Työskentelin vanhassa tehdasrakennuksessa, kun hälytysääni soi. Moneen turhaan hälytykseen turtuneena jätin miltei reagoimatta. Sitten vilkaisin ulos tehdassalin ikkunoista ja näin ihmisten juoksevan poispäin. Ymmärsin, että tällä kerralla räjähdys tapahtuisi ja tulisi itse tehtaasta käsin.
Länsimaiset insinöörit ja työmiehet kyyristelivät piha-aukealla, kukin jonkinlaisen kojun tai muun rakennelman suojassa. Minulle ei ollut jäljellä suojapaikkaa. Jouduin juoksemaan edemmäs, alas soramonttuun.
Jyrkästi viettävällä rinteellä kyykötti resuisia paimentolaisia niskat kyyryssä, syyttävät katseet alasluotuina. Kun juoksin rinnettä alas, soraa ja kiviä valui paimentolaisten päälle. Olin vähällä aiheuttaa maanvyörymän. Rinteen alla oli vino vanha työmaakoppi, jotenkin sinne joutunut. Ehdin kopin taakse ajoissa.
Räjähdys oli hiljainen. Äänen vaimennuttua ilmassa leijaili pienen pieniä lasinsiruja, oudon kevyesti, kuin olisivat tanssineet ilman sijasta vedessä. Lasia laskeutui kasvoilleni ja vaatteilleni, maahan, joka paikkaan. Mietin, miten hankalaa tätä maata olisi viljellä sodan jälkeen: se oli imenyt itseensä myrkkyjä ja saasteita, hienojakoista lasia.
Kiipesin rinnettä ylös. Tehdasrakennus oli vielä pystyssä. Palasin sisään, takaisin työhöni. Vasta nyt huomasin koetella vauvaa, jota olin jo pitkään kantanut nyytissä povellani. Vauva oli muuttunut kiveksi, nyrkinkokoiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti