilanteesta kärsii taatusti ainakin äitini mies. Mutta onhan sentään lohdullista, että onnellisuus ei olekaan tärkeintä.

Kuten mieheni tässä kohden voisi todeta: "Ilman oloa piisaa."

Vanhuudesta vielä

Loppuraskaus alkaa haitata työntekoa aivan toden teolla. Supistaa niin kovasti, ettei millään jaksa istua työpöydän ääressä kirjoittamassa. Sitten kun siirtyy sohvalle lötköttämään, niin työnteosta ei tahdo tulla mitään, vaikka voihan vaaka-asennossa ainakin artikkeleja lukea (ja nyt kyllä kannattaisikin, kun on kirjallisuuskatsaus työn alla). Ajatus kuitenkin harhailee ihan muille teille, tai sitten alkaa nukuttaa, kun kerran öisin ei saa nukutuksi.

Neuvolassa terveydenhoitaja käskee nukkua päivisin sen minkä voi ja olla kantamatta huonoa omaatuntoa työasioista. Sen taidon kun osaisi (siis keveällä omantunnolla oleilun, päiväunet useimmiten kyllä onnistuvat). Nytkin lötkötän sohvalla jotenkuten puoli-istuen tätä kirjoittamassa, tässä asennossa ei supista niin kovasti. Voisihan periaatteessa töitäkin tehdä näin puoli-istuen, mutta kuten sanottua, ei siitä tahdo mitään tulla.

Eilisestä megavuodatuksesta oli selvästi jotain hyötyä. Aivot siirtyivät yöllä puolihorteessa kelaamaan hiukan eri juttuja: samaan aihepiiriin liittyen tosin, mutta edistystä kuitenkin tapahtui. Jatkanpa siis selvittelyä vielä hetkisen. Ehkä en anna blogin osoitetta ihmisille, ennen kuin olen saanut nämä isoäitikuviot höpistyä itsekseni loppuun. En usko, että ne jaksaisivat potentiaalisia lukijoita suuresti kiinnostaa. Onhan minulla tosin jo yksi aktuaalinen lukijakin, eli ystävä, joka kiltisti toimi blogini tietoturvatestaajana. Tai no joo, hän on aktuaalinen lukija ainakin siinä mielessä, että hänelle olen kertonut blogin osoitteen - sitä en tiedä, mahtaako hänkään isoäitijuttuja lukea.

Siirryin joka tapauksessa yöllä mietiskelemään äitiäni ja hänen ahdistuksensa syitä. Luulen, että osa siitä kaunasta, jota äitini parhaillaan tuntee minua kohtaan, liittyy yksinkertaisesti asemaamme sukupolvien ketjussa ja ajan vääjäämättömään kulkuun. Nyt äitini on se, joka kantaa huolta omasta vanhasta äidistään: ennen pitkää minä olen se tytär (tai toinen tyttäristä), joka puolestaan joutuu kantamaan huolta hänestä itsestään (jollei kumpikaan meistä kuole sitä ennen). Jos en äitini näkökulmasta toteuta tyttärentyttären velvollisuuksia, niin kenties en tulevaisuudessa myöskään toteuta tyttären velvollisuuksia, en ainakaan äitiäni tyydyttävällä tavalla.

Tunnistan tämän huolen jo itsessänikin: minäkin olen tietysti jo miettinyt, kuinka tulen suhtautumaan vanhempieni vanhenemiseen ja siitä aiheutuviin käytännön kysymyksiin. Isäni kanssa olen tästä aiheesta jo hiukan keskustellutkin, lähinnä aivan yleisellä tasolla. Äitiäni vanheneminen selvästi ahdistaa paljon, enkä voi kuvitella ottavani asiaa puheeksi suoraan hänen kanssaan. Äitini ei esimerkiksi mielellään jäisi eläkkeelle, vaikka parin vuoden päästä se olisi edessä. Tänä vuonna hän on tosin kokeillut osa-aikaisella eläkkeellä oloa, mahdollisesti juuri isoäitini hoitokuvioiden vuoksi, mutta ensi vuonna hän sanoo palaavansa takaisin täyspäiväiseen työhön. Luulen, että eläkepäivistä tulee äidilleni vaikeita ja uumoilen lisää konflikteja välillämme tästä johtuen.

Jos siis äitini tahtoo väkisin ahtaa minut aivan tiettyyn (hyvin ahtaaseen) rooliin, jossa minun tulisi toimia suhteessa isoäitiini, niin tapahtuuko se osaksi sen tähden, että hän haluaisi minun ottavan tulevaisuudessa samantyyppisen roolin suhteessa häneen itseensä? Siksikö hän ottaa niin loputtoman henkilökohtaisesti sen, millä tavalla suhtaudun tai olen suhtautumatta isoäitiini? Oletus on hyvä työhypoteesi, mutta siinä on niin räikeitä ristiriitoja, että en millään tahdo jaksa päästä koko jutusta perille. (Ah ja voi, kunpa näistäkin aihepiireistä voisi puhua äitini kanssa!)

