Periaatepäätös

Luulen, että tulimme miehen kanssa tehneeksi erään elämäämme koskevan periaatepäätöksen. Ei meillä ollut etukäteistä aikomusta istua alas sellaista laatimaan, mutta kun aika on kypsä, joskus näin käy. Katsoimme nimittäin Areenalta Silminnäkijä-dokumentin tulottomista henkilöistä (suosittelen) ja keskustelimme dokumentin jälkeen tulottoman naisen tapauksesta.

Lienee aika kuvaavaa, että ohjelman kolmesta tulottomasta juuri korkeasti koulutettu nainen oli se, joka oli vapaaehtoisesti valinnut tulottomuuden. Kaksi muuta olivat matalasti koulutettuja miehiä, joilla oli monenlaista ongelmaa perhetaustassa ja jotka kärsivät kovasti tulottomuudestaan. Heille se merkitsi syrjäytymistä yhteiskunnasta, kun taas tulottomuuden valinneella naisen kohdalla palkkatyön ulkopuolelle jääminen oli parantanut sekä naisen että tämän puolison elämänlaatua. Niin, puolisolla oli siis tuloja, eli tämä seikka takasi dokumentin naiselle varsin kelvollisen elintason.

Dokumentin asetelma oli kaiken kaikkiaan tosi kuvaava juuri sukupuolen ja luokan näkökulmasta. Onhan siitä ollut paljonkin mediapuhetta, että downshifting on varsinaisesti mahdollista jo ennestään hyväosaisille - ja sitten usein argumentoidaan, että kun nämä hyväosaiset ja koulutetut ihmiset downshiftaavat, niin yhteiskunta "menettää" heidän panoksensa yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi. Ikään kuin hyvinvointia voisi tuottaa ainoastaan olemalla työelämässä! Dokumentin nainen (en muista hänen nimeään enkä nyt viitsi tarkistaa) tuotti minun nähdäkseni hyvinvointia monella tavalla: vapaaehtoistyössä, ystäviensä parissa, kotia ja sukulaisten lapsia hoitamalla. Naisen puoliso oli kuulemma tyytyväinen rooliinsa perheen elättäjänä: hän koki, että koska hänen työntekonsa elättää pariskunnan ja puoliso voi tehdä vapaaehtoistyötä, hän ikään kuin sitä kautta itsekin antaa panoksensa vapaaehtoistyöhön ja siten hänkin edistää pariskunnan hyviksi kokemia aatteita. Varsin järkiperäinen ajattelutapa minusta.

...ja nyt ei liene kovin vaikeaa arvata, mihin suuntaan minun ja miehen puhe dokumentin katselun jälkeen kääntyi. Olemmehan toki keskustelleet aiemminkin siitä, että kumpikaan meistä ei koe työntekoa elämänsä tärkeimmäksi tai edes välttämättömäksi osa-alueeksi. Miehellä on jonkin verran enemmän uraan liittyvää kunnianhimoa, muttei hänkään ole koskaan ollut sitä tyyppiä, että hän tinkisi työn vuoksi levosta tai harrastuksista tai oikeastaan juuri mistään. Hän on saanut aina aika onnellisesti yhdistettyä sopivan määrän mielenkiintoista työntekoa ja sopivan määrän ns. muuta elämää. Omalla kohdallani en ole varma, olenko koskaan löytänyt yhtä hyvää tasapainoa.

Olemme käyneet yhtä aikaa kokopäivätyössä ja homma on toiminut ihan hyvin, mutta nyt onkin jälkikasvu tulossa. Olemme alustavasti puhuneet, ettei jälkikasvua laitettaisi tarhaan ainakaan alle 3-vuotiaana, lapsen kehitystä koskevien tutkimusten valossa. Nyt sanoimme oikeastaan ensi kertaa ääneen sen, ettei kumpikaan meistä koe kovin järkeväksi, että myöhemmässäkään vaiheessa tekisimme kumpikin kokopäivätyötä. Kuten mies totesi, niin ainakaan tällä hetkellä meillä ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista tarvetta siihen. Tarve voi ehkä ilmetä myöhemmin, joko aineellinen tai henkinen, mutta tilannetta voidaan harkita uudelleen siinä vaiheessa.

Tämäkin asetelma on tietysti sukupuolittunut: mies on se, jolla on tällä hetkellä työtä. Ei nyt ihan vakisopimuksella, mutta nykyinen pesti kestää kolme vuotta ja jos se sujuu hyvin, vakinaistaminen voi hyvinkin olla luvassa. Minä puolestaan olen se, joka on viimeisillään raskaana ja jäämässä äitiyslomalle ja joka haluaa imettää lastaan ainakin vuoden, mikä ettei pidempäänkin. Niin, ja jonka apuraha loppui viime kuussa, eikä uutta ole ainakaan vielä tiedossa. Ei ole kovinkaan hankalaa povata, kummalla on saumaa päästä kohtalaisesti palkattuun vakityöhön, jonka turvin perhettä elättää ja tuoda jatkuvuutta arkeen.

Tästä päästään siihen toiseen downshiftingiä vastustavaan argumenttiin: ne ovat naiset kun downshiftaavat. Seurauksena tästä on se, että ihan fiksut naiset, joilla olisi kanttia edetä uralla, jämähtävätkin kotihengettäriksi. Jäävät ilman eläkettä. Ovat riippuvaisia puolisostaan. Ei se ole hyvää feminismiä sellainen, siskot. Ja samalla logiikallahan vastustetaan (tai ainakin kyseenalaistetaan) myös lapsen hoitamista kotona siihen 3 vuoden ikään saakka ja pitkää imetystä, joka sitoo äidin lapseen.

Mutta. Minun feminismini ei taivu ymmärtämään, miksi jokainen perhe ei hyvällä omallatunnolla voi tehdä niitä valintoja, jotka kokonaisuutena tarkastellen koituvat perheen parhaaksi. Jos nyt siis ylipäänsä haluaa perheyksikkönä elää, toki. Pakko ei ole. Meidän tapauksessamme on jälkikasvua tulossa, joten perheytyminen on tapahtunut. Ja pidän aivan uskottavana esimerkiksi tutkimusnäyttöä siitä, että liian varhainen päiväkotiin joutuminen ei ole lapselle hyväksi. On myös totta, että lasten hoitaminen kotona ei ole äidin urakehitykselle hyväksi, ja tietysti tämän saa sanoa (ja pitää sanoa) ääneen. Kuitenkin minusta pitää samalla pitää mielessä se, mitä lasten kehityksestä ja päivähoidosta ajantasaisen tutkimuksen nojalla voidaan sanoa. Minusta sellainen on tympeää argumentointia, että kehotetaan naisia töihin jonkin sellaisen latteuden nojalla, että "kyllä se, mikä on äidin parhaaksi, koituu myös lapsen parhaaksi". Etenkin, kun siitä kuultaa mielestäni taustalta se sama huoli, että ihminen ei mukamas ole hyödyllinen työelämän ulkopuolella.

Olemme miehen kanssa täysin yksimielisiä siitä, että olosuhteiden salliessa kumpi hyvänsä meistä voisi olla palkkatyöstä poissa tai vähintäänkin osa-aikatyössä. Mies olisi aivan yhtä halukas jäämän lapsen kanssa kotiin kuin minäkin. (Ainakin näin etukäteen arvioituna: eihän meistä kumpikaan ole vielä kokeillut tätä järjestelyä!) Aluksi se olen kuitenkin jo käytännön syistä minä, joka jää kotiin. Ja jos se pysäyttää minun "urakehitykseni" (hah, sikäli kun minulla on sellaista koskaan ollutkaan!) niin ehkä vastaisuudessakin on taloudellisesti järkevämpää, että mies tekee enemmän työtä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, miten tässä elämässä käy. Voihan mies vaikkapa sairastua ja joutua työkyvyttömyyseläkkeelle, kuka tietää.

Oli meistä kotona kumpi vain, niin olemme kumpikin sitä mieltä, että järjestely hyödyttäisi meitä kaikkia. Mies sanoo, ettei hän tuntisi itseään millään tavalla hyväksikäytetyksi, vaikka minä olisin pelkästään kotona lapsen kanssa ja sitten vähän myöhemmin esimerkiksi vapaaehtoistyössä, kun hän käy palkkatyössä. Jos minä tekisin vapaaehtoistyötä jonkin sellaisen asian puolesta, jonka mieskin hyväksyisi, niin hänkin kuulemma näkisi asian niin, että siinä on hänenkin panoksensa mukana tätä aatetta edistämässä. On tästä puhuttu aiemminkin, mutta ei aivan näin konkretian tasolla.

