Crack capitalism

Meillä on viikonloppuna ohjelmassa pienimuotoinen muutto. Emme muuta pois asunnostamme, vaan laajennamme asumisemme alaa. Kämpästä on tähän saakka ollut yksi huone äitini ja tämän miehen käytössä, mutta nyt he ovat ostaneet lähistöltä kokonaisen asunnon itselleen, joten heidän kamansa kuskataan nyt pois. Me saamme levittäytyä uuteen huoneeseen.

Totta puhuen meillä ei ole ollut lisätilan tarvetta: olohuone, keittiö ja makuuhuone riittävät aivan hyvin kahdelle hengelle (pian kolmelle). Minulla on työpiste olohuoneessa, joten en kaipaa erillistä työhuonetta. Jälkikasvu tuskin tarvitsee omaa huonetta vielä ainakaan pariin-kolmeen vuoteen. Toivottavasti emme elintilan laajenemisen seurauksena hanki mitään ylimääräistä roinaa, nyt kun sellaiselle olisi lisää tilaa. Sitä en pelkää, että innostuisimme ostamaan mitään uutena, mutta kylläpähän tuota kamaa tulee aina jostain käytettynäkin haalittua.

Itse asiassa minua ottaa kokonaisuuden kannalta päähän tämä muutto-operaatio, vaikka tietysti kyseessä on äitini ja hänen miehensä päätös ja heillä on täysi oikeus tehdä kuten hyväksi näkevät. Ehkä selvennän hiukan, mistä asumisjärjestelyssä alun perin oli kysymys. Meillehän tuli miehen kanssa viime kesänä eteen aika vilkas muutto Briteistä Suomeen. Siinä tohinassa äitini ja äitini mies ehdottivat, että muuttaisimme äidin miehen omistamaan asuntoon.

(Ehkä muuten on parasta kirjoittaa tässä blogissa yksinkertaisuuden vuoksi äidistä ja isäpuolesta, ettei koko ajan tarvitse näpytellä "äitini mies". En kylläkään hahmota äitini uutta aviosiippaa isäpuolekseni, eikä hänkään minua varsinaisesti lapsipuolenaan pitäne. Ainakin hän on sanonut, ettei pidä äitini lastenlapsia millään tasolla myös omina lapsenlapsinaan, eli ei koe olevansa heille ikään kuin kolmas vaari. Ehkä tämän lausunnon voi yleistää koskemaan lastenlasten lisäksi lapsia.)

Niin, vuokra-asuntomme on siis isäpuoleni omistama. Joskus siinä on asunut isäpuolen perhe, sitten isäpuolen äitivainaa ja viimeksi isäpuoleni itse. Hän on kuitenkin jo vuosia sitten muuttanut äitini luokse 600 km:n päähän. Koska sekä isäpuolellani että äidilläni on silloin tällöin asiaa Helsinkiin, ovat he pitäneet asuntoa omassa käytössään. Tietysti se on ollut tyhjillään suurimman osan ajasta, mikä ei ole kovin taloudellinen järjestely. Tämän vuoksi äitini ja isäpuoleni ehdottivat, että he pitäisivät tästä lähin omassa käytössään yhden huoneen ja me vuokraisimme muita huoneita. Vuokra sovittiin meille edulliseksi, koska diiliin kuului se, että vanhempi pariskunta saisi tulla käymään koska vain ja tietysti myös käyttää kaikki tarvitsemiaan tiloja.

Olin aluksi hiukan skeptinen sen suhteen, kuinka minkäänasteinen yhteismajoitus voisi sujua äitini kanssa. Yllättävää kyllä, se on sujunut todella hyvin, ymmärtääkseni myös äitini mielestä. (Asun erittäin mielelläni kimpassa ihmisten kanssa ja kannatan kaikenmoisia joustavia ja yhteisöllisiä asumisjärjestelyjä; epäilykseni liittyivät nimenomaan siihen, kestäisimmekö minä ja äitini toisiamme.)