Ennen kaikkea ristiriitaista on se, että vaikka minun äitini (ja siskoni) mielestä on täytettävä aivan tietyt (tarkkaan määritellyt!) velvollisuudet isoäitiäni kohtaan, samaan aikaan en kuitenkaan saisi kohdella häntä missään mielessä tasaveroisena ihmisenä. Esimerkin antaakseni, minun tulisi valehdella isoäidilleni miltei kaikesta: harrastuksista, matkoista, terveydentilasta, raha-asioista, perheen tapahtumista. Oikeastaan raha-asiat on listassa ylimääräinen, niistä ei tule valehdella - niistä ei ylipäänsä saisi sanoa yhtään mitään puoleen tai toiseen. Terveydestä pitäisi aina sanoa, että terveenä olen ollut, vaikka olisi pää kainalossa. Jos joku perheenjäsen on riidellyt toisen kanssa, ei siitä saisi puhua (ei luonnollisestikaan myöskään perheenjäsenten raha-asioista, sairastumisista tai muusta kielletystä). Jos isoäitini kysyy, mitä kuuluu, ei siis oikeastaan saisi vastata kuin "hyvää" tai "eipä mitään", mikään muu ei ole turvallista.

Olen jo ajat sitten päättänyt, että en noudata äitini ja siskoni sanelemaa käyttäytymiskoodia isoäitini suhteen. Keskustelen hänen kanssaan samalla tavalla kuin keskustelisin kenen hyvänsä suhteellisen täyspäisen aikuisen kanssa (no niin, isoäitini ei varsinaisesti ole täyspäinen, mutta tarkoitan nyt sitä, etten ainakaan pyri tietoisesti infantilisoimaan tätä kuten äitini ja siskoni tekevät). Ennen kuin täten emansipoiduin, välini isoäitini kanssa olivatkin äärimmäisen huonot. Kun ryhdyin (vastoin kaikkia määräyksiä) suhtautumaan isoäitiini kuin ihmiseen, niin kappas vain, pystyimme luomaan aivan uudenlaisen kommunikaatioyhteyden.

Fyysiseen läheisyyttä tämä kommunikaation avoimuus ei helpota: isoäitini ei kerta kaikkiaan siedä minua silmissään, kun vierailen hänen luonaan (vaikka hän epäilemättä samalla rakastaa minua; tämä on kaikki kovin mutkikasta). Joka tapauksessa meillä on usein todella hyviä puhelinkeskusteluja ja ennen kirjoitimme toisillemme pitkiä kirjeitäkin. Jos äitini ja siskoni tietäisivät, minkälaisista asioista isoäitini kanssa keskustelen aivan luontevasti, he epäilemättä paheksuisivat minua vielä enemmän kuin nykyisellään paheksuvat.

En siis toisaalta jaksa käsittää, minkälaisen mallin vanhuksiin suhtautumisesta äitini minulle haluaa antaa. Ei kai hän voi sellaista toivoa, että kunhan hän itse hiukan vielä vanhenee, minäkin alan kommunikoida hänelle kuin pienelle lapselle? Itse asiassa hänen ei tarvitsisi enää vanhentuakaan, jos nyt sukupolvien ketjussa asioiden oletetaan toistavan itseään. Minulle on tolkutettu niin kauan kuin saatan muistaa, mitä saan sanoa isoäidilleni ja mistä asioista täytyy ehdottomasti valehdella. Alan muistaa lapsuuttani selvästi jo tosi nuoresta iästä lähtien, eli muistikuvani alkavat sellaisesta vaiheesta, jossa isoäitini oli vähän yli kuusikymppinen. Saman ikäinen siis, kun äitini on nyt.

Ja nythän minäkin saan lapsen. Miltä äidistäni tuntuisi, jos minäkin tahollani alkaisin heti paikalla ohjeistaa lastani, että isoäidille ei sitten saa puhua yhtään mitään merkityksellistä? Tuskin hän sellaista käytöstä minulta odottaa? Kovin mystinen on tämä kuvio!

Koska odotan lasta, joudun nyt peilaamaan tätä äiti & isoäiti -kuviota kahteen suuntaan. Toisaalta pohdin, kuinka suhtaudun isoäitiini nyt ja kuinka aion suhtautua omaan äitiini siinä vaiheessa, kun tämä vanhenee. Toisaalta mietin, minkälainen isoäiti minun äitini tulee olemaan omalle lapselleni ja millä lailla haluan heidän suhteeseensa vaikuttaa. Vaikka en todellakaan haluaisi sanella omalle lapselleni, kuinka hänen tulee isoäitiinsä (tai isoäiteihinsä) suhtautua, en voi kuitenkaan elätellä sellaistakaan kuvitelmaa, ettenkö tulisi tuohon suhteeseen vaikuttamaan. Vähimmillään asetan reunaehdot sille, kuinka paljon lapseni tulee tapaamaan isovanhempiaan.

Yhden asian tiedän: en aio antaa lapseni seurustella yksinään omien vanhempieni kanssa. En hetkeäkään. Tämä päätös ei ole muotoutunut kovinkaan tietoisella tasolla: olen vain lasta odottaessani ymmärtänyt, että näin asia on ja näin sen minun ymmärtääkseni kuuluu olla. En pidä äitiäni ja isääni kumpaakaan sellaisena ihmisenä, jonka kanssa jättäisin lapseni yksinään. En luota heihin. Kumpikin vanhemmistani on ollut väkivaltainen minua kohtaan, sekä minun ollessani pikkulapsi että myöhemminkin. Minun nähdäkseni jo tämä ratkaisee asian: näiden ihmisten hoivaan ei ole turvallista uskoa lasta. Mieheni on asiasta samaa mieltä.