Vähimmilläänkin se, että toinen olisi kokonaan tai osittain kotona, toisi jouston mahdollisuuksia ja kiireettömyyttä elämään. Kumpaakaan meistä ei hiukkaakaan houkuttele ajatus siitä, että meistä kumpikin tekisi täyttä työpäivää, sitten hakisimme lapsen tarhasta ja sitten työpäivän jälkeen tai viikonloppuisin pitäisi vielä hoitaa kaikki kotityöt ja muut pakollisen käytännön hommat. Tiedän, että näin monessa perheessä toimitaan, mutta minusta se ajatus käy suoraan sanoen yhä järjettömämmäksi - ellei siihen sitten ole suoranaista taloudellista pakkoa.

Ei meillä kummallakaan ole esimerkiksi kovin korkeita kriteereitä kodin siisteydelle, joten kyse ei ole siitä, että jommankumman pitäisi vähentää palkkatyötä nimenomaan kotitöiden hyväksi. Totuus on kuitenkin se, että ihan vain perustason siisteyden ja ruokahuollon ylläpitäminen - mikä esimerkiksi meille tarkoittaa sitä, että siisteyden kanssa saakin olla vähän niin ja näin, mutta emme halua syödä usein einesruokaa - vie aikaa. Ja täyspäiväisessä työssä käyminen työmatkoineen vie ihan törkeästi aikaa. Jos edes ne perustason kotityöt saisi jompi kumpi osapuoli hoidettua päiväsaikaan, niin ainakaan ilta-aikaan ei sitten tarvitsisi niitä puurtaa. Tai jos lapsi sairastuisi, niin ei tarvitsisi alkaa stressata hoidon järjestämisestä lyhyellä varoitusajalla. Ystäviä ehtisi tavata enemmän, oletettavasti myös se työssä käyvä osapuoli, kun arki olisi muuten rennompaa.

Mistä sitten tingittäisiin? Jossain määrin jomman kumman tai molemman urasta - mutta koska kumpikin meistä laittaa joka tapauksessa onnellisuuden uran edelle, niin eipä se oikeastaan tinkimiseltä tuntuisi. Taloudellisella puolella taas tuntuu siltä, ettemme edes joutuisi tinkimään yhtään mistään. Dokumentin pariskunnalle naisen tulottomuus merkitsi sitä, että perhe 1) osti vaatteet käytettynä, 2) ei tehnyt heräteostoksia ja 3) ei harrastanut mitään kallista. Ei tunnu tinkimiseltä tämäkään. Minun kohdallani kaikki kriteerit täyttyvät jo. Mies ostaa vain osan vaatteistaan käytettyinä, mutta heräteostoksia ei hänkään tee. Ja vaikka hänellä on harrastuksia, jotka voisivat olla teoriassa tosi kalliitakin, niin niissäkin on tolkku säilynyt. Autoa ei ole ja asumme vuokralla. Emme ole kovin suurituloisia olleet tässä viime vuosina, mutta laitamme siitä huolimatta joka kuukausi rahaa säästöön ja hyväntekeväisyyteenkin, koska sitä yksinkertaisesti jää yli. Eli niin kauan, kun edes toisella meistä on kohtuulliset tulot, ei kummankin täyspäiväisessä työnteossa ole yksinkertaisesti mitään mieltä.

Olo tuntuu tosi kevyeltä, kun tämä kaikki on nyt puhuttu konkretian tasolla läpi. Olen kantanut kai jonkinasteista huonoa omaatuntoa siitä, että koska minä kuitenkin saatan olla todennäköisemmin se, jonka palkkatyö vähenee, niin mies voisi tuntea olevansa jollain tavalla riistetty tässä kuviossa. Siitä en jaksa tuntea huonoa omaatuntoa, jos en päättäjien tai elinkeinoelämän silmissä olisi riittävän ahkera ja tuottava kansalainen, tai jos en joidenkin feministien silmissä olisi riittävän hyvä feministi ja äiti. Queer-feministinä ja polyamoristina yleensäkin pyrin pikemminkin purkamaan ja kyseenalaistamaan sellaisia käsitteitä kuin "nainen" ja "perhe", tai ainakin niiden määrittelyä jostain ulkoapäin. Ei minun pirtaani sovi, että ottaisin paineita siitä, hanskaanko äitiyden jonkun naisten "yhteisen" tasa-arvopyrkimyksen kannalta parhaalla mahdollisella tavalla!

Sen argumentin tosin ymmärrän, että oikeastaan kannattaisi pitää huolta omasta toimeentulostaan, ettei missään vaiheessa jää taloudellisesti kovin heikoille. Siinä on käytännön kannalta perää. Jos minä olen kotona, ei eläkettä kerry. Oletetaan, että tulee avioero - taatusti olen silloin taloudellisesti paljon heikommassa asemassa, kuin jos olisin painanut duunia itsekin.

En kuitenkaan muissakaan tilanteissa ole tavannut laittaa rahallista hyötyä onnellisuuteni edelle, joten en ymmärrä, miksi tekisin niin tässäkään asiassa. Ja joo, tiedostan, että tässä lausumassa piilee ihan hurjasti etuoikeutettuutta. Jos rahat eivät riitä perustarpeisiin, niin silloin onnellisuuskin voi olla aika hankalaa saavuttaa. Mutta niin kauan, kun perustarpeet ovat jollain tavalla katettuja, olen tavannut valita hyvän olon ja vapaa-ajan rahallisen hyödyn ylitse. En ole esimerkiksi jäänyt hyvin palkattuun duuniin, joka on alkanut tuntua kurjalta; en ole myöskään uhrannut vapaa-aikaani projekteihin, joista voisi saada ylimääräisiä ansioita. Jos prioriteettini ovat tällaiset silloinkin, kun ansionmenetys on välitön ja varma, niin miksi alkaisin tinkiä onnellisuudestani sen vuoksi, että tulevaisuudessa ehkä ansiotasoni laskee? Kuka tietää, mitä muutenkaan tapahtuu - kaikki suunnitelmat voivat mennä uusiksi joka tapauksessa.

Pitänee ottaa huomioon sekin, että lapsen kanssa kotona oleminen saattaa olla minusta yksinkertaisesti kurjaa. Ei sekään ole hyväksi, että kotona olevalla vanhemmalla pää leviää. Silloinkaan ei kuitenkaan kummankin vanhemman kokopäiväisen palkkatyön tarvitse olla se ensisijainen ratkaisu. Ehkä tässä tilanteessa mies voisi jäädä kokonaan kotiin ja minä käydä kokopäiväisesti töissä, tai ehkä voisimme kumpikin tehdä osa-aikaista työtä. Tai jos ongelma olisi siinä, että minä en vain kestäisi kotona oloa, mutta mies viihtyisi edelleen kokopäiväduunissa, ja jos lapsi olisi yli 3-vuotias, niin voisinhan esimerkiksi tehdä puolipäiväisesti töihin tai vapaaehtoistyöhön ja lapsi mennä puolipäiväisesti tarhaan. Minä en mielelläni tekisi töitä kotoa käsin, joten siihen en haluaisi ruveta, mutta ehkä mies tahtoisi kokeilla. Kuka tietää.

...ja on kai sekin periaatteessa mahdollista, että meille tulee vielä kääntymys ja alamme kumpikin kokea kokopäiväisen uran luomisen tärkeäksi. Epäilen kuitenkin erittäin vahvasti, että näin pääsisi tässä vaiheessa käymään. Siksi tuntuu niin helpottavalta lausua ääneen, että vaikka kummankin kokopäivätyö saattaa vielä ehkä jossain vaiheessa olla tarpeellista - kuka tietää - niin se ei ole tavoite. Tavoite on olla mahdollisimman onnellinen, elää mahdollisimman kohtuullisella elintasolla, nähdä ystäviä mahdollisimman paljon, rentoutua, harrastaa, edistää yhteishyvää jollain tavalla. Viettää aikaa perheen ja rakkaiden kanssa. Tehdä työtä mielellään vain siinä määrin, kuin se on sekä tarpeellista että mielenkiintoista.

Downshifting, here we come!

