Haja-ajatuksia

Otanpa tämän blogikirjoittelun välillä ihan vain kuulumisten kertomisen kannalta, jotta pääsen vauhtiin.

* * *

Sain vihdoin Kelalta päätöksen vanhempainrahasta. Tänään onkin kulunut tasan kymmenen viikkoa siitä, kun jätin hakemuksen! Käsittelyn ohjeaika vanhempainrahahakemukselle on kolme viikkoa. Pulmana oli tietysti se, että teen väitöskirjaani apurahalla. Vaikka apuraha lasketaan Kelassa nykyään säännölliseksi tuloksi siinä missä palkkatulokin, niin ihmeen kauan asiaa jouduttiin vatvomaan eestaas. Lopullisessakaan päätöksessä tuloni eivät ole oikein, ne on laskettu jonkin verran todellista pienemmäksi, mutta ero lopullisen päivärahan kannalta ei liene suuren suuri.

Antaa olla siis, en jaksa enää soittaa tästä Kelaan yhden yhtäkään kertaa. Kuvaavaa silti, että vaikka nykyään apurahatutkijankin tulot lasketaan tuloksi, on sosiaaliturvan anominen siitä huolimatta tällainen pitkä ja mutkikas prosessi, taatusti pidempi kuin palkansaajilla. (Hakemuksen käsittely on viivästynyt juuri tämän apuraha-asian vuoksi, se on Kelasta kyllä myönnetty jo moneen kertaan.) Ja vaikka vähän pieleen menikin, niin nyt olen nöyrää ja lannistettua naista ja kiitollinen ylipäänsä siitä, että sain edes suunnilleen oikeat tulot lopulliseen päätökseen. Parempi se on kuin jäädä peruspäivärahalle. Ja olisimme me peruspäivärahallakin selvinneet, joten siinä mielessä olen onnekas. Periaatteessa vain jurppii se, että systeemi ei vieläkään osaa kohdella apurahansaajaa jouhevasti.

* * *

Loppuraskaus on tosi onnellista aikaa. On näköjään totta, että tässä vaiheessa sitä alkaa vetäytyä jonkinlaiseen kuplaan, josta käsin on hirmu hankalaa stressata kovin paljoa yhtään mistään. Huoli nousee lähinnä siitä, jos jälkikasvu on ollut mahassa kovin hiljainen ja rupean miettimään, onkohan tällä kaikki hyvin. Tällaista hiljaista aikaa on ollut eilen ja tänään, mutta kylläpähän tuo kuitenkin välillä potkii ja hikkaa, joten eiköhän hänellä kohtalaisesti suju. Ainakin eilen neuvolassa oli kaikki OK.

Kuulin sattumalta uimahallin saunassa, kuinka eräs nainen kertoi ystävättärelleen olevansa raskaana. Nainen ilmaisi asian sanoilla: "Meille tulee kesäkuun lopussa vauva." Mietin siinä heti pessimistinä, että jos raskaus on kestänyt alle kolme kuukautta, niin eipä tuota vielä tiedä, tuleeko. Huomasin samalla, että itse en sanoisi vieläkään: "Meille tulee tammikuun lopussa vauva." Vaikka en ole mielestäni stressannut kamalasti raskauden sujumisesta ja sikiön voinnista, niin en vieläkään osaa ajatella, että elävän vauvan syntymä olisi itsestään selvyys.

(En toki halua kritisoida tätä uimahallin saunan naista sanavalinnoista, ja mitäpä hänen sanavalintansa ulkopuolisille kuuluvatkaan! Panin vain hänen sanansa merkille, koska ne saivat minut kiinnittämään huomiota omaan asennoitumiseeni.)

(Minun kannattaisi varmaan käydä useammin uimassa ystävieni kanssa, jotta voisin itsekin käydä uimahallin saunassa keskusteluja, eikä tarvitsisi salakuunnella muiden juttuja. Ja vieläpä ruotia niitä jälkeenpäin blogissa. Hyi minua!)

* * *

Vauva-asioista vanhusasioihin. Isoäidin asuminen kotonaan on osoittautunut juuri niin tahmeaksi, kuin sopi olettaakin. Hän on soittanut ambulanssin paniikkikohtauksen vuoksi tässä puolentoista viikon aikana jo ainakin kerran, ehkä useamminkin. Ambulanssin soittamisesta ilta-aikaan on tullut hänelle niin normaalia (siis jo ennen isoenon kuolemaa), ettei hän välttämättä mainitse sitä kuin ohimennen: "Ambulanssi kävi taas eilen illalla." Ei voi kuin tuumailla, missä vaiheessa joku laskee, että tulisi helpommaksi sysätä mummu vain jonnekin terveyskeskuksen vuodeosastolle sen sijaan, että ambulanssi joutuu käymään hänen luonaan ainakin n. kerran viikossa. (En kyllä tiedä, tulisiko se halvemmaksi. Eipä kai.)

Kun isoäitini saa kohtauksen, hän soittaa normaalisti ensiksi äidilleni. Äitini kannustaa häntä aina tässä vaiheessa soittamaan ambulanssin. En ole tähän saakka ollut varma, pitääkö äitini ambulanssin tuloa ihan oikeasti tarpeellisena, vai onko tämä hänen puoleltaan tapa yrittää painostaa kuntaa hankkimaan isoäidille jostain palveluasumispaikka. Ambulanssi ei siis vie isoäitiäni mihinkään, enkä tiedä, antavatko he isoäidilleni edes mitään lääkettä tai muuta hoitoa. Olen ymmärtänyt, että isoäitini paniikki lievenee siitä, että joku käy niin sanotusti tarkastamassa tilanteen.

Toissayönä isoäidilleni oli sitten tullut päänsärkyä ja hän oli soittanut siitä äidilleni, joka oli jälleen kehottanut mummua soittamaan ambulanssin. Ensihoitajat olivat todenneet, että ei ole mistään vakavasta kyse ja antaneet paratabsia. Päänsärky ei ollut helpottanut, tai ainakaan vointi noin yleisesti ottaen, jolloin isoäitini on taas soittanut äidilleni ja joka on taas kehottanut tilaamaan ambulanssin. Tällä kertaa ensihoitajat ovat kuulemma suostuneet ottaman isoäidin sairaalaan, koska äitini on sitä puhelimessa vaatinut. No, ei siinä mitään, sairaalassa on todettu ettei mitään neurologista tai muutakaan hälyttävää ole menossa ja annettu lisää särkylääkettä. Tänään isoäiti on siirretty terveyskeskuksen vuodeosastolle ja huomenna hän pääsee kotiin. Päänsäryn syy oli kuulemma niska-hartiaseudun ja rintarangan jännityksissä, kuten niin usein meidän perheessä on.

Kun juttelin tästä äitini kanssa, niin tällä kerralla äitini myönsi, että kehottaa tarkoituksella isoäitiä niin herkästi soittamaan ambulanssin: "Huomaavatpahan sitten, mikä tilanne on!" No joo, eivätköhän ole jo huomanneet. En viitsinyt alkaa moittia äitini taktiikkaa puhelimessa, joten totesin mahdollisimman neutraalisti jotain siihen suuntaan, että toivottavasti se palveluasumispaikka heltiää pian. Tähän äitini kuitenkin vastasi alistuneen kuuloisena, ettei sillä oikeastaan mitään väliä ole, heltiääkö - isoäiti kun on entistä vahvempi päätöksessään, ettei lähde palveluasumiseen.

Hiukan siis ihmetyttää, tai oikeastaan aika kovastikin ihmetyttää, mihin äitini sitten pyrkii. Jos kunnassa isoäidin tilanne "huomataan" ja kyllästytään jatkuviin ambulanssikutsuihin, mutta isoäiti ei suostu ottamaan palveluasumispaikkaa vastaan, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jäänee paikallisen terveyskeskuksen vuodeosasto. (Vanhainkodin paikat ovat kuulemma vieläkin lujemmassa kuin vanhusten tuetun asuntolan, eikä isoäitini vanhainkotiinkaan suostu.) Terveyskeskuksen vuodeosastolla puolestaan isoäitini laitostuisi alta aikayksikön.

Sääli olisi minusta, jos fyysisesti ihan suhteellisen hyväkuntoinen vanhus nyt tuupattaisiin jonnekin vuodeosastolle homehtumaan. Toisaalta se olisi kyllä ihan tyypillistä: hankalista psyykkisistä ongelmista kärsiviä vanhuksia loppusijoitetaan useinkin juuri terveyskeskusten vuodeosastoille, vaikkeivät he niihin vielä fyysisen kuntonsa puolesta kuuluisi. Vanhusten asianmukainen psykiatrinen hoito on Suomessa aivan retuperällä. Jotenkin vain tosi kieroutunutta, että tässä tapauksessa äitinikin toiminta tuntuu edistävän juuri tällaista huonoa ratkaisua.