Kun siis siunailen sitä, että äitini yrittää täydellisesti kontrolloida suhdettani isoäitini kanssa, niin onhan toisaalta minulla omakin agenda sen suhteen, millä ehdoilla oma lapseni saa tutustua omaan isoäitiinsä - ja jyrkkä agenda onkin. Minun suhtautumiseni taustalla ovat omat lapsuuden traumani, mutta lapsuuden traumoja riittää myös äidilläni. Kaipa ne vaikuttavat siellä hänen käytöksensä taustalla myös. Näin näitä solmuja siirretään, sukupolvesta toiseen.

Voisiko minusta tulla sellainen äiti, että olisin joskus omille (mahdollisille) lapsenlapsilleni myös turvallinen isoäiti?

Liikkeelle väärästä päästä

Alan selvittää mielessä hautuneita aiheita hiukan eri suunnalta, kuin mitä ennalta arvelin. Luulin, että tekstiä purkautuisi aluksi lapsen odottamisesta ja syntymästä, mutta nytpä lähdenkin liikkeelle kuolemasta.

Sukulainen tekee kuolemaa. Ei kovinkaan läheinen, isoäitini veli. Toisaalta äitini puolelta minulla on sukua niin vähän - ja suku on kaiken kaikkiaan niin outoa porukkaa - että tämä kyseinen isoeno näyttelee siinä kuviossa aika suurta roolia. (Isäni puolelta sukulaisia olisi vaikka kuinka, mutta heihin olen katkaissut välini jo teininä.)

Tiedän ennalta, että isoenon lähenevän kuoleman ja siihen liittyvien solmujen pohtiminen ei varmaankaan avaa minulle mitään uutta näkökulmaa asiaan, sen verran monta kertaa nämäkin kelat on pyöritetty läpi. Jospa asioista kirjoittaminen kuitenkin keventäisi hiukan omaa mieltä. Ehkä sitten ei tarvitsisi kelata näitä(kään) juttuja jatkuvasti mielen taustalla (tai vaihtoehtoisesti tilittää alituiseen miehelle, jota saattaa jo aihepiiri alkaa kyllästyttää).

No niin. Kyseinen isoeno on kenties vastenmielisin ihminen, jonka kanssa olen joutunut enemmän tai vähemmän säännöllisesti olemaan tekemisissä. Näin on tietysti kamalaa sanoa kuolevasta, mutta tällä tavalla asia silti on. Tyyppi on alistanut isoäitiäni kai koko aikuisikänsä. Isoäitini on siis asunut aina veljensä kanssa yhdessä ja nytkin he vielä periaatteessa asuvat samassa talossa, jossa ovat miltei koko elämänsä viettäneet (tosin tämä isoeno tuskin enää palaa kotiinsa kuolemaan, eiköhän hänen loppuaikansa kulu terveyskeskuksen vuodeosastolla).

En ole varma, minkä verran tässä alistamisen kuviossa on ollut mukana fyysistä väkivaltaa. Ainakin sellaisella on uhkailtu. Isoäitini on joutunut välillä pakenemaan kodistaankin, koska on pelännyt veljensä lyövän. Väkivallalla on uhattu muitakin: kuulemma ainakin isoisäni on isoeno luvannut iskeä puukolla kuoliaaksi. (Isoisäni ja isoäitini eivät olleet naimisissa, eivätkä koskaan asuneet yhdessä.) Lähinnä kuitenkin alistus lienee ollut henkistä laatua, kaikenmoista pientä ja suurta kiusaa sekä erilaista käytännön rasitetta.

Isoäitini on aina joutunut tekemään pääosan taloustöistä ja joutuisi kai tekemään ne vielä nytkin (89-vuotiaana), jos tämä hänen veljensä olisi vielä kotikunnossa ja saisi asiasta päättää. Vanhuksille on puuhattu kotiapua jo pitkään ja kunnallista apua olisikin ilmeisesti ollut saatavilla, mutta sitä ei ole saanut ottaa vastaan, sillä isoeno on kieltänyt. Hänestä se olisi ollut köyhäinapua: hän on kehuskellut, että hän ja isoäitini kyllä tulisivat toimeen kahdestaankin. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että tyyppi on karjuen komennellut isoäitiäni tekemään kotihommat. Isoäiti on itkenyt ja tehnyt.

Jos kaikki ei siltikään ole mennyt veljen mielen mukaan, niin kyllä hän on aina jotain ilkeää keksinyt. Kerran hän esimerkiksi katkaisi isoäitini lempipuusta kaikki oksat, niin korkealta kuin ylettyi, jotta koko puu jouduttaisiin kaatamaan (itse hän ei jaksanut sitä siinä vaiheessa enää kaataa). Isoäiti on välillä sisuuntunutkin näiden tempausten johdosta, soitellut itkuisia maratonpuheluita ja vannonut muuttavansa kylälle. Ja kuten tällaisissa pitkäaikaisen alistamisen kuvioissa liian usein käy, ei hän ole kuitenkaan koskaan päässyt irtautumaan veljestään.

Nyt sitten tosiaankin alkavat veljen päivät olla luetut. Isoäitini on aivan murtunut, itkuinen ja hysteerinen ja kauhuissaan. Hän kokee veljensä kuoleman edessä valtavaa riittämättömyyden tunnetta ja toistelee alituiseen puheluissaan, kuinka hän on yrittänyt tehdä parhaansa ollakseen hyvä sisar. Ja että kuinka hän on kuolevalle äidilleenkin luvannut, että pitäisi aina huolta veljestään. (Mahtoiko kuoleva äiti tarkoittaa aivan sitä, että isoäitini pitäisi omistaa koko elämänsä veljen tarpeista huolehtimiseen?) Ja siitä puhe siirtyy siihen, kuinka veli on aina ollut hyvä veli ja rakastanut kaikkia meitä, niin kovasti se on sinuakin aina muistanut.