Minusta on ollut vain hauskaa, että äitini ja isäpuoleni asuvat meillä Helsingissä ollessaan. Riitelemme joskus äitini kanssa, mutta riitelemmehän puhelimessakin, joten aivan täysin rauhanomaista rinnakkaiseloa en odottanutkaan. Sekä minä että mieheni olemme ylipäänsä aika joustavia sen suhteen, että kämppikset voivat tulla ja mennä ja olla kuten parhaaksi näkevät. Yöunemme eivät häiriinny helposti, eikä meillä muutenkaan ole sellaista "kotimme on yksityinen pyhättömme" -meininkiä, että kukaan ei saisi tulla sotkemaan ympäröitämme. Päinvastoin, pieni meno ja meininki useimmiten vain piristää. (Tämä on ainakin oma käsitykseni asiasta: blogia lukee kyllä ainakin yksi ex-kämppis, joten hän voi korjata, jos olen pahasti harhateillä!)

Kaiken kaikkiaan olin siis iloisen yllättynyt siitä, että pystyin jakamaan asunnon (vaikkakin osa-aikaisesti) äitini kanssa. Tunsin, että välillämme syntyi tässä syksyn aikana tämän vuoksi uudenlainen yhteys, ja sehän on aina tervetullutta, niin huonot välit meillä on ollut (ja niin paljon ristiriitoja välillämme yhä on, vaikkeivät ne nykyään roihahdakaan akuuteiksi yhtä usein kuin ennen).

Nyt vihdoin pääsen siihen, mistä minun pitikin kirjoittaa: tulipa taas pitkä johdanto asiaan. Yliopistollani kävi tässä joku aika sitten (no, keväällä se jo taisi olla) vasemmistolainen sosiologi John Holloway luennoimassa uudesta kirjastaan Crack Capitalism (julkaistu 2010). Tyyppi oli sympaattinen; itse kirjaa en ole vieläkään lukenut, ilmeisesti se on aika teoreettinen opus.

Yleensä kapitalismin kritiikkin esitetään vastakritiikiksi se sama vanha argumentti, että eihän vaihtoehtojakaan ole. Ja että systeemi on niin voimakas, ettei sille kuitenkaan mitään mahda. Holloway ei luennollaan puhunutkaan ennen kaikkea siitä, miten maailmantalous ja markkinat toimivat, vaan siitä, kuinka erilaiset kapitalistiset / uusliberaalit tavat hahmottaa maailmaa ovat tunkeutuneet myös niille elämänalueille, joille markkinoiden logiikka ei missään nimessä kuuluisi.

Hollowayn luennosta jäi minulle mieleen ennen kaikkea seuraava painotus: kapitalistiseen järjestykseen on mahdollista ja toivottavaa tehdä säröjä, vaikka sitten oman yksityiselämänsä puolella. Vaikka säröt olisivat pieniä, ne joka tapauksessa voivat laajentaa toimijuuttamme ja parantaa elinehtojamme, vaikkei koko systeemi niihin kaatuisikaan. Ja kuka tietää, jos tarpeeksi monessa paikassa yhtä aikaa saadaan aikaan pieniä säröjä, voi niistä jossain vaiheessa tulla suuriakin halkeamia.

Pyrimmekö vapaa-aikanamme olemaan "tuottavia"? Maksimoimmeko alituiseen erilaisista hauskoiksi tarkoitetuista toiminnoista saatavilla olevia hyötyjä? Koemmeko, että ajallamme tai ihmissuhteillamme on rahallinen arvo? Oletammeko, että erilaisten materiaalisten hyödykkeiden tai resurssien luovuttamiseen tai jakamiseen tulee aina liittyä rahallisia kompensaatioita? Pidämmekö omien tekojemme ja asenteidemme kautta yllä sellaisia hierarkioita, jotka liittyvät omistussuhteisiin?