Vaikka ei tämä äitini puolelta yksinomaan laskelmoitua painostusta ole: hän on oikeasti tosi huolissaan isoäidin fyysisestä kunnosta, paljon enemmän huolissaan kuin esimerkiksi minä. Luulen, että äitini tavallaan jopa ehkä toivoo, että isoäidiltä löytyisi sellainen elimellinen sairaus, joka selittäisi tämän sydämentykytykset ja ahdistuskohtaukset. Tällöin äitini ei tarvitsisi myöntää, että kyseessä on nimenomaan psyykkinen ongelma. Nytkin, kun isoäitini vihdoin pääsi äidin painostuksen vuoksi sairaalareissulle, oli äitini todella pöyristynyt siitä, että isoäitini päästä ei tällä kertaa otettu magneettikuvia (niitä on otettu aiemmin).

Ylipäänsä äitini haluaisi aina, että isoäidille suoritettaisiin tosi laajoja tutkimuksia yhä uudestaan ja uudestaan: muu ei hänestä ole asianmukaista. Samaa hän halusi isoenon kohdalla jo siinä vaiheessa, kun oli aivan selvää, että tämä oli kuolemassa piakkoin eikä mitään olisi tehtävissä kuitenkaan. Äitiäni selvästi helpottaa ajatus, että joku asiantuntija "tutkii asioita", mutta sitten hän ei kuitenkaan luota negatiivisiin löydöksiin (tai sellaiseen löydökseen, että vaiva on, mutta mitään ei sille voida tehdä). Äidilläni on toisaalta sokea luottamus lääketieteen voimaan ja toisaalta automaattinen epäluottamus lääketieteen harjoittajia kohtaan.

* * *

Alkaa vaikuttaa siltä, että saan väitöskirjani kirjallisuuskatsauksen kirjoitettua ennen äitiyslomalle jäämistä. Parin päivän sisällä pitäisi myös selvitä, saanko rahoitusta vielä neljänneksi vuodeksi. Täytyy sanoa, että motivaatio koko väikkärin tekemiseen on tällä hetkellä aika heikoilla. Asiaan vaikuttaa se, ettei minulla ole aavistustakaan, tunnustaako yliopistoni minut tällä hetkellä edes läsnäolevaksi.

Kun läksin kesällä takaisin Suomeen, kaiken piti olla selvää: minun piti voida olla läsnäoleva opiskelija kuten aiemminkin, käyttäjätunnusteni eri järjestelmiin piti säilyä, ja niin edelleen. Käytännössä olen säilyttänyt käyttäjätunnukseni vain siksi, ettei ATK-osasto ole vielä saanut aikaiseksi tuhota niitä: olen kyllä saanut ukaaseja, että oikeudet ovat periaatteessa menneet, koska olen mukamas keskeyttänyt opintoni.

Olen nyt yrittänyt selvitellä tätä etäältä tutorini kanssa, mutta huonolta näyttää, mitään ei kuulu miltään suunnalta. En kyllä jaksa tästä kovasti stressatakaan: olen työasioidenkin suhteen siinä huolettomassa loppuraskauskuplassani, jota aluksi kuvailin. Lisäksi koska rahoitukseni poikkeaa normaalista jatko-opiskelijoiden rahoituksesta Briteissä, on minulla ollut koko jatko-opiskeluni ajan hirmuisia vaikeuksia sikäläisen systeemin kanssa (tai systeemillä minun kanssani, pitäisi ehkä sanoa).

Hassuinta asiassa on se, että olen itse tuonut palkkarahani yliopistolle (ja lisäksi aika paljon muutakin rahaa apurahojen muodossa), eli olen ollut heille edullinen jatko-opiskelija. Missään vaiheessa ei ole ollut sellainen tunne, että tätä pidettäisiin etuna: koska rahoitukseni ei solahda tiettyyn kaavaan ja esim. lukukausimaksuni pitäisi ottaa jostain eri budjetista kuin muiden, on jokavuotinen läsnäolevaksi ilmoittautuminen ollut tappelun takana aiemminkin. Nyt tappelu vain pitäisi käydä etäältä, ja ilmeisesti tämä häämöttävä äitiyslomakin mutkistaa asioita tavattomasti. Hoijaa.

No, pitäisi ehkä olla kiitollinen siitä, että minulta ei sentään yritetty perua työhuonevuokraa yliopistollani. Itse jatko-opintonsa rahoittavia väitöskirjantekijöitä ei todellakaan liiemmin arvosteta myöskään Suomessa.