En voi sille mitään: vaikka kuinka koetan asennoitua myötätuntoisesti isoäitini hätään, koko kuvio on minusta suorastaan puistattavan vastenmielinen. Koska toimin vapaaehtoisena auttajana lähisuhdeväkivaltaa kokeneille ja koska olen saanut tähän rooliin aika perusteellisen koulutuksen, en voi olla katselematta isoäitini käytöstä myös tästä näkökulmasta. Uskon, että isoäitini tuntee kaikesta huolimatta myös helpotusta siitä, että hänen elämänikäinen kiusaajansa on vihdoin kuolemassa. Ja koska hän kokonaan tai osaksi tunnistaa itsessään tämän helpotuksen tunteen, hän kokee siitä silmittömän huonoa omaatuntoa ja sen tähden vakuuttelee, että kyllä veli on kuitenkin ollut maailman paras veli. Koko kuvio on ihan sairas, niin kuin lähisuhdeväkivallan kuviot nyt yleensäkin ovat.

(En usko, että isoäitini voi yhtään mitään sille, että veljen kuoleman täytyy olla hänelle myös helpotus. Kyseessä on luullakseni silkka itsesuojeluvaisto: isoäitini terveys ei olisi kerta kaikkiaan enää kauaa kestänyt veljen palvelemista. Kun veli oli loppuaikoja kotona, hän esimerkiksi herätti siskonsa useita kertoja yössä huutaen hieromaan jalkojaan. Ensiksikin isoäitini - joka on todella säikky luonne - kauhistuu paniikkiin saakka tullessaan tällä tavalla karjumalla herätetyksi. Lisäksi hän on muutenkin huono-uninen, eikä yleensä herätyksen jälkeen päässyt enää uneen kiinni. Ilman kunnollisia yöunia hän ei olisi kovin kauaa tullut itsekään toimeen, muutenkin vanha ja sairas kun on.)

Kieroutuneessa kuviossa on toki muitakin osasia kuin isoäitini ja hänen veljensä. Oma äitini ja siskoni ovat aika lailla omaishoitajan roolissa kummallekin, sikäli kuin se 350 km:n etäisyydeltä onnistuu - ja eihän se onnistu, missä piilee osa hankaluudesta. Koska isoeno on toistuvasti kieltänyt kunnallista (tai muutakaan ulkopuolista) kodinhoitoapua sotkeutumasta asioihin, ei sitä ole (aivan viime aikoja lukuunottamatta) voitu hyödyntää. Niinpä sekä isoäitini että hänen veljensä ovat tulleet yhä enemmän ja enemmän riippuvaisiksi siitä, että äitini, siskoni tai äitini mies ajavat tuon tuostakin 350 km suuntaansa heidän asioitaan hoitamaan. Koko järjestely on ollut tavattoman rasittava kaikille osapuolille.

Olen suunnilleen viimeiset 10 vuotta pauhannut siitä, että on huutava vääryys mennä tässä kotiapukysymyksessä väkivaltaisen alistajan ehdoilla. Toisaalta ymmärrän, että isoäitiäni on pitänyt käytännössä suojella - ei sellaisia ratkaisuja voi ulkopuolelta ajaa väkisin läpi, jotka uhkaisivat lähisuhteessaan alistetun osapuolen turvallisuutta. Toisaalta taas tämä isoeno on luonteeltaan sellainen, että tuskin hän olisi pannut kovan kovaa vasten, jos kotiavun vastaanottaminen olisi esitetty hänelle ilmoitusasiana, ei neuvottelukysymyksenä.

Itse asiassa, niin paradoksaaliselta kuin tämä ehkä kuulostaakin (tai ehkä ei), isoeno on kaiken kaikkiaan aika surkea vässykkä. Kyllä hän aivan todella on tehnyt isoäitini elämästä helvettiä, mutta kenties juuri siksi, ettei hän ole oikein muuhunkaan kyennyt. Hän on (kotinsa ulkopuolella) nöyristelevä, kaikkia miellyttämään pyrkivä peräkammarin poika, jota ulkopuoliset ovat ilmeisesti aika lailla surutta käyttäneet hyväkseen esimerkiksi ilmaisena talkootyövoimana (ja tästä on sitten taas isoäitini kärsinyt, koskapa hän on joutunut tekemään oman talon töitä senkin edestä). Toki hän on ottanut henkisen niskalenkin isoäidistäni, mutta isoäiti onkin ollut monella tavalla helppo uhri.

Uskon, että jo ajat sitten olisi pitänyt voida järjestää asiat siihen malliin, että isoäiti olisi saanut ottaa vastaan kunnallista kotiapua. Äitini ja siskoni ovat kuitenkin panneet vastaan ja sitoneet itsensä etä-kodinhoitajiksi. Osasyy tähän on ollut se, että koko alistamisen kuviosta ei kerta kaikkiaan ole saanut edes puhua suoraan. Asiaa ei ole koskaan päästy selvittelemään sillä tasolla, että kuinkas nyt voitaisiin järjestää isoäidille apua tämän turvallisuus kuitenkin taaten, kun kerran ei ole ollut oikein korrektia puhua ylipäänsä siitä, että kyseessä on lähisuhdeväkivalta ja henkinen alistaminen. Kun minä olen sanonut tämän tosiseikan ääneen, on sille lähinnä hymähdelty, aina sinä liioittelet ja et vain halua tehdä osuuttasi.