Tavara-ahdistusta jälleen

Yhteisasuminen ja siihen liittyvät synergiaedut tulivat heti uniinkin, kun kerran ryhdyin käsittelemään aihetta blogissa. Viime yönä minä ja vanha ystäväni A. nimittäin asuimme rennon boheemissa taiteilijakommuunissa, kämppiksinämme Alice Cooper ja Michael Monroe. A.:lla oli ulkonäköhuolia ja hän kyseli minulta alinomaa meikkaus- ja hiusvärivinkkejä. Lopulta hermostuin A:n tenttaukseen ja huomautin, että kuules nyt, me asutaan Alice Cooperin ja Mike Monroen kanssa! Ja että eiköhän kannattaisi kääntyä näiden herrojen puoleen meikkaus- ja hiusväripulmien kanssa, sillä selvästi heillä on sillä saralla paljon enemmän kokemusta kuin minulla.

(Tosi oudoksi uni muuttui siinä vaiheessa, kun Mike sai äkkiä jostain paljon rahaa ja päätti ostaa meille kaikille isomman talon: niin ison, että myös mieheni E. voisi muuttaa kommuuniimme. Koska E. käy työssä Kumpulassa, me ehdotimme, että uusi talo hankittaisiin puu-Kumpulan alueelta. Mikellä oli kuitenkin aivan muu suunnitelma mielessä: hän oli ajatellut, että E. lopettaisi nykyisen työnsä kokonaan ja alkaisi tehdä filmatisointia Vanhasta testamentista. Mike itse lupasi tuottaa leffan. Talo meidän piti hankkiman Tapanilasta, sillä Tapanilan maisemat ovat kuulemma niin raamatulliset, että Vanhaa testamenttia voitaisiin kuvata siellä. Minä sanoin suostuvani suunnitelmaan, kunhan uusi talo olisi vaaleansininen ja mansardikattoinen. E. lupasi harkita asiaa.)

* * *

Oikeastaan minun piti kirjoittaa tavarasta. Kun on muutto meneillään, vaikka sitten tällainen pienikin muutto, niin tavara pyörii sekä konkreettisesti tiellä että myös mielessä.

Kun nyt isäpuoli on täällä muuttopuuhissa ja hän on liikkeellä autollaan, niin sain kinuttua kyydin muutamallekin eri kirpputorille ja kierrätystavarataloon. Kantavana ajatuksena oli se, että koska kämpästä lähtee viikonloppuna kävelemään yhtä ja toista tarpeellista tavaraa, niin jostain pitäisi saada korvaavia tilalle. Esimerkiksi ilman kahvinkeitintä emme tule toimeen.

Ennen ostosreissua on jo pitänyt käydä monta keskustelua siitä, mitä tavaraa oikeasti tarvitaan lähtevän tilalle ja mitä ei. Äitini ja isäpuoleni eivät ymmärtääkseni ole suoranaisesti rikkaita, mutta ei heillä ole myöskään pikkurahasta puutetta, joten asenne uuden tavaran ostamiseen on sen mukainen. Toisaalta vanhaakin tavaraa heillä on nurkissa pyörimässä vaikka kuinka, sekä itse hankittua että muiden peruja. Itse asiassa äitini ja isäpuoleni varsinainen koti pohjoisessa käsittää kaksi taloa, joista toinen on käytännössä vain tavaravarasto.

Olen siis yrittänyt ottaa etukäteen selkoa siitä, mitä tavaroita meiltä nyt muutossa lähtee ja onko niille mahdollisesti jo korvaavaa olemassa. En koe olevani ahne tai saituri, vaikka mielelläni hyödyntäisin sellaiset kamat, joita perheellä on jo liikaa. Tavallisesti nimittäin homma menee niin päin, että minulle nimenomaan tuputetaan kaikenlaista ylijäämätavaraa, jota en koe tarvitsevani enkä tahdo ottaa vastaan.

Äitini (joka muuttoa pitkälti organiseeraa) on kuitenkin viime aikoina ollut jo isoäidinkin tähden niin stressaantunut, ettei hän oikein jaksaisi miettiä tällaisia materiaalisia yksityiskohtia. Hänellä on sellainen asenne, että mitä väliä sillä on, vievätkö he meiltä vaikkapa nyt sen kahvinkeittimen vaiko eivät. Ja että jos vievät, niin miksi sitä pitäisi tässä vaiheessa miettiä, onko heillä itsellä nurkissa kahvinkeittimiä ylenmäärin. Voisimmehan joka tapauksessa ostaa uuden tilalle.

Tähän olen todennut, että tietysti voimme ja ostammekin, mutta koska ostamme mieluiten kierrätettyä, niin tarvitsisimme jonkin verran ennakkotietoa siitä, mitä kodinkoneita ja muuta tavaraa meidän täytyy kaiken kaikkiaan hankkia. Kirppiksiltä ja kierrätyskeskuksista ei kuitenkaan löydä haluaamansa aina saman tien, ei etenkään toimivia kodinkoneita, joten sellaisten haeskeluun varaisi mielellään hiukan aikaa.

Äitini ja isäpuoleni kanta tähän on ollut: jos teidän on noin vaikeaa löytää sopivia käytettyjä tavaroita tilalle, niin älkää huolehtiko koko jutusta, voitte kyllä pitää kaikki kämpän nykyiset kamat ja he ostavat uuteen asuntoonsa kaiken uutena. Tämä ei ole ollut hänen puoleltaan mitään äksyilyä, vaan aivan neutraali toteamus: heistä se varmaankin olisikin kaikkein luontevin ratkaisu.

Tunnen tässä asetelmassa itseni taas aika hankalaksi. Tietenkään en tahdo, että äitini ja isäpuoleni menevät ostamaan uusia tavaroita, jos tiedän, että kykenisin kyllä itse ajan kanssa hankkimaan samat kamat kierrätettyinä. Toisaalta kukapa minä olen heitä määräilemään sen suhteen, mitä he vievät uuteen asuntoonsa ja mitä eivät. Olen siis yrittänyt vain toimia mahdollisimman diplomaattisesti ja työntää nykyiset kodinkoneemme muuttokuormaan, jottei se ratkaisu oikeasti aktualisoitu, että seuraavaksi isäpuoleni hurauttaa kauppaan ja ostaa kasan uutta kamaa. Minusta se vaan olisi niin turhaa.

Tänään sitten tosiaan sain kyydin useampaankin kierrätyshenkiseen ostospaikkaan ja löysinkin meille muun muassa sen tuiki tärkeän kahvinkeittimen. Hip hei! Löysin paljon muutakin hyödyllistä, kuten esimerkiksi juuri speksieni mukaisen syöttötuolin (aiomme tietysti kunnon hippivanhempina ryhtyä toteuttamaan jälkikasvun kanssa sormiruokailufilosofiaa, joten oli tärkeää löytää tuoli, jossa on riittävän iso oma pöytä edessä).

Mutta se kahvinkeitin: totta kai kävi niin, että kun isäpuoleni kävi uudella asunnolla, hän muistikin, että edellinen omistaja on jättänyt kahvinkeittimen sinne kaupantekijäisiksi (asunto on ostettu osittain kalustettuna). Minulla on sellainen tunne, että monen muunkin ostoslistallani olleen tavaran kanssa käy vielä näin, tai sitten samoja kamoja löytyy yhtäkkiä ylenmäärin jostain äitini kätköistä, kunhan hän ehtii ja jaksaa hiukan paneutua asiaan.

Tottahan ymmärrän, että äidilläni on hankalaa juuri nyt. Vaikka en ole kirjoitellut isoäidin tilanteesta hetkeen, niin huono se on edelleen ja koko järjetön omaishoitosuhde kuormittaa äitiäni tosi paljon. Ei ole oikein reilua olettaakaan, että äitini juuri nyt voisi muistaa, mitä kaikkea tavaraa hänellä missäkin talossaan tai asunnossaan tai tavaravarastossaan on. Koko tämä tavaran määrä kuitenkin ottaa minua päähän, ja koko tämä asenne, että mitäpä tuota varsinaisia tarpeita miettimään. Vaikka jotain kamaa olisi ylenmäärin, niin kyllä silti voi ostaa uuden!

Tämä on tietysti tilanne aika monessa kotitaloudessa: sillä, mitä päädytään ostamaan, on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mitä oikeasti tarvitaan. En osaa kohauttaa tälle olkapäitä ja ajatella, että nämä ovat jokaisen itse ratkaistavia asioita, mitäpä näistä huolehtimaan tai näihin puuttumaan. Järjetön ylikulutus on kuitenkin luonnon ja eliölajien ja kehitysmaiden ja meidän kaikkien ongelma, joten kyllä se vain ottaa rankasti päähän. Ja pitääkin.