Jos teemme ylläolevia asioita, niin kannattaisi harkita, tulisiko elämästämme onnellisempaa tai vapaampaa, jos löytäisimme toisenlaisia tapoja toimia ja hahmottaa arvostuksia. Ehkä talousjärjestelmä ei siitä hetkahda, mutta kenties voisimme itse parantaa tällä tavalla omaa elämänlaatuamme! Joka tapauksessa nämä ovat sellaisia seikkoja, joihin voimme vaikuttaa. Kukaan ei voi tulla sanomaan minulle, että kapitalismin ja markkinoiden logiikan tulee pakostakin ulottua omaan yksityiselämääni: voin edes yksityiselämäni puolella iskeä kapitalistiseen ajattelutapaan pieniä säröjä. Voin ainakin yrittää.

Ja miten tämä kaikki liittyy äitini ja isäpuoleni uuteen asuntoon? Siten, että mielestäni heidän muuttonsa on eräs hyvä esimerkki siitä, kuinka rahan vaihtoon liittyvä logiikka tunki tässä tapauksessa sellaisiin yksityiselämän puolen asioihin, joihin sen ei olisi missään nimessä tarvinnut ulottua.

Isäpuoleni oli se, joka ei lopulta halunnut jatkaa asunnon jakamista kanssamme. Hän on erittäin mukava mies ja tulemme mielestäni hänen kanssaan toimeen vielä paremmin kuin äitini kanssa, joten minkäänlaista riitaa asiaan ei liittynyt. Olipahan vain niin, että isäpuoleni koki olevansa meillä alivuokralaisena, vaikka hän siis itse asiassa on vuokraisäntä. Kun kerran oli sovittu, että yksi huone on äitini ja isäpuoleni käytössä, niin isäpuoleni koki asian siten että heidän tulee olla tosi hissuksiin sitten siellä yhdessä huoneessa. Hänellä oli vaikeuksia esimerkiksi käydä vapautuneesti keittiössä, vaikka kaikkien yhteisten tilojen käyttö kuului ilman muuta meidän diiliin. Äitiäni hän on kieltänyt muun muassa makaamasta olkkarin sohvalla, sillä eiväthän alivuokralaiset nyt toisten sohvilla voi maata!

Äitini, mieheni ja minä olemme kaikki samaa mieltä siitä, että tällainen ajattelutapa on järjetön. Ylipäänsä minä ja mieheni haluamme, että ihmiset tuntisivat olonsa kotoisaksi luonamme, olivatpa he sitten vieraisilla tai asumassa. Äitini kyllä osaisi tehdä olonsa mukavaksi, ja niin kuuluu minusta ollakin. Kun isäpuoleni kuitenkin suhtautuu asiaan siten, että hän ja äitini eivät saisi olla asunnossa vapautuneesti, niin siitä hiipii pikki hiljaa kaikkiin osapuoliin jotenkin varovaisen kohtelias tunnelma.

Olen yrittänyt ottaa asian puheeksi suoraan ja selittää, että minusta ja miehestä nyt vain oikeasti olisi mukavampaa, että isäpuolenikin ottaisi rennosti. Hän on luonnostaan tosi kohtelias ja siisti tyyppi, emmekä todellakaan voi kuvitellakaan, mitä häiriötä tai haittaa hän kokee itsestään meille olevan. Olen myös kertonut, että minusta hän saisi käyttää keittiötämme ja röhnöttää sohvillamme aivan vapautuneesti, vaikkei hän olisi vuokraisäntämme tai alivuokralainen tai missään muussakaan suhteessa asuntoon: hänhän on joka tapauksessa perhettä! Ja että kun me käymme kylässä äitini ja isäpuolen luona, niin mekin olemme aika vapautuneesti siellä, käymme keittiössä ja makoilemme sohvilla. Onko meistä sitten häiriötä, tulisiko meidän käyttäytyä eri tavoin?

