Periaatepäätös

Luulen, että tulimme miehen kanssa tehneeksi erään elämäämme koskevan periaatepäätöksen. Ei meillä ollut etukäteistä aikomusta istua alas sellaista laatimaan, mutta kun aika on kypsä, joskus näin käy. Katsoimme nimittäin Areenalta Silminnäkijä-dokumentin tulottomista henkilöistä (suosittelen) ja keskustelimme dokumentin jälkeen tulottoman naisen tapauksesta.

Lienee aika kuvaavaa, että ohjelman kolmesta tulottomasta juuri korkeasti koulutettu nainen oli se, joka oli vapaaehtoisesti valinnut tulottomuuden. Kaksi muuta olivat matalasti koulutettuja miehiä, joilla oli monenlaista ongelmaa perhetaustassa ja jotka kärsivät kovasti tulottomuudestaan. Heille se merkitsi syrjäytymistä yhteiskunnasta, kun taas tulottomuuden valinneella naisen kohdalla palkkatyön ulkopuolelle jääminen oli parantanut sekä naisen että tämän puolison elämänlaatua. Niin, puolisolla oli siis tuloja, eli tämä seikka takasi dokumentin naiselle varsin kelvollisen elintason.

Dokumentin asetelma oli kaiken kaikkiaan tosi kuvaava juuri sukupuolen ja luokan näkökulmasta. Onhan siitä ollut paljonkin mediapuhetta, että downshifting on varsinaisesti mahdollista jo ennestään hyväosaisille - ja sitten usein argumentoidaan, että kun nämä hyväosaiset ja koulutetut ihmiset downshiftaavat, niin yhteiskunta "menettää" heidän panoksensa yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi. Ikään kuin hyvinvointia voisi tuottaa ainoastaan olemalla työelämässä! Dokumentin nainen (en muista hänen nimeään enkä nyt viitsi tarkistaa) tuotti minun nähdäkseni hyvinvointia monella tavalla: vapaaehtoistyössä, ystäviensä parissa, kotia ja sukulaisten lapsia hoitamalla. Naisen puoliso oli kuulemma tyytyväinen rooliinsa perheen elättäjänä: hän koki, että koska hänen työntekonsa elättää pariskunnan ja puoliso voi tehdä vapaaehtoistyötä, hän ikään kuin sitä kautta itsekin antaa panoksensa vapaaehtoistyöhön ja siten hänkin edistää pariskunnan hyviksi kokemia aatteita. Varsin järkiperäinen ajattelutapa minusta.

...ja nyt ei liene kovin vaikeaa arvata, mihin suuntaan minun ja miehen puhe dokumentin katselun jälkeen kääntyi. Olemmehan toki keskustelleet aiemminkin siitä, että kumpikaan meistä ei koe työntekoa elämänsä tärkeimmäksi tai edes välttämättömäksi osa-alueeksi. Miehellä on jonkin verran enemmän uraan liittyvää kunnianhimoa, muttei hänkään ole koskaan ollut sitä tyyppiä, että hän tinkisi työn vuoksi levosta tai harrastuksista tai oikeastaan juuri mistään. Hän on saanut aina aika onnellisesti yhdistettyä sopivan määrän mielenkiintoista työntekoa ja sopivan määrän ns. muuta elämää. Omalla kohdallani en ole varma, olenko koskaan löytänyt yhtä hyvää tasapainoa.

Olemme käyneet yhtä aikaa kokopäivätyössä ja homma on toiminut ihan hyvin, mutta nyt onkin jälkikasvu tulossa. Olemme alustavasti puhuneet, ettei jälkikasvua laitettaisi tarhaan ainakaan alle 3-vuotiaana, lapsen kehitystä koskevien tutkimusten valossa. Nyt sanoimme oikeastaan ensi kertaa ääneen sen, ettei kumpikaan meistä koe kovin järkeväksi, että myöhemmässäkään vaiheessa tekisimme kumpikin kokopäivätyötä. Kuten mies totesi, niin ainakaan tällä hetkellä meillä ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista tarvetta siihen. Tarve voi ehkä ilmetä myöhemmin, joko aineellinen tai henkinen, mutta tilannetta voidaan harkita uudelleen siinä vaiheessa.