Toisaalta sillä, että esimerkiksi äitini mielessä ostokset ja todelliset tarpeet eivät kytkeydy kovin vahvasti toisiinsa, on aina ollut vaikutuksensa minunkin elämääni. Äitini on aina halunnut tuupata minulle kaikenlaista tavaraa, uutta ja vanhaa, siitäkin huolimatta, että en tarvitse sitä mihinkään. Hänelle on hirmuisen vaikeaa saada perille, että minä todellakin yritän säädellä kodissani olevan tavaran määrää sen mukaan, mitä koen tarvitsevani. (En ole onnistunut tässä mielestäni vielä riittävän hyvin, mutta ainakin minulle on toistaiseksi riittänyt yksi asunto...) Eli yleensä tilanne on toinen: äitini tyrkyttää minulle tavaroita, joita en tarvitse. Nyt sitten kerrankin haluaisin, että äitini miettisi, mitä tavaroita heillä jo on, jotta hän mahdollisesti voisi antaakin meille joitain käyttöä vailla olevia kaksoiskappaleita. Ja sepä ei tunnu millään onnistuvan: äitini mieluummin ostaa uutta.

Vaikka olen tähän asenteeseen tottunut, niin aika oudolta se tuntuu, kun asiaa hetkenkin miettii. En halua, että äitini joutuu stressaamaan tätä muuttoa yhtään enempää kuin tarpeellista, mutta eikö hänestä sitten olisi stressaavaa joutua nyt joulun alla menemään kauppaan ostelemaan uusia kodinkoneita ja taloustarvikkeita? Kenties sitten ei. Perimmäinen surullinen totuus lienee se, että äidistäni on vain kivaa ostaa uusia tavaroita. Kenties hänellä onkin vanhoja ja toimivia kahvinkeittimiä nurkat täynnä, mutta jos hän tuo sellaisen uuteen asuntoonsa, ei hän saakaan tilaisuutta ostaa uutta kahvinkeitintä. Ehkä vanhat kahvinkeittimet eivät sovi uuden asunnon väreihin. Ehkä markkinoille on tullut uusia, hienoja kahvinkeitinmalleja, jota hakkaavat vanhat mennen tullen.

Vaikka minua karvastelee tällainen, niin on myönnettävä, että minäkin nautin tämän päivän kirppisshoppailuista aika lailla. Nyt kun on lapsi tulossa, olen näemmä antanut itselleni luvan ostaa esimerkiksi lastenkirjoja aivan surutta. Eikä sillä, ei minulla ennenkään ollut suuria estoja lastenkirjojen haalimisen suhteen - nyt tilanne on vain pahentunut. Tiedän, että myös lastenvaatteita ja -tarvikkeita alkaa olla liikaa. Paheksun äitiäni, joka saa uuden tavaran shoppailusta nautintoa, mutta riehaannun itse ostamaan käytettyä. Minut on monin tavoin jo lapsesta saakka totutettu siihen, että nimenomaan ostelu on palkitsevaa ja tuo mielihyvää, enkä ole kokonaan päässyt tästä tottumuksesta, vaikka en tykkääkään ostaa uutta. Vanhakin tavara vie joka tapauksessa tilaa ja esimerkiksi kirjoja voi olla liikaa. Niin meillä totta vie onkin.

Olen miettinyt tätä tavaran määrää nyt paljolti siltä kannalta, että on lapsi tulossa. Ensiksikin lapsen syntymään valmistautuminen selvästi on antanut minulle tekosyyn haalia liikaakin tavaaraa, vaikka sitten käytettynäkin. Tarpeettomista ostoksista mielihyvän saaminen ei kuitenkaan ole sellaista käytöstä, jonka olisin valmis itseltäni noin vain hyväksymään. Ja toiseksi, haluaisin oman lapseni kerta kaikkiaan välttyvän sellaiselta mallilta, että ostelu on kivaa ajanvietettä. En tahdo edes kirpputoreilla käymisestä muodostuvan sellaista meidän yhteistä kivaa juttua, joka kuitenkin perimmältään pyörii tavaran metsästämisen ja hankkimisen ja haalimisen ympärillä.

Raskausaika vaikuttaa kai näihin pohdintoihin sitäkin kautta, että mietin kovasti omaa lapsuuttani ja kaikkea sitä, mikä siinä minua ahdisti (ja ahdistaa edelleen). Minusta tuntuu, että tämä blogini on muutenkin lähinnä yhtä suurta vuodatusta siitä, kuinka perheeni osaakin toimia typerästi. Välillä tunnen itseni ihan naurettavaksi ja liioitellun katkeraksi, kun kirjoittelen tällaisia. Toisaalta taas minua on huojentanut tieto siitä, että raskausaikana näitä juttuja kuuluukin käydä läpi, jotta olisi edes jollain tavalla sujut oman lapsuutensa kanssa.

Ei tämä kaikki kaunaisuus ole yhtäkkiä putkahtanut pintaan: olen tietysti tiedostanut jo aikaisemmin, että lapsuudenkotini on ollut ihan hemmetin dysfunktionaalinen. En ole saanut siellä edes normaalia, riittävää perushoivaa (siis ihan fyysiselläkään tasolla), saati sitten minkäänlaista järkevää ja johdonmukaista tyydytystä emotionaalisiin tarpeisiini. En näitä kuitenkaan aikuisiällä ole enää niin paljoa miettinyt, ennen kuin nyt raskauden aikana. Jos en halua antaa lapselleni yhtä ahdistavaa kasvuympäristöä kuin itselläni on ollut, niin kai näitä pohjamutia täytyy penkoa ihan huolella tässä vaiheessa. Siitäkin kai nyt kumpuaa tämä jatkuva kritiikki ennen kaikkea äitiäni kohtaan. Tavara ja materia on perheessämme ollut se juttu, jolla emotionaalista tyhjyyttä on täytetty, joten siksi kai myös tavara-ahdistus on aktualisoitunut tässä raskauden kuluessa.

* * *

Jaan vielä yhden konkreettisen tavaraan liittyvän ihmetyksen aiheen (lapsuuskela siis katkeaa tässä vaiheessa ja siirrytään aivan muihin juttuihin). Lasten- ja nuortenkirjoja meillä on vaikka kuinka, samoin normaaleja kuvakirjoja. Pikkulapsille tarkoitetut kangas- ja pahvikirjat kuitenkin puuttuvat ja kai sellaisiakin jonkin verran kaivattaisiin, ennen kuin voidaan siirtyä lukemaan ohuelle paperille painettuja kuvakirjoja. (Jos niihin nyt edes voidaan siirtyä - sinänsä tarpeeton oletus minulta. Tästäkin minun piti kirjoittaa jossain vaiheessa.)

Olenkin tässä viime aikoina koettanut löytää jälkikasvulle pikkulasten kirjoja. Hämmästellen totean, että on hyvin vaikeaa löytää aivan pienille suunnattuja kirjoja, jotka eivät kertoisi eläimistä. No jaa, tarkalleen ottaen nämä kirjat kertovat tietysti inhimillistetyistä eläinhahmoista, eivät eläimistä sinänsä. Hiiret, puput ynnä muut ovat tavallisia hahmoja, mutta myös maatilan eläimiä käsitellään runsaasti. On lehmän seikkailuja, possun kavereita ja kananpojan päivää. Tietysti eläinhahmot ovat yleisiä myös vanhempien lasten kuvakirjoissa, mutta todellakin näitä kangaskirjoja on ollut todella vaikeaa löytää mistään muusta aihepiiristä!

Tuntuu aika oudolta, että pienimpien lasten kirjan käsittelevät sööttejä ja inhimillistettyjä maatilan eläimiä, joita samojen pikkulasten oletusarvoisesti ajatellaan syövän. Minkälaisen viestin se antaa lapselle? Miksei muuten lastenkirjoissa voisi olla ihmisiä puuhaamassa ihmisten askareita - miksi sen täytyy olla jänisperhe, joka ajaa autolla rantaretkelle ja nalle, joka kylpee ammeessa? Tosiasiassahan villieläimiä vainotaan ja tuotantoeläimiä rääkätään. Lapsille opeteaan jo pienestä pitäen aivan hullua suhtautumista eläimiin, ja todella ristiriitainenhan ihmisten asenne eläimiin onkin; lemmikkejä kyllä pääosin pidetään hyvänä. On tämä maailma outo.

Crack capitalism

Meillä on viikonloppuna ohjelmassa pienimuotoinen muutto. Emme muuta pois asunnostamme, vaan laajennamme asumisemme alaa. Kämpästä on tähän saakka ollut yksi huone äitini ja tämän miehen käytössä, mutta nyt he ovat ostaneet lähistöltä kokonaisen asunnon itselleen, joten heidän kamansa kuskataan nyt pois. Me saamme levittäytyä uuteen huoneeseen.