Minuakin on yritetty syyllistää tähän kaukoavun kuvioon monet kerrat. Siskoni on ihan vakavissaan ehdottanut minulle, että alkaisin käydä Helsingistä käsin säännöllisesti hoitamassa isoäitini taloutta. Matka ei ole ainostaan pitkähkö (400 km) vaan muutenkin hankala: paikkakunnalle ei pääse junalla, eikä asemalta pääse bussillakaan järkevästi perille kuin jonkun kerran viikossa. Käytännössä minun pitäisi lähteä kesken työpäivän, matkustaa junalla ensiksi 3-4 tuntia (riippuen siitä, miltä asemalta voisin päästä bussiin) ja sitten bussilla pari tuntia. (Autoa minulla ei ole koskaan ollut, mikä minulle tietysti myös perheeni silmissä viaksi lasketaan.)

Eli vaivaisen 5-6 tunnin matkan päässä olisi tämä taloudenhoitonakki, eivätkä käytännön ongelmat siihen ole päättyneet. Asiaa on hankaloittanut myös se, että kun joskus olenkin antanut periksi ja käynyt isoäitini luona mukamas taloustöissä auttamassa, en ole kuitenkaan saanut tehdä niitä taloustöitä. Kyseessä ei ole ollut mikään kaino kursailu, vaan silkka hysteerinen raivo ja huuto, jos olen yrittänyt suorittaa äitini ja siskoni antamia nakkeja. Ei sillä, hysteeristä raivoa ja huutoa on seurannut ylipäänsä kaikesta, mitä olen yrittänyt tehdä, tai vaikken olisi tehnyt yhtikäs mitään. Tämä on toinen pääasiallinen syy siihen, miksi en ole kokenut mielekkääksi (näin lievästi ilmaistuna!) käydä isoäitiä auttelemassa: hänen hermonsa eivät kestä läsnäoloani. En kelpaa hänelle muuten kuin etäältä, eikä hän ilmeisesti kykene hillitsemään pettymystään ja silkkaa suuttumustaan, kun olen läsnä.

Pohjimmiltaan olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, ettei ole periaatteellisestikaan mitään järkeä suunnitella kahden vanhuksen elämää sen varaan, että sukulaiset käyvät säännöllisesti näitä huoltamassa joko 350 tai 400 km:n päästä. Se ei kerta kaikkiaan ole kestävä ratkaisu. Olen useita kertoja tarjonnut, että voin korkeimman omakätisesti maksaa vaikka yksityisen kodinhoitajan käynnit, mutta eihän tätä ratkaisua ole kukaan ottanut edes harkintaan. (Muutenkaan kyse ei ole ollut rahasta, kyllä kodinhoitajaan olisi ollut varaa, jos sellaisen tuloa ei olisi isoeno kieltänyt - ja jos hänelle ei olisi hiljaisella hyväksynnällä annettu kaikkea valtaa se kieltää.)

Nyt on siis tultu siihen, että isoeno on kuolemassa, isoäiti on tämän vuoksi murheen alhossa ja äitini sekä siskoni ovat omaishoitokuviossa tiukemmilla kuin koskaan ennen. Koskapa isoenosta ei kuitenkaan ole henki ilmeisen helpolla irtoamassa, on tässä eletty jo viikkokausia sellaista vaihetta, että tämä on seilannut kodin ja sairaalan ja terveyskeskuksen väliä. Joka kerta tilanteen muuttuessa isoäitini on panikoinut ja tarvinnut enemmän apua ja turvaa. Nyt ei liene enää toivoa siitä, että isoeno pääsisi kotiin ja paniikkimieliala vallitsee alati.

Jotenkin isoäidilleni on kovin tyypillistä se, että hän ei ole hiukkaakaan alistunut tai tyyntynyt siihen asiaintilaan, että hänen veljensä pikapuoliin (tai ylipäänsä jossain vaiheessa) kuolee. En nyt tarkoita, että kaikkien vanhusten pitäisi olla silkkaa vanhuuttaan tyyniä ja rauhallisia ja alistuneita kuoleman edessä, tai muuta soopaa. Yksilöllisiä kysymyksiähän nämä ovat (ja lisäksi: "Old age should burn and rave at the close of day; / Rage, rage against the dying of the light" jne). En kuitenkaan ole koskaan nähnyt vastaavaa tilannetta, jossa vanhus menee ihan suunniltaan paniikista sen ajatuksen vuoksi, että joku toinen pitkäaikaisesti sairas vanhus on kuolemassa. Siis ei se yleensä sellaista hämmästynyttä kauhua ja silmitöntä ahdistusta herätä.

Kyseessä ei ole myöskään toive siitä, että isoäitini saisi kuolla ennen veljeänsä, sillä mummu pelkää omaa kuolemaansa vähintäänkin yhtä kovasti ja toivoisi itsekin elävänsä mahdollisimman pitkään. OK, ymmärrettävä toivomus tämäkin on, mutta, no, jossain vaiheessa tässä tulee tietty realiteetti vastaan. Ja etenkin veljen ollessa kyseessä ei jäljellä olevan eliniän odote enää ole kovin suuri.

Ehkä eräs olennainen solmukohta onkin se, että isoäitini ei ole oikein mittarilla mitattuna henkisesti terve. Siskoni mukaan hän sairastaa ainakin yleistynyttä ahdistushäiriötä ja jonkinasteista harhaluuloisuushäiriötä (ja diagnooseja voi toki heitellä kuka vain, mutta siskoni on itse asiassa psykiatri, joten ehkä tässä on perää). Itse olen myös varma siitä, että isoäitini saa nimenomaan paniikkikohtauksia, vaikka äitini mielestä tätä ei saa sanoa ääneen.

