Stressi nostaa rumaa päätään

Juuri kun pääsin hehkuttamasta useammallekin kaverille, kuinka näin loppuraskaudesta ei enää mikään oikein stressaa, pukkasi työrintamalta sellainen stressi että huh sentään.

Ensiksi tuli tieto siitä, etten saa apurahalleni enää ensi vuodelle jatkoa. En sitä varmana pitänytkään, sillä olen ollut Koneen apurahalla ja he eivät myönnä neljättä vuotta kuin perustellusta syystä. Olin ajatellut, että kenties raskaus voisi kohdallani olla tällainen perusteltu syy. Jouduin jättämään kaikki laboratoriötyöt tauolle raskauden tähden ja on selvää, ettei tutkimukseni ole sen jälkeen voinut edetä suunnitellussa aikataulussa. No, rahaa ei kuitenkaan tullut. Voin hakea ensi vuonna uudelleen, mutta tuskinpa jatkoa heltiää myöskään ensi vuonna, kun kerran syy viivästykseen on silloinkin se sama.

En oikeastaan stressannut apurahan loppumista kovasti, sillä olin koko ajan suhtautunut sillä lailla, että olen kotona vähintään vuoden ja kauemminkin jos on tarvis. Ja että vuoden päähän on turhaa tehdä kovin tarkkoja suunnitelmia muutenkaan. Epämääräinen suunnitelma oli, että menisimme vanhempainlomien jälkeen koko perhe Britteihin n. puoleksi vuodeksi. Minä tekisin laboratoriotyöt loppuun ja mies olisi koti-isänä, ehkä tekisi jonkin verran etätöitä. En kuitenkaan ollut kovin vahvasti kiinnittynyt tähän suunnitelmaan, sillä sen toteutuminen riippui joka tapauksessa siitä, olisiko minulla rahoitusta ja saisiko mies virkavapaata. Lisäksi en voi (tai ainakaan en tahdo) imettää ja tehdä laboratoriotöitäni yhtä aikaa, sen verran vaarallisia kemikaaleja käsittelen. Ja mistäs sen tietää, vaikka innostuisin taaperoimettäjäksi: ehkä vuoden tauko töistä ei riittäisikään?

Rahan loppuminen vaikutti kuitenkin sillä tavalla, että rupesin huolehtimaan, kuinka ohjaajani nyt asiaan suhtautuu. Toistaiseksi tämä ei ole sanonut juuri mitään, mutta pelkäänpä, että kyllä sieltä vielä alkaa kaikenlaista kunnianhimoista suunnitelmaa pukata. Rahaa vissiin pitäisi hakea eri tahoilta, luulen. Hyvähän se on, että ohjaaja välittää ja haluaa projektin jatkuvan, mutta hänen kanssaan apurahojen hakeminen on aina hiukan stressaavaa.

Ohjaajani on yksityishenkilönä mitä ihanin eikä väitöskirjan ohjaajana lainkaan hulluimmasta päästä, mutta hänen otteensa käytännön asioihin on, sanoisinko, rönsyilevä. Suunnitelmia on vaikka kuinka, mutta täytäntöönpanon kanssa pitää olla aina tosi tarkkana, että saa hänet toimimaan edes suurin piirtein aikatauluissa. Kun alun perin haimme rahaa väitöskirjalleni, meni meiltä yksi haku sivu suun ihan vain siksi, etten saanut ohjaajaltani muutamaa nimmaria ja muuta pientä teknistä yksityiskohtaa ajoissa. Äitiyslomallani en jaksaisi stressata tällaisia. Toisaalta eipä sekään auta, että huolehdin näitä nyt jo etukäteen.

Seuraavaksi sain päätöskirjeen eräästä journalista, johon olen lähettänyt syksyllä artikkelin sisään. Päätös on ehdollisen myöntävä, eli jos teen tietyt korjaukset onnistunesti ja asianmukaisesti, juttu julkaistaan. Tämähän on tietysti hyvä uutinen, ei siinä mitään, mutta artikkelin korjausten tekeminen on aina hiukan raastavaa. Mikähän siinä onkin, että vertaisarvioijien kommentit tuntuvat ensi lukemalta aivan järkyttäviltä ja suunnaton epätoivo iskee, vaikka oikeasti julkaiseminen on tuossa vaiheessa taas jo askeleen lähempänä. Ainakaan kyseessä ei ollut hylkäys!

Seuraavalla kerralla kommentteja lukiessa vasta huomasi, että olihan siellä paljon kiitostakin, kuten esimerkiksi:

"This is a carefully conducted piece of work with an in depth description of the used methods. The manuscript is in general well written."

Ja:

"Overall, I found the approach developed very interesting and the data presented worth to be published."

Vannon, että nämä ovat menneet minulta ensimmäisellä lukukierroksella täysin ohi! Toivoa siis on, mutta raskautta ei ole enää montaa viikkoa jäljellä. Korjaukset olisi hyvä saada tehtyä selvästi ennen laskettua aikaa, koska tiedän, ettei niihin tule olemaan helppoa paneutua lapsen syntymän jälkeen. Toisaalta olisin kyllä halunnut jo pikku hiljaa jäädä äitiyslomallekin. Virallisestihan äitiyslomani alkaisi alle viikon päästä!

Ei yhtään houkuttele paahtaa töitä lapsen syntymään saakka, mutta kyllä oikeasti kannattaisi tehdä nuo korjaukset ja saada artikkeli lähtemään matkaan, koska sitten se olisi tehty. Kaiken lisäksi pitäisi tietysti saada rutistettua lopullinen hyväksyntä co-authoreilta, eikä se tule joulun ja uuden vuoden aikaan olemaan helppoa. (Neljästä co-authorista kolme on japanilaisia ja he ovat toki oletusarvoisesti jouluna töissä, mutta uuden vuoden lomalta heitä voi olla aika mahdotonta tavoittaa.)

(Hassua, että kaksi vuotta sitten minäkin olin uutena vuotena Japanissa! Oli täysikuu, kävin temppelissä. Lunta satoi, mutta hauskasti kuu silti pilkotti pilvien läpi ja lomasta. Oli kireä pakkanen. Ihmiset joivat paljon kuumaa sakea, mutta kukaan ei vaikuttanut olevan humalassa. Kumartelin muiden mukana, en ole varma mille jumaluuksille, mutta eipä tuosta haittaakaan tuntunut olevan. Sinä vuonna menin naimisiinkin ja kaikkea, oli hyvä vuosi!)

Kolmas stressin aihe (nämä siis iskivät yhteensä kahtena peräkkäisenä päivänä) oli palaute, jonka sain toisesta, miltei valmiista artikkelikäsikirjoituksesta. Tarkennetaan, että minun ja ohjaajani mielestä käsis oli melkein valmis, mutta co-authorina oleva japanilainen sensei on ilmeisesti eri mieltä. En ole vielä saanut hänen lopullisia kommenttejaan, mutta ensimmäinen palaute näyttää sikäli heikolta, että rajusti pitäisi tehdä muutoksia. Kaiken lisäksi en ole lainkaan samaa mieltä (alustavien) muutosehdotusten kanssa, minusta niissä ei ole järkeä. En ole itse asiassa lainkaan varma, suostunko muokkaamaan käsistä sensein haluamaan suuntaan, jollen saa todella hyviä tieteellisiä perusteita asialle. Toistaiseksi en ole saanut.

Aikahan tässä siis loppuu kesken, ainakin raskausaika. Jos saisin ennen lapsen syntymää korjattua edes tuon jo lehdessä sisällä olevan käsiksen ja viimeisteltyä yhden vielä hiukan keskeneräisen luvun väitöskirjaani, olisin tosi tyytyväinen. En kyllä rupea riitelemään autoritääristen herra professorien kanssa siitä keskeneräisestä käsiksestä. Mutta harmi, minusta sen olisi voinut jo lähettää johonkin lehteen ja katsoa, kuinka käy.

Nyt pelkään hiukan, että ohjaajani kuitenkin haluaa meidän vielä työskentelevän tuon käsiksen parissa lähiaikoina, vaikken millään ehtisi tai jaksaisi. Itse asiassa hänellä olikin jo monta rönsyilevää ideaa siitä, millä lailla voisimme nyt menetellä, että saisimme japanilaisen proffan taipumaan (kuten esimerkiksi kerätä äkkipikaa lisää dataa - huh heijaa). Ohjaajani on käsiksen tieteellisistä kysymyksistä samaa mieltä kuin minäkin, eli hänkään ei halua tehdä sensein ehdottamia korjauksia, mutta hän olisi kai halukas muuten muokkaamaan artikkelia johonkin sellaiseen suuntaan, että sensein olisi se pakko hyväksyä. Huoh.