Totta puhuen meillä ei ole ollut lisätilan tarvetta: olohuone, keittiö ja makuuhuone riittävät aivan hyvin kahdelle hengelle (pian kolmelle). Minulla on työpiste olohuoneessa, joten en kaipaa erillistä työhuonetta. Jälkikasvu tuskin tarvitsee omaa huonetta vielä ainakaan pariin-kolmeen vuoteen. Toivottavasti emme elintilan laajenemisen seurauksena hanki mitään ylimääräistä roinaa, nyt kun sellaiselle olisi lisää tilaa. Sitä en pelkää, että innostuisimme ostamaan mitään uutena, mutta kylläpähän tuota kamaa tulee aina jostain käytettynäkin haalittua.

Itse asiassa minua ottaa kokonaisuuden kannalta päähän tämä muutto-operaatio, vaikka tietysti kyseessä on äitini ja hänen miehensä päätös ja heillä on täysi oikeus tehdä kuten hyväksi näkevät. Ehkä selvennän hiukan, mistä asumisjärjestelyssä alun perin oli kysymys. Meillehän tuli miehen kanssa viime kesänä eteen aika vilkas muutto Briteistä Suomeen. Siinä tohinassa äitini ja äitini mies ehdottivat, että muuttaisimme äidin miehen omistamaan asuntoon.

(Ehkä muuten on parasta kirjoittaa tässä blogissa yksinkertaisuuden vuoksi äidistä ja isäpuolesta, ettei koko ajan tarvitse näpytellä "äitini mies". En kylläkään hahmota äitini uutta aviosiippaa isäpuolekseni, eikä hänkään minua varsinaisesti lapsipuolenaan pitäne. Ainakin hän on sanonut, ettei pidä äitini lastenlapsia millään tasolla myös omina lapsenlapsinaan, eli ei koe olevansa heille ikään kuin kolmas vaari. Ehkä tämän lausunnon voi yleistää koskemaan lastenlasten lisäksi lapsia.)

Niin, vuokra-asuntomme on siis isäpuoleni omistama. Joskus siinä on asunut isäpuolen perhe, sitten isäpuolen äitivainaa ja viimeksi isäpuoleni itse. Hän on kuitenkin jo vuosia sitten muuttanut äitini luokse 600 km:n päähän. Koska sekä isäpuolellani että äidilläni on silloin tällöin asiaa Helsinkiin, ovat he pitäneet asuntoa omassa käytössään. Tietysti se on ollut tyhjillään suurimman osan ajasta, mikä ei ole kovin taloudellinen järjestely. Tämän vuoksi äitini ja isäpuoleni ehdottivat, että he pitäisivät tästä lähin omassa käytössään yhden huoneen ja me vuokraisimme muita huoneita. Vuokra sovittiin meille edulliseksi, koska diiliin kuului se, että vanhempi pariskunta saisi tulla käymään koska vain ja tietysti myös käyttää kaikki tarvitsemiaan tiloja.

Olin aluksi hiukan skeptinen sen suhteen, kuinka minkäänasteinen yhteismajoitus voisi sujua äitini kanssa. Yllättävää kyllä, se on sujunut todella hyvin, ymmärtääkseni myös äitini mielestä. (Asun erittäin mielelläni kimpassa ihmisten kanssa ja kannatan kaikenmoisia joustavia ja yhteisöllisiä asumisjärjestelyjä; epäilykseni liittyivät nimenomaan siihen, kestäisimmekö minä ja äitini toisiamme.)

Minusta on ollut vain hauskaa, että äitini ja isäpuoleni asuvat meillä Helsingissä ollessaan. Riitelemme joskus äitini kanssa, mutta riitelemmehän puhelimessakin, joten aivan täysin rauhanomaista rinnakkaiseloa en odottanutkaan. Sekä minä että mieheni olemme ylipäänsä aika joustavia sen suhteen, että kämppikset voivat tulla ja mennä ja olla kuten parhaaksi näkevät. Yöunemme eivät häiriinny helposti, eikä meillä muutenkaan ole sellaista "kotimme on yksityinen pyhättömme" -meininkiä, että kukaan ei saisi tulla sotkemaan ympäröitämme. Päinvastoin, pieni meno ja meininki useimmiten vain piristää. (Tämä on ainakin oma käsitykseni asiasta: blogia lukee kyllä ainakin yksi ex-kämppis, joten hän voi korjata, jos olen pahasti harhateillä!)

Kaiken kaikkiaan olin siis iloisen yllättynyt siitä, että pystyin jakamaan asunnon (vaikkakin osa-aikaisesti) äitini kanssa. Tunsin, että välillämme syntyi tässä syksyn aikana tämän vuoksi uudenlainen yhteys, ja sehän on aina tervetullutta, niin huonot välit meillä on ollut (ja niin paljon ristiriitoja välillämme yhä on, vaikkeivät ne nykyään roihahdakaan akuuteiksi yhtä usein kuin ennen).

Nyt vihdoin pääsen siihen, mistä minun pitikin kirjoittaa: tulipa taas pitkä johdanto asiaan. Yliopistollani kävi tässä joku aika sitten (no, keväällä se jo taisi olla) vasemmistolainen sosiologi John Holloway luennoimassa uudesta kirjastaan Crack Capitalism (julkaistu 2010). Tyyppi oli sympaattinen; itse kirjaa en ole vieläkään lukenut, ilmeisesti se on aika teoreettinen opus.

Yleensä kapitalismin kritiikkin esitetään vastakritiikiksi se sama vanha argumentti, että eihän vaihtoehtojakaan ole. Ja että systeemi on niin voimakas, ettei sille kuitenkaan mitään mahda. Holloway ei luennollaan puhunutkaan ennen kaikkea siitä, miten maailmantalous ja markkinat toimivat, vaan siitä, kuinka erilaiset kapitalistiset / uusliberaalit tavat hahmottaa maailmaa ovat tunkeutuneet myös niille elämänalueille, joille markkinoiden logiikka ei missään nimessä kuuluisi.

Hollowayn luennosta jäi minulle mieleen ennen kaikkea seuraava painotus: kapitalistiseen järjestykseen on mahdollista ja toivottavaa tehdä säröjä, vaikka sitten oman yksityiselämänsä puolella. Vaikka säröt olisivat pieniä, ne joka tapauksessa voivat laajentaa toimijuuttamme ja parantaa elinehtojamme, vaikkei koko systeemi niihin kaatuisikaan. Ja kuka tietää, jos tarpeeksi monessa paikassa yhtä aikaa saadaan aikaan pieniä säröjä, voi niistä jossain vaiheessa tulla suuriakin halkeamia.

Pyrimmekö vapaa-aikanamme olemaan "tuottavia"? Maksimoimmeko alituiseen erilaisista hauskoiksi tarkoitetuista toiminnoista saatavilla olevia hyötyjä? Koemmeko, että ajallamme tai ihmissuhteillamme on rahallinen arvo? Oletammeko, että erilaisten materiaalisten hyödykkeiden tai resurssien luovuttamiseen tai jakamiseen tulee aina liittyä rahallisia kompensaatioita? Pidämmekö omien tekojemme ja asenteidemme kautta yllä sellaisia hierarkioita, jotka liittyvät omistussuhteisiin?

Jos teemme ylläolevia asioita, niin kannattaisi harkita, tulisiko elämästämme onnellisempaa tai vapaampaa, jos löytäisimme toisenlaisia tapoja toimia ja hahmottaa arvostuksia. Ehkä talousjärjestelmä ei siitä hetkahda, mutta kenties voisimme itse parantaa tällä tavalla omaa elämänlaatuamme! Joka tapauksessa nämä ovat sellaisia seikkoja, joihin voimme vaikuttaa. Kukaan ei voi tulla sanomaan minulle, että kapitalismin ja markkinoiden logiikan tulee pakostakin ulottua omaan yksityiselämääni: voin edes yksityiselämäni puolella iskeä kapitalistiseen ajattelutapaan pieniä säröjä. Voin ainakin yrittää.

Ja miten tämä kaikki liittyy äitini ja isäpuoleni uuteen asuntoon? Siten, että mielestäni heidän muuttonsa on eräs hyvä esimerkki siitä, kuinka rahan vaihtoon liittyvä logiikka tunki tässä tapauksessa sellaisiin yksityiselämän puolen asioihin, joihin sen ei olisi missään nimessä tarvinnut ulottua.