Onkin kenties aika hölmöä spekukoida sillä, minkälainen elämänkatsomus voi olla taustana sille, että isoäitini saa paniikkikohtauksia veljensä kuolemaa pohtiessaan. Pitäisi paremminkin hyväksyä, että isoäitini saa paniikkikohtauksia, koska sairastaa paniikkihäiriötä. Hänen tapauksessaan ylipäänsä mikä hyvänsä elämänmuutos tai sen uhka laukaisee paniikkikohtauksen.

Kun olen yrittänyt tuoda tätä näkökantaa esiin äidilleni (siskonikaan kanssa en käytännösssä enää puhu - kylläpä olen hyvissä väleissä sukuuni!), on äitini kuitenkin sitä mieltä, että paniikkikohtauksista puhuminen on vanhan ihmisen kärsimyksen vähättelyä. Millä logiikalla, sitä en ole koskaan käsittänyt. Itse en tiedä kamalampaa tunnetta kuin paniikkikohtaus, joten jos oletan jonkun toisenkin kärsivän paniikkikohtauksista, en mielestäni taatusti ainakaan vähättele tämän hätää. (Asian tästä puolesta en voi kuitenkaan puhua suoraan äitini kanssa, sillä myös minun paniikkikohtaukseni ovat näitä perheen tabuaiheita, joita ei saisi ottaa esiin.)

Kylläpäs teksti rönsyilee, kun nyt aloin tätä kaikkea sotkua vuodattaa kirjalliseen muotoon. Palatakseni tämänhetkiseen tilanteeseen ja sen konkreettisiin ongelmiin: isoäidin veli on siis terveyskeskuksen vuodeosastolla, isoäitini kotonaan hätää kärsimässä. Nyttemmin isoäidin luona käy kotisairaanhoitaja, kodinhoitoapulainen ja ruokapalvelukin, joten tämän laatuista apua on sinällään saatavilla. Isoäitini on kuitenkin tullut tässä vuosien mittaan niin riippuvaiseksi nimenomaan äitini ja siskoni antamasta avusta, ettei mikään muu oikein hänelle kelpaa, tai ainakaan hän ei saa ulkopuolisen antamasta avusta kipeästi kaipaamaansa turvallisuuden tunnetta. (Lisäksi äitini ja siskoni suhtautuvat hekin kunnan antamaan apuun jokseenkin epäluuloisesti ja jopa vihamielisesti, minkä isoäitini toki aistii ja mikä ei auta luottamuksen rakentamisessa kunnan työntekijöihin päin.)

Uskon, että jos tämä kunta-avun kuvio olisi rakennettu jo vuosia sitten, olisi isoäidilläni voinut muodostua jonkinlainen luottamus muihinkin auttajiin kuin perheenjäseniin. Koska asia on jätetty ratkaisematta aina siihen saakka, että ulkopuolinen apu on ollut kerta kaikkiaan pakkorako ja kriisitilanteen sanelema ratkaisu, näyttäytyy se nyt isoäidilleni lähinnä siinä valossa, että perhe on hänet hylännyt.

Kaikesta huolimatta äitini joutuu ottamaan alituiseen työstään vapaata ja suhaamaan eestaas kotinsa ja lapsuudenkotinsa väliä. (Isoäitini kokema "hylkääminen" tarkoittaa siis lähinnä sitä, että äitini tai joku muu perheenjäsen ei voi olla hänen luonaan koko ajan.) Äitini on niin rasittunut tästä kuviosta, että pelkään hänenkin sairastuvan (etenkin kun minun perheessäni ollaan sitä tyyppiä, että ahdistukset ja huolet puretaan oireilemalla somaattisesti - ei niitä ainakaan puhumalla ratkaista). Ja olen parhaillaan äitini suuressa epäsuosiossa, sillä olen tällä kerralla kieltäytynyt menemästä sairaalaan isoenoa tervehtimään.

Osasyynä tähän on se, että moinen käynti olisi kerta kaikkiaan niin kiusaannuttava, etten vain kerta kaikkiaan suostu siihen.

(Selvennykseksi, että tyyppi on toki ollut kuolemassa ennenkin, joten aiemminkin minut on hälytetty liikuttavaan viimeiseen kohtaukseen kuolinvuoteen äärellä. Piinallisempaa tilannetta olen harvoin kokenut. Vaikka yritin tuntea myötätuntoa sairasta miestä kohtaan, en päässyt siitä mihinkään, että minulle kyseessä on aina ennen kaikkea isoäitini kiusaaja ja alistaja. Eikä minulla itsellänikään siksi toisekseen ole hänestä muutenkaan mitään mukavia muistoja, mutta niitä voin ehkä kirjoittaa auki jossain toisessa blogipostauksessa, tämä on kylliksi mammuttimainen vyörytys muutenkin.)

Lisäksi isoeno on terveyskeskuksessa sellaisella paikkakunnalla, johon pääsee julkisilla jos mahdollista vieläkin hankalammin kuin isoäitini asuinpaikkakunnalle. Itse asiassa kun äitini vaatimalla vaati minua tulemaan kuolevaa katsomaan - tästä on jo muutama viikko ja silloin jo äitini oli sitä mieltä, että heti pitää tulla - oli syysloma ja koko paikkakunnalle ei itse asiassa edes päässyt Helsingistä julkisilla. Äitini siis totesi, että minun täytyy vuokrata Helsingistä auto ja ajaa koko matka. Tässä raskauden vaiheessa alkaa olla epämukavaa jo istuakin auton kyydissä, vaikka saisi olla takapenkillä ja levittää koko valaanruhonsa sinne - taatusti en siis ollut lähdössä ajamaan tätä viiden tunnin matkaa suuntaansa.