Ei ja ei, vastaa isäpuoli: tietysti me saamme olla heillä kuin kotonamme, kun tulemme kylään. Mutta hän ei kuulemma voi olla kuin kotonaan meidän asunnossamme, sillä tässä kuviossa raha vaihtaa omistajaa. Koska me maksamme kämpästä tällä hetkellä markkinahintaa halvempaa vuokraa, kokee isäpuoleni asian lähinnä siten, että he ikään kuin maksavat meille pientä vuokraa siitä yhdestä huoneesta (tämä on se markkinavuokran ja meidän vuokramme erotus). Ja koska hän ikään kuin "vuokraa" meiltä yhtä huonetta, ei hänellä ole oikeutta olla esimerkiksi olohuoneessamme vapautuneesti. Mitkään mieheni ja minun vakuutukset siitä, että asiaa ei ainakaan meidän puolestamme tarvitse lähestyä näin, eivät tepsineet. Pyysimme isäpuolta ajattelemaan, että hän on vieraana, jos se on hänelle helpompaa: ei auttanut. Ja lopulta hän sitten päätyi ostamaan kokonaisen uuden asunnon lähialueelta.

Olen oikeastaan aika pahoillani siitä, että tämä osittainen yhteisasumisjärjestely nyt purkautuu. Minusta oli mukavaa, kun äitini ja isäpuoleni tulla tupsahtivat paikalle silloin tällöin. Minusta on luontevampaa seurustella ihmisten kanssa arjessa pikemminkin kuin vieraisilla: on hauskempaa kuulla äitini aamukärttyistä murinaa samassa aamiaispöydässä kuin käydä hänen luonaan sivistyneesti kylässä, juoda kahvia, jutella hetki ja lähteä pois. Yhteisasumisessa oli kaikenlaisia synergiaetuja: laitoimme yhdessä ruokaa, kaikki taloustarvikkeet saattoi jakaa, me pystyimme hoitelemaan heidän puolestaan joitakin asioita ja he taas meidän puolestamme, ynnä muuta.

Kuten sanottua, äitini ja minun välit lähenivät, eikä se ole pieni asia se. Meillä oli usein tosi kivaa myös isäpuoleni kanssa: pelasimme sanapelejä myöhään yöhön, juttelimme kaikenlaista, joskus jopa lauloimme. Isäpuoleni myöskin sanoo, että hänellä ei ollut tässä kaikessa mitään muuta ongelmaa kuin hänen omassa päässään oleva käsitys siitä, että alivuokralaisuus nyt vain tarkoittaa tiettyjä seikkoja. Että koska meillä on vuokrasopimukset ja nimet paperissa, niin tämä väistämättä vain vaikuttaa siihen, miten hän kokee meillä oleilun. Ja että vanhoilla päivillään hän ei omasta mielestään voi asenteisiinsa enää vaikuttaa.

Hoh hoijaa, niin kai se sitten on. Mikäpä minä olen siihen mitään sanomaan, että toinen ostaa itselleen asunnon. En vain voi sille mitään, että näen uuden järjestelyn paljon huonompana kuin vanhan ja pidän isäpuoleni ajattelua älyttömänä. Se, että tässä kuviossa raha vaihtoi omistajaa, muuttikin yhtäkkiä perheenjäsenten suhtautumisen toisiinsa. Muutos johtui isäpuoleni ajattelutavasta, mutta eihän se pitkän päälle voinut olla vaikuttamatta muihinkin. Jotenkin minullekin tuli sellainen olo, kuin siinä asiassa olisi jotain vaivaannuttavaa, että maksamme isäpuolelleni vuokraa. Maksamme tietysti vuokraa mielellämme ja maksamme juuri sen summan, jota pyydetään (kunhan se ei nyt mitään älytöntä ole): en siis missään nimessä ajattele, että rahan vaihto ei saisi tulla kyseeseen. En oleta, että meille tarjotaan asunto ilmaiseksi! Mutta kun vuokrasummasta oli sovittu ja kukin osapuoli ymmärtääkseni koki sen hyväksi, niin minusta oli turhaa, että pelkällä vuokran maksulla piti olla tällaisia kerrannaisvaikutuksia.