Isäpuoleni oli se, joka ei lopulta halunnut jatkaa asunnon jakamista kanssamme. Hän on erittäin mukava mies ja tulemme mielestäni hänen kanssaan toimeen vielä paremmin kuin äitini kanssa, joten minkäänlaista riitaa asiaan ei liittynyt. Olipahan vain niin, että isäpuoleni koki olevansa meillä alivuokralaisena, vaikka hän siis itse asiassa on vuokraisäntä. Kun kerran oli sovittu, että yksi huone on äitini ja isäpuoleni käytössä, niin isäpuoleni koki asian siten että heidän tulee olla tosi hissuksiin sitten siellä yhdessä huoneessa. Hänellä oli vaikeuksia esimerkiksi käydä vapautuneesti keittiössä, vaikka kaikkien yhteisten tilojen käyttö kuului ilman muuta meidän diiliin. Äitiäni hän on kieltänyt muun muassa makaamasta olkkarin sohvalla, sillä eiväthän alivuokralaiset nyt toisten sohvilla voi maata!

Äitini, mieheni ja minä olemme kaikki samaa mieltä siitä, että tällainen ajattelutapa on järjetön. Ylipäänsä minä ja mieheni haluamme, että ihmiset tuntisivat olonsa kotoisaksi luonamme, olivatpa he sitten vieraisilla tai asumassa. Äitini kyllä osaisi tehdä olonsa mukavaksi, ja niin kuuluu minusta ollakin. Kun isäpuoleni kuitenkin suhtautuu asiaan siten, että hän ja äitini eivät saisi olla asunnossa vapautuneesti, niin siitä hiipii pikki hiljaa kaikkiin osapuoliin jotenkin varovaisen kohtelias tunnelma.

Olen yrittänyt ottaa asian puheeksi suoraan ja selittää, että minusta ja miehestä nyt vain oikeasti olisi mukavampaa, että isäpuolenikin ottaisi rennosti. Hän on luonnostaan tosi kohtelias ja siisti tyyppi, emmekä todellakaan voi kuvitellakaan, mitä häiriötä tai haittaa hän kokee itsestään meille olevan. Olen myös kertonut, että minusta hän saisi käyttää keittiötämme ja röhnöttää sohvillamme aivan vapautuneesti, vaikkei hän olisi vuokraisäntämme tai alivuokralainen tai missään muussakaan suhteessa asuntoon: hänhän on joka tapauksessa perhettä! Ja että kun me käymme kylässä äitini ja isäpuolen luona, niin mekin olemme aika vapautuneesti siellä, käymme keittiössä ja makoilemme sohvilla. Onko meistä sitten häiriötä, tulisiko meidän käyttäytyä eri tavoin?

Ei ja ei, vastaa isäpuoli: tietysti me saamme olla heillä kuin kotonamme, kun tulemme kylään. Mutta hän ei kuulemma voi olla kuin kotonaan meidän asunnossamme, sillä tässä kuviossa raha vaihtaa omistajaa. Koska me maksamme kämpästä tällä hetkellä markkinahintaa halvempaa vuokraa, kokee isäpuoleni asian lähinnä siten, että he ikään kuin maksavat meille pientä vuokraa siitä yhdestä huoneesta (tämä on se markkinavuokran ja meidän vuokramme erotus). Ja koska hän ikään kuin "vuokraa" meiltä yhtä huonetta, ei hänellä ole oikeutta olla esimerkiksi olohuoneessamme vapautuneesti. Mitkään mieheni ja minun vakuutukset siitä, että asiaa ei ainakaan meidän puolestamme tarvitse lähestyä näin, eivät tepsineet. Pyysimme isäpuolta ajattelemaan, että hän on vieraana, jos se on hänelle helpompaa: ei auttanut. Ja lopulta hän sitten päätyi ostamaan kokonaisen uuden asunnon lähialueelta.

Olen oikeastaan aika pahoillani siitä, että tämä osittainen yhteisasumisjärjestely nyt purkautuu. Minusta oli mukavaa, kun äitini ja isäpuoleni tulla tupsahtivat paikalle silloin tällöin. Minusta on luontevampaa seurustella ihmisten kanssa arjessa pikemminkin kuin vieraisilla: on hauskempaa kuulla äitini aamukärttyistä murinaa samassa aamiaispöydässä kuin käydä hänen luonaan sivistyneesti kylässä, juoda kahvia, jutella hetki ja lähteä pois. Yhteisasumisessa oli kaikenlaisia synergiaetuja: laitoimme yhdessä ruokaa, kaikki taloustarvikkeet saattoi jakaa, me pystyimme hoitelemaan heidän puolestaan joitakin asioita ja he taas meidän puolestamme, ynnä muuta.

Kuten sanottua, äitini ja minun välit lähenivät, eikä se ole pieni asia se. Meillä oli usein tosi kivaa myös isäpuoleni kanssa: pelasimme sanapelejä myöhään yöhön, juttelimme kaikenlaista, joskus jopa lauloimme. Isäpuoleni myöskin sanoo, että hänellä ei ollut tässä kaikessa mitään muuta ongelmaa kuin hänen omassa päässään oleva käsitys siitä, että alivuokralaisuus nyt vain tarkoittaa tiettyjä seikkoja. Että koska meillä on vuokrasopimukset ja nimet paperissa, niin tämä väistämättä vain vaikuttaa siihen, miten hän kokee meillä oleilun. Ja että vanhoilla päivillään hän ei omasta mielestään voi asenteisiinsa enää vaikuttaa.

Hoh hoijaa, niin kai se sitten on. Mikäpä minä olen siihen mitään sanomaan, että toinen ostaa itselleen asunnon. En vain voi sille mitään, että näen uuden järjestelyn paljon huonompana kuin vanhan ja pidän isäpuoleni ajattelua älyttömänä. Se, että tässä kuviossa raha vaihtoi omistajaa, muuttikin yhtäkkiä perheenjäsenten suhtautumisen toisiinsa. Muutos johtui isäpuoleni ajattelutavasta, mutta eihän se pitkän päälle voinut olla vaikuttamatta muihinkin. Jotenkin minullekin tuli sellainen olo, kuin siinä asiassa olisi jotain vaivaannuttavaa, että maksamme isäpuolelleni vuokraa. Maksamme tietysti vuokraa mielellämme ja maksamme juuri sen summan, jota pyydetään (kunhan se ei nyt mitään älytöntä ole): en siis missään nimessä ajattele, että rahan vaihto ei saisi tulla kyseeseen. En oleta, että meille tarjotaan asunto ilmaiseksi! Mutta kun vuokrasummasta oli sovittu ja kukin osapuoli ymmärtääkseni koki sen hyväksi, niin minusta oli turhaa, että pelkällä vuokran maksulla piti olla tällaisia kerrannaisvaikutuksia.

Markkinatalous kyllä tässäkin hyötyy siitä, että markkinoiden logiikka tunkeutui ihmissuhteiden ytimeen: ainakin yksi asunto lähialueella teki kauppansa. Lisäksi nyt kumpikin osapuoli joutuu tietysti ostamaan lisää kimpsuja ja kampsuja, etenkin keittiötarvikkeita, koska kaikkea ei enää voi jakaa. Minä ja mieheni toki ostamme käytettyä tavaraa, mutta panenpa pääni pantiksi, että äitini tulee hankkimaan uuteen asuntoon miltei kaiken uutena. Siellä kamat sitten seisovat suuren osan ajasta käyttämättöminä. Ihan turhaa! Lisäksi uusi asunto on äitini ja tämän miehen kannalta monella tavalla hankalampi kuin tämä vanha: siihen ei esimerkiksi ole autopaikkaa saatavilla. Meillä taas on tässä autopaikka, jota emme käytä mihinkään, koska meillä ei ole autoa. Eli taas yksi hyvä synergiaetu purkautuu. (OK, he voivat tietysti jatkossakin jättää auton meidän parkkiksellemme ja kävellä uuteen asuntoonsa, mutta ei se niin lähellä ole, että tämä olisi suoranaisesti kätevää.)

Isäpuoleni perusteli tätä ratkaisua myös sillä, että "koska hänellä kerran on rahaa, niin miksipä ei näinkin voisi toimia". Tämä perustelu on minusta oikeasti jopa huonompi kuin se, että hän ei kokenut voivansa olla meillä rennosti. Ja taas hyvä esimerkki siitä, kuinka markkinoiden logiikka tunkeutuu yksityiselämän puolelle. Kyllä varmaan näinä epävakaina aikoina kannattaakin omistaa asuntoja mieluummin kuin makuuttaa rahaa tilillä, mutta olisihan isäpuoleni voinut vaikkapa ostaa asunnon ja antaa sen edelleen vuokralle. Joka tapauksessa se, että rahaa ylipäänsä on, ei minusta ole kovin hyvä syy tehdä yhtikäs mitään. (Paitsi ehkä pitää bileet!)