Tämäkin asetelma on tietysti sukupuolittunut: mies on se, jolla on tällä hetkellä työtä. Ei nyt ihan vakisopimuksella, mutta nykyinen pesti kestää kolme vuotta ja jos se sujuu hyvin, vakinaistaminen voi hyvinkin olla luvassa. Minä puolestaan olen se, joka on viimeisillään raskaana ja jäämässä äitiyslomalle ja joka haluaa imettää lastaan ainakin vuoden, mikä ettei pidempäänkin. Niin, ja jonka apuraha loppui viime kuussa, eikä uutta ole ainakaan vielä tiedossa. Ei ole kovinkaan hankalaa povata, kummalla on saumaa päästä kohtalaisesti palkattuun vakityöhön, jonka turvin perhettä elättää ja tuoda jatkuvuutta arkeen.

Tästä päästään siihen toiseen downshiftingiä vastustavaan argumenttiin: ne ovat naiset kun downshiftaavat. Seurauksena tästä on se, että ihan fiksut naiset, joilla olisi kanttia edetä uralla, jämähtävätkin kotihengettäriksi. Jäävät ilman eläkettä. Ovat riippuvaisia puolisostaan. Ei se ole hyvää feminismiä sellainen, siskot. Ja samalla logiikallahan vastustetaan (tai ainakin kyseenalaistetaan) myös lapsen hoitamista kotona siihen 3 vuoden ikään saakka ja pitkää imetystä, joka sitoo äidin lapseen.

Mutta. Minun feminismini ei taivu ymmärtämään, miksi jokainen perhe ei hyvällä omallatunnolla voi tehdä niitä valintoja, jotka kokonaisuutena tarkastellen koituvat perheen parhaaksi. Jos nyt siis ylipäänsä haluaa perheyksikkönä elää, toki. Pakko ei ole. Meidän tapauksessamme on jälkikasvua tulossa, joten perheytyminen on tapahtunut. Ja pidän aivan uskottavana esimerkiksi tutkimusnäyttöä siitä, että liian varhainen päiväkotiin joutuminen ei ole lapselle hyväksi. On myös totta, että lasten hoitaminen kotona ei ole äidin urakehitykselle hyväksi, ja tietysti tämän saa sanoa (ja pitää sanoa) ääneen. Kuitenkin minusta pitää samalla pitää mielessä se, mitä lasten kehityksestä ja päivähoidosta ajantasaisen tutkimuksen nojalla voidaan sanoa. Minusta sellainen on tympeää argumentointia, että kehotetaan naisia töihin jonkin sellaisen latteuden nojalla, että "kyllä se, mikä on äidin parhaaksi, koituu myös lapsen parhaaksi". Etenkin, kun siitä kuultaa mielestäni taustalta se sama huoli, että ihminen ei mukamas ole hyödyllinen työelämän ulkopuolella.

Olemme miehen kanssa täysin yksimielisiä siitä, että olosuhteiden salliessa kumpi hyvänsä meistä voisi olla palkkatyöstä poissa tai vähintäänkin osa-aikatyössä. Mies olisi aivan yhtä halukas jäämän lapsen kanssa kotiin kuin minäkin. (Ainakin näin etukäteen arvioituna: eihän meistä kumpikaan ole vielä kokeillut tätä järjestelyä!) Aluksi se olen kuitenkin jo käytännön syistä minä, joka jää kotiin. Ja jos se pysäyttää minun "urakehitykseni" (hah, sikäli kun minulla on sellaista koskaan ollutkaan!) niin ehkä vastaisuudessakin on taloudellisesti järkevämpää, että mies tekee enemmän työtä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, miten tässä elämässä käy. Voihan mies vaikkapa sairastua ja joutua työkyvyttömyyseläkkeelle, kuka tietää.

Oli meistä kotona kumpi vain, niin olemme kumpikin sitä mieltä, että järjestely hyödyttäisi meitä kaikkia. Mies sanoo, ettei hän tuntisi itseään millään tavalla hyväksikäytetyksi, vaikka minä olisin pelkästään kotona lapsen kanssa ja sitten vähän myöhemmin esimerkiksi vapaaehtoistyössä, kun hän käy palkkatyössä. Jos minä tekisin vapaaehtoistyötä jonkin sellaisen asian puolesta, jonka mieskin hyväksyisi, niin hänkin kuulemma näkisi asian niin, että siinä on hänenkin panoksensa mukana tätä aatetta edistämässä. On tästä puhuttu aiemminkin, mutta ei aivan näin konkretian tasolla.