Markkinatalous kyllä tässäkin hyötyy siitä, että markkinoiden logiikka tunkeutui ihmissuhteiden ytimeen: ainakin yksi asunto lähialueella teki kauppansa. Lisäksi nyt kumpikin osapuoli joutuu tietysti ostamaan lisää kimpsuja ja kampsuja, etenkin keittiötarvikkeita, koska kaikkea ei enää voi jakaa. Minä ja mieheni toki ostamme käytettyä tavaraa, mutta panenpa pääni pantiksi, että äitini tulee hankkimaan uuteen asuntoon miltei kaiken uutena. Siellä kamat sitten seisovat suuren osan ajasta käyttämättöminä. Ihan turhaa! Lisäksi uusi asunto on äitini ja tämän miehen kannalta monella tavalla hankalampi kuin tämä vanha: siihen ei esimerkiksi ole autopaikkaa saatavilla. Meillä taas on tässä autopaikka, jota emme käytä mihinkään, koska meillä ei ole autoa. Eli taas yksi hyvä synergiaetu purkautuu. (OK, he voivat tietysti jatkossakin jättää auton meidän parkkiksellemme ja kävellä uuteen asuntoonsa, mutta ei se niin lähellä ole, että tämä olisi suoranaisesti kätevää.)

Isäpuoleni perusteli tätä ratkaisua myös sillä, että "koska hänellä kerran on rahaa, niin miksipä ei näinkin voisi toimia". Tämä perustelu on minusta oikeasti jopa huonompi kuin se, että hän ei kokenut voivansa olla meillä rennosti. Ja taas hyvä esimerkki siitä, kuinka markkinoiden logiikka tunkeutuu yksityiselämän puolelle. Kyllä varmaan näinä epävakaina aikoina kannattaakin omistaa asuntoja mieluummin kuin makuuttaa rahaa tilillä, mutta olisihan isäpuoleni voinut vaikkapa ostaa asunnon ja antaa sen edelleen vuokralle. Joka tapauksessa se, että rahaa ylipäänsä on, ei minusta ole kovin hyvä syy tehdä yhtikäs mitään. (Paitsi ehkä pitää bileet!)

Tätä lukiessa voi joku ehkä ajatella, että isäpuoleni ei vain ole muuten viihtynyt kanssamme, ja että hän kohteliaisuuden ei ilmoita asiaa suoraan. Onhan tämäkin tietysti mahdollista. Itse asiassa pitäisin koko juttua vähemmän surullisena, jos voisin uskoa, että tästä todella olisikin kysymys. Mutta ei: omalta osaltani koko jutun järjettömyys liittyy ennen kaikkea siihen, että minusta kaikki osapuolet tulivat varsin hyvin toimeen keskenään ja kunnioittivat toisiaan. Uskon aivan vilpittömästi, että jos isäpuoleni olisi saanut tämän rahaan liittyvän ajattelumallin jotenkin ohitettua tai ylitettyä, niin vanha asumisjärjestely olisi ollut myös hänelle helpompi ja mukavampi kuin uusi.

Näen Hollowayn sanoman entistä selvemmin: on pelottavaa, kun raha ja siihen liittyvät arvostukset, hierarkiat ja velvoitteet tulevat säätelemään ihmisten välisiä suhteita myös sellaisilla elämänalueille, jossa niillä ei (yhteisestä sopimuksesta) tarvitsisi olla painoarvoa. Tämän vuoksi olen yrittänyt miettiä, millä lailla voisin omassa elämässäni tehdä edes pieniä säröjä kapitalismin logiikkaan yksityiselämän alueella.

Tuorein tähän asiaan liittyvä ajatukseni oli se, että otetaan nyt sitten tuohon meidän ylimääräiseen huoneeseen joku ilmaiseksi asumaan, vaikka sitten paperiton maahanmuuttaja. Mies sanoi ei. Ja totta puhuen, sellaiseen ratkaisuun olisin kenties itsekin liian arka. Seuraavaksi ehdotin Couch Surfingiin liittymistä, mutta mies pitäisi kuulemma parempana Air B&B:tä (eli Couch Surfingin tyylistä systeemiä, jossa kuitenkin yöpymisestä maksetaan jonkin verran). Tässäpä minulle työsarkaa aennemuokkaukseen omassa kodissa! Tosin en usko, että mies vastustaa Couch Surfingia nimenomaan siksi, että antaisimme huoneen ilmaiseksi matkailijoiden käyttöön: hän taitaa vain ajatella, että jos matkailija on valmis maksamaan yöpymisestä jotain, kyseessä on asiallisempi tyyppi kuin ilmaista sohvapaikkaa pummaaja surffaaja. Ja että asiallisia tyyppejä sitä mieluummin haluaa kotiinsa kuin joitain pummeja, mitä lienevät likaisia hippejä. Joka tapauksessa: jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka rahaan ja sen käyttöön liittyvä logiikka saapuu sellaiselle alueelle, jonne sen ei tarvitsisi lainkaan tulla!

Ei mieheni ole oikeasti tässä suhteessa hankala. Hänellä ei ollut mitään esimerkiksi sitä vastaan, että eräs kaveri asui meillä vuokraa maksamatta. Päinvastoin, meidän kummankin mielestä kyseessä oli oikein kiva järjestely; synergiaetuja jälleen, ja lisäksi on hauskaa, että kodissa on elämää. Toisaalta kun meillä kerran oli ihan oikeasti vuokraa maksava alivuokralainen ja tämä lakkasikin sitten pirulainen maksamasta vuokraa, niin minä vedin asiasta paljon pahemmat pultit kuin mies. En rahan vuoksi suoranaisesti, vaan siksi, että minua otti tyypin vastuuttomuus niin paljon päähän (hän valehteli meille myös). Jälkikäteen ajatellen olisin voinut kyllä relata enemmän siinä tilanteessa. Omakin asennemuokkaus on pahasti kesken...

No, onneksi monessa pienessä asiassa osaan jo tosi sujuvasti kyseenalaistaa markkinoiden logiikan tunkemisen yksityisalueelle. Minusta tuntuu koko ajan vieraammalta ajatus, että esimerkiksi myisin jotain tavaraa, jota en tarvitse: miksi minun pitäisi saada tavaraa vastaan rahaa? Ja jos saisinkin, niin olisiko se sen ajan ja vaivan arvoista, joka minulla tavaran myymiseen kuluisi? Paljon, paljon helpompaa on antaa ilmaiseksi!

Lisäksi minusta on ihanaa, että on sellaisia ystäviä, joiden kanssa tavaroita voi sujuvasti jakaa. Tietysti erilaiset asiaa varten perustetut verkkosivut jne. ovat hyviä paikassaan, mutta se vasta on hauskaa, kun kaveri osaa ja älyää kysyä, että hei käytätkö tuota tavaraa ja jos et, niin saanko mä ottaa sen käyttöön? Ja kun voi kysyä samaa itsekin! Tämä on käytöstä, johon minua ei todellakaan ole lapsuudenkodissani rohkaistu, mutta oppia voi.

Haluaisin oikeastaan pyrkiä kohti sellaista ajattelua, että yksityiselämäni puolella ei pitäisi olla väliä sillä, olenko juuri minä maksanut rahaa jostakin hyödykkeestä tai resurssista. Jos minulla on jotain - vaikka sitten asuintilaa tai tavaraa - mistä kenties olenkin maksanut, mutta jota en käytä ja jota joku toinen tarvitsee minua enemmän, niin silloin kaiken järjen mukaan minun pitäisi antaa tämä hyödyke toisen käyttöön. Eikä ole mitään välttämätöntä syytä sille, miksi jonkun toisen pitäisi antaa minulle siitä rahaa vastineeksi. En tarkoita, että saman logiikan mukaan voisin omasta mielestäni esimerkiksi varastaa kaupasta tai työnantajalta, mutta siinä onkin kyseessä liike-elämä ja työelämä. Yksityiselämä on yksityiselämää.