Tätä lukiessa voi joku ehkä ajatella, että isäpuoleni ei vain ole muuten viihtynyt kanssamme, ja että hän kohteliaisuuden ei ilmoita asiaa suoraan. Onhan tämäkin tietysti mahdollista. Itse asiassa pitäisin koko juttua vähemmän surullisena, jos voisin uskoa, että tästä todella olisikin kysymys. Mutta ei: omalta osaltani koko jutun järjettömyys liittyy ennen kaikkea siihen, että minusta kaikki osapuolet tulivat varsin hyvin toimeen keskenään ja kunnioittivat toisiaan. Uskon aivan vilpittömästi, että jos isäpuoleni olisi saanut tämän rahaan liittyvän ajattelumallin jotenkin ohitettua tai ylitettyä, niin vanha asumisjärjestely olisi ollut myös hänelle helpompi ja mukavampi kuin uusi.

Näen Hollowayn sanoman entistä selvemmin: on pelottavaa, kun raha ja siihen liittyvät arvostukset, hierarkiat ja velvoitteet tulevat säätelemään ihmisten välisiä suhteita myös sellaisilla elämänalueille, jossa niillä ei (yhteisestä sopimuksesta) tarvitsisi olla painoarvoa. Tämän vuoksi olen yrittänyt miettiä, millä lailla voisin omassa elämässäni tehdä edes pieniä säröjä kapitalismin logiikkaan yksityiselämän alueella.

Tuorein tähän asiaan liittyvä ajatukseni oli se, että otetaan nyt sitten tuohon meidän ylimääräiseen huoneeseen joku ilmaiseksi asumaan, vaikka sitten paperiton maahanmuuttaja. Mies sanoi ei. Ja totta puhuen, sellaiseen ratkaisuun olisin kenties itsekin liian arka. Seuraavaksi ehdotin Couch Surfingiin liittymistä, mutta mies pitäisi kuulemma parempana Air B&B:tä (eli Couch Surfingin tyylistä systeemiä, jossa kuitenkin yöpymisestä maksetaan jonkin verran). Tässäpä minulle työsarkaa aennemuokkaukseen omassa kodissa! Tosin en usko, että mies vastustaa Couch Surfingia nimenomaan siksi, että antaisimme huoneen ilmaiseksi matkailijoiden käyttöön: hän taitaa vain ajatella, että jos matkailija on valmis maksamaan yöpymisestä jotain, kyseessä on asiallisempi tyyppi kuin ilmaista sohvapaikkaa pummaaja surffaaja. Ja että asiallisia tyyppejä sitä mieluummin haluaa kotiinsa kuin joitain pummeja, mitä lienevät likaisia hippejä. Joka tapauksessa: jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka rahaan ja sen käyttöön liittyvä logiikka saapuu sellaiselle alueelle, jonne sen ei tarvitsisi lainkaan tulla!

Ei mieheni ole oikeasti tässä suhteessa hankala. Hänellä ei ollut mitään esimerkiksi sitä vastaan, että eräs kaveri asui meillä vuokraa maksamatta. Päinvastoin, meidän kummankin mielestä kyseessä oli oikein kiva järjestely; synergiaetuja jälleen, ja lisäksi on hauskaa, että kodissa on elämää. Toisaalta kun meillä kerran oli ihan oikeasti vuokraa maksava alivuokralainen ja tämä lakkasikin sitten pirulainen maksamasta vuokraa, niin minä vedin asiasta paljon pahemmat pultit kuin mies. En rahan vuoksi suoranaisesti, vaan siksi, että minua otti tyypin vastuuttomuus niin paljon päähän (hän valehteli meille myös). Jälkikäteen ajatellen olisin voinut kyllä relata enemmän siinä tilanteessa. Omakin asennemuokkaus on pahasti kesken...

No, onneksi monessa pienessä asiassa osaan jo tosi sujuvasti kyseenalaistaa markkinoiden logiikan tunkemisen yksityisalueelle. Minusta tuntuu koko ajan vieraammalta ajatus, että esimerkiksi myisin jotain tavaraa, jota en tarvitse: miksi minun pitäisi saada tavaraa vastaan rahaa? Ja jos saisinkin, niin olisiko se sen ajan ja vaivan arvoista, joka minulla tavaran myymiseen kuluisi? Paljon, paljon helpompaa on antaa ilmaiseksi!

Lisäksi minusta on ihanaa, että on sellaisia ystäviä, joiden kanssa tavaroita voi sujuvasti jakaa. Tietysti erilaiset asiaa varten perustetut verkkosivut jne. ovat hyviä paikassaan, mutta se vasta on hauskaa, kun kaveri osaa ja älyää kysyä, että hei käytätkö tuota tavaraa ja jos et, niin saanko mä ottaa sen käyttöön? Ja kun voi kysyä samaa itsekin! Tämä on käytöstä, johon minua ei todellakaan ole lapsuudenkodissani rohkaistu, mutta oppia voi.

Haluaisin oikeastaan pyrkiä kohti sellaista ajattelua, että yksityiselämäni puolella ei pitäisi olla väliä sillä, olenko juuri minä maksanut rahaa jostakin hyödykkeestä tai resurssista. Jos minulla on jotain - vaikka sitten asuintilaa tai tavaraa - mistä kenties olenkin maksanut, mutta jota en käytä ja jota joku toinen tarvitsee minua enemmän, niin silloin kaiken järjen mukaan minun pitäisi antaa tämä hyödyke toisen käyttöön. Eikä ole mitään välttämätöntä syytä sille, miksi jonkun toisen pitäisi antaa minulle siitä rahaa vastineeksi. En tarkoita, että saman logiikan mukaan voisin omasta mielestäni esimerkiksi varastaa kaupasta tai työnantajalta, mutta siinä onkin kyseessä liike-elämä ja työelämä. Yksityiselämä on yksityiselämää.

Stressi nostaa rumaa päätään

Juuri kun pääsin hehkuttamasta useammallekin kaverille, kuinka näin loppuraskaudesta ei enää mikään oikein stressaa, pukkasi työrintamalta sellainen stressi että huh sentään.

Ensiksi tuli tieto siitä, etten saa apurahalleni enää ensi vuodelle jatkoa. En sitä varmana pitänytkään, sillä olen ollut Koneen apurahalla ja he eivät myönnä neljättä vuotta kuin perustellusta syystä. Olin ajatellut, että kenties raskaus voisi kohdallani olla tällainen perusteltu syy. Jouduin jättämään kaikki laboratoriötyöt tauolle raskauden tähden ja on selvää, ettei tutkimukseni ole sen jälkeen voinut edetä suunnitellussa aikataulussa. No, rahaa ei kuitenkaan tullut. Voin hakea ensi vuonna uudelleen, mutta tuskinpa jatkoa heltiää myöskään ensi vuonna, kun kerran syy viivästykseen on silloinkin se sama.

En oikeastaan stressannut apurahan loppumista kovasti, sillä olin koko ajan suhtautunut sillä lailla, että olen kotona vähintään vuoden ja kauemminkin jos on tarvis. Ja että vuoden päähän on turhaa tehdä kovin tarkkoja suunnitelmia muutenkaan. Epämääräinen suunnitelma oli, että menisimme vanhempainlomien jälkeen koko perhe Britteihin n. puoleksi vuodeksi. Minä tekisin laboratoriotyöt loppuun ja mies olisi koti-isänä, ehkä tekisi jonkin verran etätöitä. En kuitenkaan ollut kovin vahvasti kiinnittynyt tähän suunnitelmaan, sillä sen toteutuminen riippui joka tapauksessa siitä, olisiko minulla rahoitusta ja saisiko mies virkavapaata. Lisäksi en voi (tai ainakaan en tahdo) imettää ja tehdä laboratoriotöitäni yhtä aikaa, sen verran vaarallisia kemikaaleja käsittelen. Ja mistäs sen tietää, vaikka innostuisin taaperoimettäjäksi: ehkä vuoden tauko töistä ei riittäisikään?

