Onnellisuudesta ja sen vaihtoehdoista

Tilanne, johon äitini on nyt päätynyt isoäidin hoidon kanssa, muistuttaa minusta kaikessa toivottomuudessaan monelta osin vanhempieni avioliiton loppuvaiheita. Asuin tuolloin vielä kotona ja vanhempani olivat naimisissa, mutta käytännössä heidän välillään ei ollut yhteiselämää, eipä juuri kanssakäymistäkään. Tämä oli fakta, ei ainoastaan teini-ikäisen tyttären katkera arvostelma vanhempensa avioliiton tilasta. Isäni esimerkiksi asui eri huonessa kuin äitini, itse asiassa minun vanhassa huoneessani.

Kun siskoni muutti pois kotoa, muutin heti siskoni huoneeseen, sillä se oli vähemmän tupakansavuinen. Alkuperäinen huoneeni oli aivan kodinhoitohuoneen vieressä ja vanhemmat polttivat kodinhoitohuoneessa, joten savu levisi sieltä minun huoneeseeni (tosiasiassa se kyllä levisi koko taloon, mutta siskoni huoneeseen ei tullut aivan yhtä pahoja käryjä).

Kun muutin sijaa, vanhasta huoneestani tuli romuvarasto, kuten näissä tapauksissa helposti käy. Siellä oli siskoni ja minun hylkäämää kamaa ja sellaisia huonekaluja, joita muualle ei haluttu, mutta joita kukaan ei jaksanut kierrättääkään. Jossain vaiheessa sitten isäni muutti tuohon sekalaisten romujen majaan asumaan, eikä hän sieltä sen jälkeen kovin usein poistunut. Hän poltti tupakkaa kodinhoitohuoneessa ja joi kahvia keittiössä, mutta siinä se: lopun aikaa hän makasi vanhalla sängylläni. Jopa roina jäi ennalleen: isäni ei muuttanut uudessa asuinpaikassaan mitään.

Äitini ja isäni eivät siis juurikaan oleilleet samoissa tiloissa. Keittiössä tai kodinhoitohuoneessa kohdatessaan he eivät riidelleet: äitini enimmäkseen käyttäytyi, kuin isäni olisi lakannut olemasta. Minä ja isäni sanoimme aamulla toisillemme huomenta, ja jos isäni oli hereillä ja näkyvillä kun tulin koulusta, sanoimme terve. Missään emme käyneet koko perheen voimin: ajatuskin olisi ollut absurdi. En itse asiassa ajatellut, että minulla olisi sanan varsinaisessa merkityksessä perhettä. Äidilläni oli omat menonsa, minulla samoin. Isäni kävi ostamassa tupakkaa kioskilta ja toisinaan kai huoltoaseman baarissa.

Olennaisesti siis kaikki vanhempieni välinen rakkaus, ystävyys tai yleensä yhteydenpito oli tullut päätökseensä, mutta siitä huolimatta he jatkoivat yhteisasumista. Se, miksi näin tapahtui, oli minulle tuolloin mysteeri. En jaksanut käsittää, kuinka äitini saattoi elää näin kuluttavassa tilanteessa: samassa talossa miehen kanssa, jolle hädin tuskin edes puhui. Tätä jatkui vuosikaudet.

Isäni oli käsittääkseni aivan liian sairas tehdäkseen minkäänlaisia aloitteita asumisen tai avioliiton suhteen, joten oli selvää, että pallo oli äidilläni. Äitini ei kuitenkaan yrittänyt "pelastaa" isääni tai huolehtia, että tämä saisi asianmukaista apua tai tukea miltään ulkopuoliselta taholta. (Tämä vaihe oltiin käyty läpi aiemmin, tuloksetta.) Äitini ei ylipäänsä tehnyt isäni suhteen muuta kuin suhtautui tähän hiljaisen vihamielisellä ylenkatseella. Heillä ei ollut enää mitään konkreettista yhteistä projektia tai aktiviteettia. Minun kasvattamistani ei lasketa, sillä isäni ei vapaaehtoisesti puuttunut mihinkään tekemisiini, ja koska äitini ei tuossa vaiheessa käytännössä puhunut isäni kanssa, ei äitini voinut myöskään käskyttää tätä ottamaan kantaa minun toimiini.

Ei tämä nyt aivan yksi yhteen ole isoäitikuvion kanssa, mutta näen tilanteissa paljon yhteistä. Kyseessä oli tuolloinkin järjestely, joka samaan tapaan oli kerta kaikkiaan järjetön eikä hyödyttänyt ketään. Isääni ei taatusti hyödyttänyt se, että hän oli näkymätön omassa kodissaan, tai ehkä pitäisi sanoa entisessä kodissaan (on hankalaa kuvitella, että tuossa vaiheessa talomme olisi voinut tuntua isästäni kodilta). Minua ei millään tavoin hyödyttänyt se, että vanhempieni liitto jatkui. Ja äitini - jolla käytännössä yksin oli valta ja mahdollisuus tuo tilanne ratkaista - taatusti kärsi myös kovasti, eikä saanut mitään positiivista vastineeksi.

Tuolloin tietysti olin kovin katkera kumpaakin vanhempaani kohtaan ja syyttelin äitiäni kovin sanoin siitä, ettei hän edes yritä parantaa tilannettaan millään tavalla. Muistan, että koetin kuitenkin myös aivan aidosti ymmärtää, miksi äitini ei ota eroa ja lakkauta koko farssia. Kyselin tätä häneltä myös vilpittömästi, en ainoastaan retorisesti, enkä koskaan saanut kunnollista vastausta.

Se on sentään myönnettävä, ettei äitini koskaan yrittänytkään tarjoilla mitään "ollaan yhdessä lapsen tähden" -linjaa, koska sekin olisi ollut absurdi - eihän minullakaan ollut tuolloin juurikaan kosketusta isääni. Mutta kun kysyin, miksi äitini itse jää tilanteeseen, jossa hän on niin ilmeisen onneton, vastaus oli:

"Eihän sitä voi aina omaa onnellisuuttaankaan ajatella."

Tai: "Ei ihminen voi olla aina onnellinen."

Tai: "On sitä muitakin asioita mietittävänä kuin onnellisuus."

Tai jokin muu aiheen muunnelma.

Lienee selvää, että tuo vastaus ärsytti, hämmensi ja raivostutti minua loputtomiin. Tilanne ei ollut sellainen, että äitini olisi uhrautunut jonkun muun onnellisuuden tähden: kukaan ei ollut onnellinen, kaukana siitä. Itse asiassa jokainen perheenjäsen oli tässä vaiheessa silkkaa onnettomuuttaan sairastunut sekä fyysisesti että psyykkisesti. Minulla ei vielä suurin piirtein alle 16-vuotiaana ollut keinoja muuttaa tilannetta, ja kuten sanottua, isäni oli aivan liian sairas pannakseen muutosta alulle. Siskoni oli tuossa vaiheessa jo aikuinen ja muuttanut pois kotoa, mutta siskoni puolestaan toivoi vanhempiemme avioliiton jatkuvan - mistä syistä, sitäkään en tuolloin voinut käsittää. Tukea ei siis voinut odottaa siskoltakaan. Vain äidilläni olisi tuolloin ollut mahdollisuus purkaa toivoton tilanne jollain tavalla, eikä hän edes yrittänyt.

Tässä on jo monta yhtymäkohtaa isoäiti-soppaan. Äitini on nytkin todella hankalassa suhteessa psyykkisesti sairaan perheenjäsenen kanssa. On selvää, että sairaus hankaloittaa kanssakäymistä ja asumisjärjestelyjä, mutta äitini ei tahtoisi millään myöntää, että kyse on psyykkisestä oireilusta (tai no, kyllä hän sen myöntää, mutta hän ei haluaisi ajatella, että tilanteen hankaluus olisi pitkälti psyykkisen oireilun syytä). Taaskin väkivalta on mukana kuvioissa (tällä kerralla sen kautta, kuinka isoäidin veljen harjoittama väkivalta on kaikkiin osapuoliin vaikuttanut), eikä tapahtuneesta väkivallasta saisi tälläkään kerralla puhua ääneen. Äitini oma psyyke on lujilla ja hän on sairastunut myös fyysisesti.