Olin ehtinyt hehkuttaa sitäkin, että minua vielä jokin aika sitten vaivanneet kestosupistukset olivat jääneet pois. Tarkoitan sitä, että välissä tuntui supistavan monta päivää putkeen ja miltei hellittämättä. Neuvolassa ei ole oikein osattu sanoa mitään siihen, että onko moinen jotenkin haitallista, kun tavallinen tilanne on sellainen että supistus tulee ja menee. Sellaista olikin ollut tässä aivan viime aikoina, supistukset tulevat ja menevät, eivätkä aiheuta sen kummempaa kestojäkitystä.

Kun näitä apuraha- ja artikkelijuttuja tuli kahden päivän sisään näin monta pohdittavaksi yhdellä kerralla, niin jopa siinä tuumaillessani tunsin, kuinka koko keskivartalo meni pikku hiljaa ihan jäykäksi, siis kohdun lisäksi vatsa- ja selkälihakset. Jep, juuri tältähän se tuntui. Ja sitten älysin, että kun stressasin etukäteen erästä konserttia, niin silloinhan kestosupistin. Kun stressasin hautajaisia, sama juttu. Nähtävästi pääkopasta on tämäkin lähtöisin. Kohdunhan uskottiin aiheuttavan naisille kaikenlaista hysteriaa ja muuta pääosaston vaivaa; nyt huomaan, että toiseen suuntaan tämä kylläkin toimii. Stressi menee suoraan kohtuun. Ja meneehän se suoraan vauvaankin, stressihormonien välityksellä. Toivottavasti tästä viime hetken jäkityksestä ei ole haittaa pikkuiselle!

Minun piti kirjoitella näistä blogiin jo viikonloppuna, mutta miehellä oli kaveri kylässä Englannista ja he innostuivat pitämään Ylämaan kettu -maratonin. Jostain syystä katseluun tarvittiin juuri minun läppäriäni, joten en juurikaan voinut sitä käyttää.

Nyt alkaneella viikolla olen yrittänyt työskennellä niin paljon kuin supistus-jäkitykseltä onnistuu. Hirmu pitkiä päiviä ei voi tehdä, mutta eiköhän se tästä.

Mieleen tulee väistämättä tämä PhD comic (ja kolme seuraavaa).

Uusi, anonyymi alku

Lakkasin pitämästä blogia omalla nimelläni noin vuosi sitten. Syitä tähän oli useita. Aloin alun perin kirjoittaa blogia siksi, että muutin ulkomaille ja blogin pitäminen oli kätevä tapa pitää perhettä ja kavereita kärryillä kuulumisista. Aluksi minun piti laittaa näkyville lähinnä valokuvia, mutta pikku hiljaa aloin kirjoitella pitkiäkin tekstejä valokuvien kylkiäisiksi.

Homma tuntui toimivan, ainakin yhdensuuntaisesti: kaverit olivat perillä minun kuulumisistani, minä useinkaan en heidän. Parikin eri ystävää kommentoi, että blogin lukeminen luo tietynlaisen illuusion: kun seuraa toisen blogia ja tietää suhteellisen tarkkaankin, mitä tämän elämässä tapahtuu, ei aina muista, että homma ei automaattisesti pelaa toiseen suuntaan. Joskus piti oikein muistuttamalla muistuttaa ihmisiä Skypessä, että hei, mä en tiedä mitä sulle kuuluu, kerro kaikki.

Blogistani ilmeisesti pidettiin, ainakin sitä luettiin hämmentävän paljon. Tämä lienee yksi syy siihen, miksi lopulta lakkasin kirjoittamasta. Kun 50 000 käynnin raja alkoi häämöttää, en millään jaksanut käsittää, keitä nuo kaikki kävijät oikein olivat. Blogia kommentoineiden kavereiden ja perheenjäsenten määrä oli kuitenkin aika rajallinen. Odotettua suuremman lukijajoukon olemassaolo ja myönteinen palaute selvästi loivat minulle paineita lopettaa pikemminkin kuin kannustimia jatkaa. (Tämä käyttäytymismalli on sivumennen sanoen minulle tyypillinen muillakin elämänaloilla.)

Toisaalta omalla nimellä kirjoittaminen vaikutti voimakkaasti siihen, minkälaisia aiheita käsittelin teksteissäni. Vuosi sitten yritimme miehen kanssa saada raskautta alulle, olimme yrittäneet jo tovin. Suunnilleen puolen vuoden yrityksen kohdalla alkoi herätä epäilys siitä, että jotakin on kenties tällä saralla pielessä (mikä epäilys myöhemmin vahvistuikin, ainakin osaksi). Koin suurta tarvetta kirjoittaa lapsen yrittämisestä ja lapsettomuuden peloista, mutta en lopulta halunnutkaan tehdä sitä omalla nimelläni. Sellainen tuntui liian henkilökohtaiselta.