Rahan loppuminen vaikutti kuitenkin sillä tavalla, että rupesin huolehtimaan, kuinka ohjaajani nyt asiaan suhtautuu. Toistaiseksi tämä ei ole sanonut juuri mitään, mutta pelkäänpä, että kyllä sieltä vielä alkaa kaikenlaista kunnianhimoista suunnitelmaa pukata. Rahaa vissiin pitäisi hakea eri tahoilta, luulen. Hyvähän se on, että ohjaaja välittää ja haluaa projektin jatkuvan, mutta hänen kanssaan apurahojen hakeminen on aina hiukan stressaavaa.

Ohjaajani on yksityishenkilönä mitä ihanin eikä väitöskirjan ohjaajana lainkaan hulluimmasta päästä, mutta hänen otteensa käytännön asioihin on, sanoisinko, rönsyilevä. Suunnitelmia on vaikka kuinka, mutta täytäntöönpanon kanssa pitää olla aina tosi tarkkana, että saa hänet toimimaan edes suurin piirtein aikatauluissa. Kun alun perin haimme rahaa väitöskirjalleni, meni meiltä yksi haku sivu suun ihan vain siksi, etten saanut ohjaajaltani muutamaa nimmaria ja muuta pientä teknistä yksityiskohtaa ajoissa. Äitiyslomallani en jaksaisi stressata tällaisia. Toisaalta eipä sekään auta, että huolehdin näitä nyt jo etukäteen.

Seuraavaksi sain päätöskirjeen eräästä journalista, johon olen lähettänyt syksyllä artikkelin sisään. Päätös on ehdollisen myöntävä, eli jos teen tietyt korjaukset onnistunesti ja asianmukaisesti, juttu julkaistaan. Tämähän on tietysti hyvä uutinen, ei siinä mitään, mutta artikkelin korjausten tekeminen on aina hiukan raastavaa. Mikähän siinä onkin, että vertaisarvioijien kommentit tuntuvat ensi lukemalta aivan järkyttäviltä ja suunnaton epätoivo iskee, vaikka oikeasti julkaiseminen on tuossa vaiheessa taas jo askeleen lähempänä. Ainakaan kyseessä ei ollut hylkäys!

Seuraavalla kerralla kommentteja lukiessa vasta huomasi, että olihan siellä paljon kiitostakin, kuten esimerkiksi:

"This is a carefully conducted piece of work with an in depth description of the used methods. The manuscript is in general well written."

Ja:

"Overall, I found the approach developed very interesting and the data presented worth to be published."

Vannon, että nämä ovat menneet minulta ensimmäisellä lukukierroksella täysin ohi! Toivoa siis on, mutta raskautta ei ole enää montaa viikkoa jäljellä. Korjaukset olisi hyvä saada tehtyä selvästi ennen laskettua aikaa, koska tiedän, ettei niihin tule olemaan helppoa paneutua lapsen syntymän jälkeen. Toisaalta olisin kyllä halunnut jo pikku hiljaa jäädä äitiyslomallekin. Virallisestihan äitiyslomani alkaisi alle viikon päästä!

Ei yhtään houkuttele paahtaa töitä lapsen syntymään saakka, mutta kyllä oikeasti kannattaisi tehdä nuo korjaukset ja saada artikkeli lähtemään matkaan, koska sitten se olisi tehty. Kaiken lisäksi pitäisi tietysti saada rutistettua lopullinen hyväksyntä co-authoreilta, eikä se tule joulun ja uuden vuoden aikaan olemaan helppoa. (Neljästä co-authorista kolme on japanilaisia ja he ovat toki oletusarvoisesti jouluna töissä, mutta uuden vuoden lomalta heitä voi olla aika mahdotonta tavoittaa.)

(Hassua, että kaksi vuotta sitten minäkin olin uutena vuotena Japanissa! Oli täysikuu, kävin temppelissä. Lunta satoi, mutta hauskasti kuu silti pilkotti pilvien läpi ja lomasta. Oli kireä pakkanen. Ihmiset joivat paljon kuumaa sakea, mutta kukaan ei vaikuttanut olevan humalassa. Kumartelin muiden mukana, en ole varma mille jumaluuksille, mutta eipä tuosta haittaakaan tuntunut olevan. Sinä vuonna menin naimisiinkin ja kaikkea, oli hyvä vuosi!)

Kolmas stressin aihe (nämä siis iskivät yhteensä kahtena peräkkäisenä päivänä) oli palaute, jonka sain toisesta, miltei valmiista artikkelikäsikirjoituksesta. Tarkennetaan, että minun ja ohjaajani mielestä käsis oli melkein valmis, mutta co-authorina oleva japanilainen sensei on ilmeisesti eri mieltä. En ole vielä saanut hänen lopullisia kommenttejaan, mutta ensimmäinen palaute näyttää sikäli heikolta, että rajusti pitäisi tehdä muutoksia. Kaiken lisäksi en ole lainkaan samaa mieltä (alustavien) muutosehdotusten kanssa, minusta niissä ei ole järkeä. En ole itse asiassa lainkaan varma, suostunko muokkaamaan käsistä sensein haluamaan suuntaan, jollen saa todella hyviä tieteellisiä perusteita asialle. Toistaiseksi en ole saanut.

Aikahan tässä siis loppuu kesken, ainakin raskausaika. Jos saisin ennen lapsen syntymää korjattua edes tuon jo lehdessä sisällä olevan käsiksen ja viimeisteltyä yhden vielä hiukan keskeneräisen luvun väitöskirjaani, olisin tosi tyytyväinen. En kyllä rupea riitelemään autoritääristen herra professorien kanssa siitä keskeneräisestä käsiksestä. Mutta harmi, minusta sen olisi voinut jo lähettää johonkin lehteen ja katsoa, kuinka käy.

Nyt pelkään hiukan, että ohjaajani kuitenkin haluaa meidän vielä työskentelevän tuon käsiksen parissa lähiaikoina, vaikken millään ehtisi tai jaksaisi. Itse asiassa hänellä olikin jo monta rönsyilevää ideaa siitä, millä lailla voisimme nyt menetellä, että saisimme japanilaisen proffan taipumaan (kuten esimerkiksi kerätä äkkipikaa lisää dataa - huh heijaa). Ohjaajani on käsiksen tieteellisistä kysymyksistä samaa mieltä kuin minäkin, eli hänkään ei halua tehdä sensein ehdottamia korjauksia, mutta hän olisi kai halukas muuten muokkaamaan artikkelia johonkin sellaiseen suuntaan, että sensein olisi se pakko hyväksyä. Huoh.

Olin ehtinyt hehkuttaa sitäkin, että minua vielä jokin aika sitten vaivanneet kestosupistukset olivat jääneet pois. Tarkoitan sitä, että välissä tuntui supistavan monta päivää putkeen ja miltei hellittämättä. Neuvolassa ei ole oikein osattu sanoa mitään siihen, että onko moinen jotenkin haitallista, kun tavallinen tilanne on sellainen että supistus tulee ja menee. Sellaista olikin ollut tässä aivan viime aikoina, supistukset tulevat ja menevät, eivätkä aiheuta sen kummempaa kestojäkitystä.

Kun näitä apuraha- ja artikkelijuttuja tuli kahden päivän sisään näin monta pohdittavaksi yhdellä kerralla, niin jopa siinä tuumaillessani tunsin, kuinka koko keskivartalo meni pikku hiljaa ihan jäykäksi, siis kohdun lisäksi vatsa- ja selkälihakset. Jep, juuri tältähän se tuntui. Ja sitten älysin, että kun stressasin etukäteen erästä konserttia, niin silloinhan kestosupistin. Kun stressasin hautajaisia, sama juttu. Nähtävästi pääkopasta on tämäkin lähtöisin. Kohdunhan uskottiin aiheuttavan naisille kaikenlaista hysteriaa ja muuta pääosaston vaivaa; nyt huomaan, että toiseen suuntaan tämä kylläkin toimii. Stressi menee suoraan kohtuun. Ja meneehän se suoraan vauvaankin, stressihormonien välityksellä. Toivottavasti tästä viime hetken jäkityksestä ei ole haittaa pikkuiselle!

Minun piti kirjoitella näistä blogiin jo viikonloppuna, mutta miehellä oli kaveri kylässä Englannista ja he innostuivat pitämään Ylämaan kettu -maratonin. Jostain syystä katseluun tarvittiin juuri minun läppäriäni, joten en juurikaan voinut sitä käyttää.

Nyt alkaneella viikolla olen yrittänyt työskennellä niin paljon kuin supistus-jäkitykseltä onnistuu. Hirmu pitkiä päiviä ei voi tehdä, mutta eiköhän se tästä.

Mieleen tulee väistämättä tämä PhD comic (ja kolme seuraavaa).