Onpa niinkin, että jos olisin lähtenyt, olisi minun tietysti pitänyt mennä isoäitini luo yöksi, mieluiten toki muutamaksi päiväksi. Jollen olisi mennyt, olisi siitä seurannut kamala huuto ja poru. Koska tässä kuviossa ei voi voittaa, niin huuto ja poru olisi seurannut siitäkin, että olisin mennyt isoäitini luo. Itse asiassa viimekesäinen vierailuni isoäitini luo oli pahin tähän mennessä: isoäitini huusi minulle miltei taukoamatta kaksi päivää. Kaksi päivää. Olin jo tuolloin raskaana ja päätin silloin, etten ikinä vie lastani isoäitini luo. En koskaan halua altistaa vauvaa sellaiselle ilmapiirille, jossa yksinomaan huudetaan. Ja nyt ollaan jo siinä vaiheessa, että sikiö kuulee.

Tiedän, että äitini mielestä tämä(kin) on tekosyy, mutta en enää lapsenikaan tähden suostu menemään siihen myllyyn. En yritä antaa syntymättömälle lapselle sellaisia attribuutteja, mitä tällä ei vielä voi olla, mutta kyllä se tuntuu kiljuntaan reagoivan. Viimeksi tänään, kun löin polveni tosi kipeästi ja kiljaisin aika kovaa, tyyppi alkoi heti sätkiä ja potkia kuin hädissään. Ja tyyntyi, kun itse rauhoituin ja silittelin vatsaa. Voin vain kuvitella, miten hyvät vibat olisivat kohdussa, jos menisin nyt isoäidin luo stressaantumaan ja ahdistumaan ja huutoa kuuntelemaan.

Ja lopulta: en suoraan sanoen usko, että vierailustani edes koituisi mitään erikoisen hyvää kenellekään. Isoäitini nyt ainakin hermostuisi siitä vielä enemmän, niin käy aina - mutta tämä on jälleen niitä realiteetteja, joita ei perheessäni hyväksytä ja sitkeästi pitäisi teeskennellä, että tilanne on toinen.

Ehkä isoäitini veljestä olisi kuitenkin hauskaa, jos kävisin häntä katsomassa - en tiedä. Hänen kanssaan on hyvin hankalaa keskustella, sillä hän ei kuule juuri mitään, enkä muutenkaan oikein saa häneen kontaktia. En myöskään tiedä, miten pihalla hän tällä hetkellä on muutenkin esimerkiksi lääkityksensä tähden. Joka tapauksessa tilanne olisi minusta kiusallinen, vaikka hän ilahtuisikin tulostani - tai siinä tapauksessa se tietysti olisi entistä kiusallisempi, kun kerran itse en ajattele hänestä lämpimästi enkä saa näemmä pakotettua itseäni lempeämpään mielentilaan edes kuolevaa kohtaan. Olen kyllä soittanut isoenolle viime viikkoina terveyskeskukseen muutamia kertoja, mutta keskustelu on ollut hankalaa (ja nyt se on vielä hankalampaa, sillä ilmeisesti tämä on saanut uuden kuulolaitteen, joka toimii äärimmäisen huonosti puhelimessa).

Olen nyt joka tapauksessa epäsuosiossa, sillä en ole täyttänyt Velvollisuuksiani Perhettä Kohtaan. (Oletetaanko normaaleissa perheissä isoäidin veljen olevan niin läheinen sukulainen, että tämän kuolinvuoteella pitää vierailla alvariinsa...?) Ja koska olen epäsuosiossa, niin äitini kohdistaa minuun kaikenlaisia marttyyrin elkeitä. Tiedän, että hänellä on paha olla ja auttaisin mielelläni, sen mitä nyt voin ihan vain keskustelemalla auttaa. Mutta koska perheessäni ei suoranaisesti keskustella pahasta olosta tai ainakaan sen syistä ja seurauksista, niin se vaihtoehto on pois suljettu. (Isoäitiäni sen sijaan voin auttaa jonkin verran: hän selvästi tykkää ja hyötyy siitä, että puhun hänen kanssaan puhelimessa. Meillä synkkaa yleensä muutenkin puhelimessa aika hyvin. Soitankin hänelle käytännöllisesti katsoen joka päivä.)

Äitini lähettää minulle jatkuvasti viestejä siitä, kuinka isoenon vointi on huono ja kuinka kaikki kärsivät kovasti. Laitoin hänelle viimeksi takaisin viestin, jossa pahoittelin sitä, että tilanne on niin surullinen ja toivotin hänelle voimia kaiken keskelle. Vastaukseksi tuli: "Voimien toivottelu on ihan turhaa." Aha, OK. Koska en ole Täyttänyt Velvollisuuksiani, ei minulta kaivata myöskään myötätuntoa: äitini viestit ovat silkkaa syyllistämistä. Katso nyt, mitä minä joudun kestämään. Kohta murrun. Tämä syyllistäminen on lapsuudesta ihan tuttua.