Vähimmilläänkin se, että toinen olisi kokonaan tai osittain kotona, toisi jouston mahdollisuuksia ja kiireettömyyttä elämään. Kumpaakaan meistä ei hiukkaakaan houkuttele ajatus siitä, että meistä kumpikin tekisi täyttä työpäivää, sitten hakisimme lapsen tarhasta ja sitten työpäivän jälkeen tai viikonloppuisin pitäisi vielä hoitaa kaikki kotityöt ja muut pakollisen käytännön hommat. Tiedän, että näin monessa perheessä toimitaan, mutta minusta se ajatus käy suoraan sanoen yhä järjettömämmäksi - ellei siihen sitten ole suoranaista taloudellista pakkoa.

Ei meillä kummallakaan ole esimerkiksi kovin korkeita kriteereitä kodin siisteydelle, joten kyse ei ole siitä, että jommankumman pitäisi vähentää palkkatyötä nimenomaan kotitöiden hyväksi. Totuus on kuitenkin se, että ihan vain perustason siisteyden ja ruokahuollon ylläpitäminen - mikä esimerkiksi meille tarkoittaa sitä, että siisteyden kanssa saakin olla vähän niin ja näin, mutta emme halua syödä usein einesruokaa - vie aikaa. Ja täyspäiväisessä työssä käyminen työmatkoineen vie ihan törkeästi aikaa. Jos edes ne perustason kotityöt saisi jompi kumpi osapuoli hoidettua päiväsaikaan, niin ainakaan ilta-aikaan ei sitten tarvitsisi niitä puurtaa. Tai jos lapsi sairastuisi, niin ei tarvitsisi alkaa stressata hoidon järjestämisestä lyhyellä varoitusajalla. Ystäviä ehtisi tavata enemmän, oletettavasti myös se työssä käyvä osapuoli, kun arki olisi muuten rennompaa.

Mistä sitten tingittäisiin? Jossain määrin jomman kumman tai molemman urasta - mutta koska kumpikin meistä laittaa joka tapauksessa onnellisuuden uran edelle, niin eipä se oikeastaan tinkimiseltä tuntuisi. Taloudellisella puolella taas tuntuu siltä, ettemme edes joutuisi tinkimään yhtään mistään. Dokumentin pariskunnalle naisen tulottomuus merkitsi sitä, että perhe 1) osti vaatteet käytettynä, 2) ei tehnyt heräteostoksia ja 3) ei harrastanut mitään kallista. Ei tunnu tinkimiseltä tämäkään. Minun kohdallani kaikki kriteerit täyttyvät jo. Mies ostaa vain osan vaatteistaan käytettyinä, mutta heräteostoksia ei hänkään tee. Ja vaikka hänellä on harrastuksia, jotka voisivat olla teoriassa tosi kalliitakin, niin niissäkin on tolkku säilynyt. Autoa ei ole ja asumme vuokralla. Emme ole kovin suurituloisia olleet tässä viime vuosina, mutta laitamme siitä huolimatta joka kuukausi rahaa säästöön ja hyväntekeväisyyteenkin, koska sitä yksinkertaisesti jää yli. Eli niin kauan, kun edes toisella meistä on kohtuulliset tulot, ei kummankin täyspäiväisessä työnteossa ole yksinkertaisesti mitään mieltä.

Olo tuntuu tosi kevyeltä, kun tämä kaikki on nyt puhuttu konkretian tasolla läpi. Olen kantanut kai jonkinasteista huonoa omaatuntoa siitä, että koska minä kuitenkin saatan olla todennäköisemmin se, jonka palkkatyö vähenee, niin mies voisi tuntea olevansa jollain tavalla riistetty tässä kuviossa. Siitä en jaksa tuntea huonoa omaatuntoa, jos en päättäjien tai elinkeinoelämän silmissä olisi riittävän ahkera ja tuottava kansalainen, tai jos en joidenkin feministien silmissä olisi riittävän hyvä feministi ja äiti. Queer-feministinä ja polyamoristina yleensäkin pyrin pikemminkin purkamaan ja kyseenalaistamaan sellaisia käsitteitä kuin "nainen" ja "perhe", tai ainakin niiden määrittelyä jostain ulkoapäin. Ei minun pirtaani sovi, että ottaisin paineita siitä, hanskaanko äitiyden jonkun naisten "yhteisen" tasa-arvopyrkimyksen kannalta parhaalla mahdollisella tavalla!

