Lapsi on syntynyt, lumisateella. Siitä ehkä lisää myöhemmin.
Lapsivuodeaika yllättää. Päivällä on kohtalaisen helppoa, eivätkä yösyötötkään hankalia ole - mutta painajaiset!
On kahta tyyppiä: lyhyitä kauhu-unia ja pidempiä surullisia unia. Tässä viime öiden parhaimmistoa, alkaen surullisista:
-Olemme E.:n kotona, keittiössä. E.:n isä on tullut hulluksi. Hän jokeltelee kuin pikkuvauva ja nojautuu minua kohti keittiön pöydän ylitse, haluaa imeä rintojani. E. nojautuu keittiön seinää vasten ja itkee hillittömästi. Yritän lohduttaa häntä ja sanon, että minunkin isäni on hullu.
-Olen perheeni vanhassa omakotitalossa. Asun vielä kotona ja siskoni asuu myös. Meillä on kissanpentu, jota minun on käsketty ruokkia rintamaidollani. Kissa kuitenkin sairastuu tästä ja alkaa purra minua hillittömästi. Siskoni on minulle vihainen ja sanoo, että olen taas tehnyt kaiken väärin, vaikka minun nimenomaan käskettiin antaa kissalle omaa maitoani. Siskoni sanoo, että nyt kissa kuolisi. Hän laittaa kissan uuniin, jotta se pysyisi edes lämpimänä.
-Olen E.:n kanssa vierailulla samassa talossa, jossa äitini asuu vielä, mutta isäni on juuri muuttanut pois. Isäni hoivailee kaksosia, jotka hän on ilmeisesti saanut jonkun toisen naisen kanssa. Olen raskaana.
E. on joutunut jättämään väliin yhden synnytysvalmennuksen Helsingissä, joten nyt hän joutuu käymään Ylivieskassa korvaavalla valmennuskerralla. Synnytysvalmennus pidetään samoissa tiloissa, joissa on pakolaisten vastaanottokeskus. Pakolaisten puolella on myös pikkuvauvoja, mutta heille ei ole muita tarvikkeita kuin yksi pinnasänky ja siihen yhdet lakanat. Sänky on saastainen, ulosteissa, koska aikuisia on istunut sillä ja laskenut alleen.
E. on synnytysvalmennuksesta tullessaan aivan poissa tolaltaan. Hän makaa keittiön lattialla eikä pysty edes puhumaan ja kertomaan tapahtuneesta; hän on kirjoittanut siitä kuvauksen kännykkäänsä ja antaa minun lukea sen. En tiedä, kuinka lohduttaisin. E. nukahtaa lattialle.
Kaikki perheenjäseneni ovat minulle vihaisia. En tiedä, miksi. Jotain muutakin tuntuu olevan tapahtumassa kuin vanhempieni ero. Jossain vaiheessa äitinikin makaa keittiössä ja kysyn häneltä suoraan, mikä on vialla. Äitini vastaa, mutta niin heikolla äänelle, että joudun kumartumaan aivan hänen lähelleen ja pyytämään kaksi kertaa, että hän toistaisi vastauksensa. Lopulta kuulen äitini sanovan, että hänellä on keuhkosyöpä, on ollut jo kaksi vuotta.
(Tästä unesta herättyäni itken. Äitini on polttanut tupakkaa koko aikuisikänsä.)
Kauhu-unet ovat huomattavasti lyhyempiä ja intensiivisempiä. Esimerkiksi tällaisia:
-Minä ja E. olemme isoäitini talossa. On yö, nukumme äskettäin kuolleen isoenon kammarissa. Talo on muuten tyhjä. Kuulen tuvan puolelta pamauksen. Menen tupaan katsomaan ja huomaan, että ikkuna on avautunut ja paukkuu tuulessa. Ulkona tuntuisi olevan tyyni pakkasilma, mutta siitä huolimatta sisään käy voimakas tuulenpuuska. En saa ikkunaa painettua kiinni. Koko tilanteessa on jotain niin kammottavaa, että alan huutaa.
-Olen synnytyksen jälkitarkastuksessa. Makaan jonkinlaisella hoitopöydällä ja sairaanhoitaja tutkii ompeleitani. Äkkiä alan vuotaa verta aivan suihkuamalla, sairaanhoitajan puku kastuu hetkessä verestä. Alan huutaa.
-Olen kotona. Asuntomme seinällä on pieni hylly, jolla on esillä vauvan ruumis. Ruumis on itse asiassa oma ruumiini vauva-ajalta; olen säilyttänyt sen ikään kuin muistoesineenä. Katselen vauvaruumista ja huomaan, että sen sieraimiin on kertynyt pölyä. Otan pölyhuiskan ja alan puhdistaa ruumiin kasvoja. Silloin vauvaruumis alkaa availla suutaan ja liikkua. Huudan.
(Herään näistä unista joka kerta, kun alan huutaa. Tuon viimeisimmän unen näin päiväsaikaan, kun nukuin ja pitelin vauvaa sylissä. E. katseli meitä nukkuessamme. Hän kertoo, että oli äkkiä kiinittänyt huomiota siihen, että hiukseni olivat liikahdelleet hiukan. Sitten, E.:n katsellessa, hiukseni olivat nousseet pystyyn. Juuri silloin heräsin ja kerroin nähneeni hirvittävää unta.)