Mitä tässä voi tehdä? Tilanteen kestämättömyys ei johdu ennen kaikkea siitä, että isoeno on sairas, vaan siitä, että koko vanhusten hoitokuvio on ollut niin järjetön aivan liian kauan ja isoäitini on nyt aivan liian riippuvainen ennen kaikkea äidistäni. Minä olen ollut ainoa perheenjäsen, joka on sanonut tämän asian ääneen ja yrittänyt tuoda tilanteeseen muutosta (aivan turhaan). Toiset ovat kylläkin puskeneet töitä hartiavoimin, mutta mielestäni sellaisella tavalla, jonka ei voida olettaa kestävän ja johon en itse ole halunnut mennä mukaan. Ja nyt kun ollaan siinä tilanteessa, että kaikki kaatuu mahdottomuuteensa ja kohta joku ratkeaa, olen minä paarian asemassa siksi, etten ole ponnistellut samassa ikeessä kuin äitini ja siskoni.

En voi olla miettimättä, olisiko tätä kuviota voitu edes hiukan purkaa, jos äidilläni ja siskollani olisi koskaan ollut minkäänlaista halua kuunnella minua ylipäänsä missään asiassa. Totuushan on se, että minulla on kuitenkin ollut ainoana meistä ammatillista kokemusta vanhustyöstä. Kyseessä oli lähinnä ns. paskaduuni ja koulutus työhön vähäistä, mutta olen oppinut jotain elämäni jokaisesta paskaduunista, toisista enemmän kuin toisista. Vanhustyö oli niitä aloja, joista koin oppivani kerta kaikkiaan valtavasti. Näin esimerkiksi omaishoitokuvioita ihan tarpeeksi havaitakseni, etteivät ne toimi edes lähietäisyydeltä, saati sitten uuvuttavan välimatkan päästä. Lisäksi, kuten sanottua, minulla on vapaaehtoistyön kautta paljonkin kokemusta ja tietämystä lähisuhdeväkivallasta.

Ehkä on todella niin, että äitini ei ole yksinkertaisesti voinut nähdä oman äitinsä tilannetta yhtä realistisesti kuin minä, koska tällä ei ole ollut samaa tietämystä vanhustyöstä ja väkivallasta (kumpikin konteksteja, joiden kautta isoäitini tilannetta on pakko tarkastella). Harmi, että minä olen meidän perheessämme ikuisesti se outo tyyppi, jonka puheita ei oteta vakavasti. Ei sillä väliä, että minulla voisi olla asioista järkevääkin sanottavaa, esimerkiksi juuri työkokemusteni vuoksi: kaikki suodattuu sen kautta, että nyt sinä liioittelet, sinä vain aina yrität olla erilainen.

Nyt lienen jo purkanut tätä kerää kylliksi tälle illalle. Edelleen on yhtä avuton olo: en voi näemmä tehdä mitään äitini auttamiseksi, ainakaan jollen suostu rituaaliselle vierailulle isoenoni kuolinvuoteen äärelle. (Kuinka tämä konkreettisesti auttaisi äitiäni? Enpä tiedä.) Itse asiassa jopa aviosiippa on kieltänyt minua lähtemästä. (OK, mieshän ei tietenkään oikeasti määrää menemisiäni, mutta hän näkee ja tietää, kuinka hirveästi tämä keikka minua ahdistaisi. Siksi hän yrittää vaikuttaa mahdollisimman määrätietoisesti siihen suuntaan, etten antaisi syyllistää nyt itseäni vierailemaan isoäidin luona.) Asiaa ei helpota se, että minua supistelee välillä miltei yhtäjaksoisesti. Vaikkeivät supistukset ole kivuliaita eikä ennenaikainen synnytys varmaankaan uhkaa, ei silti ole mukava ajatus lähteä supistellen böndelle ahdistumaan, monen tunnin matkan päähän Kätilöopistosta. Joten, ei. En mene. Ja paariana pysyn.

Mitä hyötyä muuten äidilleni on tässä tilanteessa kantaa kaunaa minua kohtaan ja heittäytyä marttyyriksi? Sitäkään en käsitä. Jotenkin hänen täytyy kai pahaa oloaan purkaa, ja perinteisesti sitä on purettu minuun. Voi olla niinkin, että jos nyt menisinkin vierailemaan isoenon ja isoäidin luona, tekisin kuitenkin tällä vierailulla äitini mielestä jotain perin pohjin väärää. (Kuten esimerkiksi kiihdyttäisin isoäitini raivoon, minkä kieltämättä teenkin ja mitä yritän äidilleni tolkuttaa.) Sitten hän voisi syyllistää minua siitä.

Saan itseni tässä purkauksessa kuulostamaan siltä, kuin minä yksin olisin suvussani edes jossain määrin täyspäinen. Vannon, että siltä se tuntuukin. Tulihan tästä nyt aika purkaus, mutta menköön blogiin vain. Eihän tätä ole pakko kenenkään lukea - tuskin kukaan jaksaa loppuun saakka. Itselleni tuli hiukan selkeämpi olo, vaikka mitään olennaista en vieläkään keksinyt, mitä voisin tehdä tilannetta parantaakseni. Jatkan isoäidille soittelemista, tuskin muuta nyt voin. Kyllä minä kestän hänen purkauksiaan langan päästä. Ja mielelläni ottaisin osan hänen pahaa oloaan, jos voisin - isoäitini hätä on nyttemmin niin käsin kosketeltavaa, ettei siinä ole enää liiemmin manipulointia tai pelaamista (kummakin hän kyllä hallitsee). Äitini marttyyrinpeliin on hankalampaa asennoitua. Harjoitukset jatkukoot!