Sen argumentin tosin ymmärrän, että oikeastaan kannattaisi pitää huolta omasta toimeentulostaan, ettei missään vaiheessa jää taloudellisesti kovin heikoille. Siinä on käytännön kannalta perää. Jos minä olen kotona, ei eläkettä kerry. Oletetaan, että tulee avioero - taatusti olen silloin taloudellisesti paljon heikommassa asemassa, kuin jos olisin painanut duunia itsekin.

En kuitenkaan muissakaan tilanteissa ole tavannut laittaa rahallista hyötyä onnellisuuteni edelle, joten en ymmärrä, miksi tekisin niin tässäkään asiassa. Ja joo, tiedostan, että tässä lausumassa piilee ihan hurjasti etuoikeutettuutta. Jos rahat eivät riitä perustarpeisiin, niin silloin onnellisuuskin voi olla aika hankalaa saavuttaa. Mutta niin kauan, kun perustarpeet ovat jollain tavalla katettuja, olen tavannut valita hyvän olon ja vapaa-ajan rahallisen hyödyn ylitse. En ole esimerkiksi jäänyt hyvin palkattuun duuniin, joka on alkanut tuntua kurjalta; en ole myöskään uhrannut vapaa-aikaani projekteihin, joista voisi saada ylimääräisiä ansioita. Jos prioriteettini ovat tällaiset silloinkin, kun ansionmenetys on välitön ja varma, niin miksi alkaisin tinkiä onnellisuudestani sen vuoksi, että tulevaisuudessa ehkä ansiotasoni laskee? Kuka tietää, mitä muutenkaan tapahtuu - kaikki suunnitelmat voivat mennä uusiksi joka tapauksessa.

Pitänee ottaa huomioon sekin, että lapsen kanssa kotona oleminen saattaa olla minusta yksinkertaisesti kurjaa. Ei sekään ole hyväksi, että kotona olevalla vanhemmalla pää leviää. Silloinkaan ei kuitenkaan kummankin vanhemman kokopäiväisen palkkatyön tarvitse olla se ensisijainen ratkaisu. Ehkä tässä tilanteessa mies voisi jäädä kokonaan kotiin ja minä käydä kokopäiväisesti töissä, tai ehkä voisimme kumpikin tehdä osa-aikaista työtä. Tai jos ongelma olisi siinä, että minä en vain kestäisi kotona oloa, mutta mies viihtyisi edelleen kokopäiväduunissa, ja jos lapsi olisi yli 3-vuotias, niin voisinhan esimerkiksi tehdä puolipäiväisesti töihin tai vapaaehtoistyöhön ja lapsi mennä puolipäiväisesti tarhaan. Minä en mielelläni tekisi töitä kotoa käsin, joten siihen en haluaisi ruveta, mutta ehkä mies tahtoisi kokeilla. Kuka tietää.

...ja on kai sekin periaatteessa mahdollista, että meille tulee vielä kääntymys ja alamme kumpikin kokea kokopäiväisen uran luomisen tärkeäksi. Epäilen kuitenkin erittäin vahvasti, että näin pääsisi tässä vaiheessa käymään. Siksi tuntuu niin helpottavalta lausua ääneen, että vaikka kummankin kokopäivätyö saattaa vielä ehkä jossain vaiheessa olla tarpeellista - kuka tietää - niin se ei ole tavoite. Tavoite on olla mahdollisimman onnellinen, elää mahdollisimman kohtuullisella elintasolla, nähdä ystäviä mahdollisimman paljon, rentoutua, harrastaa, edistää yhteishyvää jollain tavalla. Viettää aikaa perheen ja rakkaiden kanssa. Tehdä työtä mielellään vain siinä määrin, kuin se on sekä tarpeellista että mielenkiintoista.

Downshifting, here we come!