Kun yritän nyt sanoa äidilleni, ettei hänen päänsä ja terveytensä yksinkertaisesti kestä etäomaishoitoa ja isoäidin painostustemppuja, on äitini alkanut turvautua vanhoihin tuttuihin lausumiin:

"En minä ole tässä omaa jaksamistani ajattelemassakaan."

"Ei onnellisuus ole tärkeintä."

Ja niin edelleen.

Edelleen, samalla tavalla tässä tilanteessa kärsivät kaikki osapuolet. Paitsi että äitini uupuu, isoäidilläkään ei taatusti ole turvallinen olo, yksin talossaan paniikkikohtauksia saamassa. Isoäitini varmaankin laskee, että hänen kannaltaan tilanne paranee, mikäli äiti antaa periksi ja joko muuttaa tämän luo asumaan tai sitten ajaa neljän tunnin matkan suuntaansa vieläkin useammin kuin nyt. Uskoisin kuitenkin, että toteutuessaan tämäkään vaihtoehto ei takaa onnea kenellekään osapuolelle. Ja jälleen kerran siskoni on kaikista pahimman järjettömyyden kannalla ja pikemminkin haluaisi, että äitini hoivaisi isoäitiä entistä tiiviimmin. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä selvemmin näen, että tässä toistetaan monin tavoin samaa tilannetta kuin n. 15 vuotta sitten.

Vaikka luulen, että ymmärrän äitiäni nyt paremmin kuin angstisena teininä, ei äitini suhtautuminen ole minusta aikuisen ihmisen näkökulmasta yhtään vähemmän raivostuttava kuin silloinkaan. "En minä tässä omaa onneani ajattele" on aika tyhjä lausuma, jos äitini konkreettiset päätökset tuottavat onnettomuutta paitsi hänelle itselleen, myös muille asianosaisille. Voisiko äitini niin sanotusti ottaa päänsä pois perseestään ja ajatella sitten vaikka muiden ihmisten onnea, jos oma ei kiinnosta? Ilmeisesti ei, koska ylipäänsä "onnellisuus ei ole tärkeää". Itse taas olen tällä taustallani tullut siihen tulokseen, että onnellisuus on ihan hemmetin tärkeää, miltei tärkeintä elämässä. Tämä käsitykseni sen kun vahvistuu.

Asiassa on sellainenkin synkkä puoli, että kestääkseen onnetonta elämäänsä äidilläni on oltava varaventtiili. En tiedä, mikä se varaventtiili tällä hetkellä on, mutta lapsuudenkodissani (etenkin siskoni muutettua pois) virkaa hoidin minä. Äitini esimerkiksi kertoi minulle usein, että itse asiassa perheeni ei olisikaan onneton, mikäli minä en olisi niin paha. Eräs konkreettinen syytös oli, että isäni psyykkinen sairaus on minun syytäni. Ja että jos "käyttäytyisin paremmin", voisi kaikki olla hyvinkin. Äitini syytteli ja manipuloi, oli väkivaltainen, järjesti hillittömiä itkukohtauksia, jopa teeskenteli sairaskohtauksia saadakseen minut reagoimaan haluamallaan tavalla ja saadakseen purettua omaa pahaa oloaan.

Jos äitini ei muka omaa onneaan halunnutkaan tavoitella, niin aika korkea hinta hänen onnettomuudestaan lankesi. En tiedä, kuka tällä kerralla maksaa, mutta eiköhän joku. Tiedän, että äitini yrittää manipuloida minua osin samoin konstein kuin ennenkin, mutta nykyään pystyn aika mainiosti suojelemaan itseäni näiltä yrityksiltä. Kenties äitini mies on tässä tilanteessa se, johon paha olo puretaan, tai kenties sisareni. Jos äitini joutuu taipumaan ja muuttaa isoäitini luokse, tilanteesta kärsii taatusti ainakin äitini mies. Mutta onhan sentään lohdullista, että onnellisuus ei olekaan tärkeintä.

Kuten mieheni tässä kohden voisi todeta: "Ilman oloa piisaa."