Toinen aihepiiri, jota en uskaltanut kovin vapaasti käsitellä, oli nuoren apurahatutkijan arki. Teen väitöskirjaani ulkomaisessa yliopistossa, mutta suomalaisella apurahalla. Tässä kuviossa on omat hankaluutensa: toiset pulmat lienevät yhteisiä melkein kaikille apurahan turvin väikkäriä väsääville, toiset taas liittyvät nimenomaan ulkomaisen yliopiston ja tutkimusryhmän käytäntöihin.

Kaiken kaikkiaan väitöskirjaprojekti on ollut kohtalaisen turhauttava, enkä nytkään usko valmistumiseeni kovinkaan vahvasti. Tästäkin aiheesta olisin halunnut kirjoittaa enemmän, mutta omalla nimelläni en kuitenkaan viitsinyt kirjoittaa omasta tutkimusryhmästäni mitään kovin negatiivista kaikkien näkyville. Käytännössä kukaan tuskin olisi asiasta välittänyt, varsinkin kun kirjoitin suomeksi ja koko nykyinen työyhteisöni (jos sitä voi sellaiseksi edes kutsua) sijaitsee ulkomailla. Tuntui joka tapauksessa väärältä ja epälojaalilta marmattaa blogissaan työoloistaan: viis siitä, että erimerkiksi emoyliopistoni ei todellakaan ole osoittanut kovinkaan suurta lojaaliutta minua kohtaan.

Elämäntilanteeni on vuodessa muuttunut aika tavalla. Tulin vuoden yrittämisen jälkeen raskaaksi. Mies valmistui ja sai duunia Suomesta. Muutimme takaisin, paluumuuttajan arki ja käänteinen kulttuurishokki iski (tosin huomattavasti lievempänä kuin pelkäsin). Väitöskirjan kirjoittaminen jatkuu, mutta tällä erää etätyöskentelynä (eikä yliopistoni todellakaan tee tätäkään kuviota helpoksi, päinvastoin). Joulun alla olisi tarkoitus jäädä äityislomalle, lapsi syntynee tammikuussa.

Työtarmon kanssa on viime aikoina ollut vähän niin ja näin. Mielessä pyörii kaikenlaista, mitä olisi hyvä saada purettua sanoiksi, mutta pelkästään itselleen ei tule kirjoitettua. Ratkaisu olkoon uusi blogi, tällä kerralla anonyymi. Tuskin koetan erityisemmin salata henkilöllisyyttäni, joten eiköhän minut tästä tunnista, jos muutenkin tuntee. Eipä tuolla ole niin väliä. Pääasia, ettei tätä nyt löydä ainakaan suoraan omalla nimelläni hakemalla (käsittääkseni minulla ei ole kaimoja Suomessa, tuskin muuallakaan).

Anonyymiys on sikälikin paikallaan, että raskauden aikana olen mietiskellyt kaikenlaista omaan lapsuuteeni liittyvää, mitä olisi ehkä hyvä myöskin jäsentää kirjoittamalla. En voi kuvitella, että perheenjäseneni suhtautuisivat suopeasti siihen, että purkisin lapsuuden traumojani netissä omalla nimelläni. Jos he nyt sitten sattumalta törmäävät teksteihini (tuskin) ja tunnistavat itsensä, niin siitä en suostu ottamaan huonoa omaatuntoa: ainakaan heidän henkilöllisyyttään ei voi tästä yhteydestä kukaan ulkopuolinen kovin helposti päätellä.

Niille lähimmille kavereille, jotka lukivat blogiani aiemminkin, ajattelin jakaa tämän uuden blogin osoitteen. Tekstit tulevat siis käsittelemään luultavasti ainakin raskautta ja lapsen syntymää, apurahatutkijana olemista ja sen kiemuroita, erinäisiä yhteiskunnallisia epäkohtia joiden vuoksi tunnen yhä enenevää kiukkua, sekä mahdollisesti niitä omia lapsuuden kokemuksia, joita en millään haluaisi enää siirtää seuraaville sukupolville. Siinäpä purkamista kerrakseen.

Alkulätinät riittäkööt.