Tavara-ahdistusta jälleen

Yhteisasuminen ja siihen liittyvät synergiaedut tulivat heti uniinkin, kun kerran ryhdyin käsittelemään aihetta blogissa. Viime yönä minä ja vanha ystäväni A. nimittäin asuimme rennon boheemissa taiteilijakommuunissa, kämppiksinämme Alice Cooper ja Michael Monroe. A.:lla oli ulkonäköhuolia ja hän kyseli minulta alinomaa meikkaus- ja hiusvärivinkkejä. Lopulta hermostuin A:n tenttaukseen ja huomautin, että kuules nyt, me asutaan Alice Cooperin ja Mike Monroen kanssa! Ja että eiköhän kannattaisi kääntyä näiden herrojen puoleen meikkaus- ja hiusväripulmien kanssa, sillä selvästi heillä on sillä saralla paljon enemmän kokemusta kuin minulla.

(Tosi oudoksi uni muuttui siinä vaiheessa, kun Mike sai äkkiä jostain paljon rahaa ja päätti ostaa meille kaikille isomman talon: niin ison, että myös mieheni E. voisi muuttaa kommuuniimme. Koska E. käy työssä Kumpulassa, me ehdotimme, että uusi talo hankittaisiin puu-Kumpulan alueelta. Mikellä oli kuitenkin aivan muu suunnitelma mielessä: hän oli ajatellut, että E. lopettaisi nykyisen työnsä kokonaan ja alkaisi tehdä filmatisointia Vanhasta testamentista. Mike itse lupasi tuottaa leffan. Talo meidän piti hankkiman Tapanilasta, sillä Tapanilan maisemat ovat kuulemma niin raamatulliset, että Vanhaa testamenttia voitaisiin kuvata siellä. Minä sanoin suostuvani suunnitelmaan, kunhan uusi talo olisi vaaleansininen ja mansardikattoinen. E. lupasi harkita asiaa.)

* * *

Oikeastaan minun piti kirjoittaa tavarasta. Kun on muutto meneillään, vaikka sitten tällainen pienikin muutto, niin tavara pyörii sekä konkreettisesti tiellä että myös mielessä.

Kun nyt isäpuoli on täällä muuttopuuhissa ja hän on liikkeellä autollaan, niin sain kinuttua kyydin muutamallekin eri kirpputorille ja kierrätystavarataloon. Kantavana ajatuksena oli se, että koska kämpästä lähtee viikonloppuna kävelemään yhtä ja toista tarpeellista tavaraa, niin jostain pitäisi saada korvaavia tilalle. Esimerkiksi ilman kahvinkeitintä emme tule toimeen.

Ennen ostosreissua on jo pitänyt käydä monta keskustelua siitä, mitä tavaraa oikeasti tarvitaan lähtevän tilalle ja mitä ei. Äitini ja isäpuoleni eivät ymmärtääkseni ole suoranaisesti rikkaita, mutta ei heillä ole myöskään pikkurahasta puutetta, joten asenne uuden tavaran ostamiseen on sen mukainen. Toisaalta vanhaakin tavaraa heillä on nurkissa pyörimässä vaikka kuinka, sekä itse hankittua että muiden peruja. Itse asiassa äitini ja isäpuoleni varsinainen koti pohjoisessa käsittää kaksi taloa, joista toinen on käytännössä vain tavaravarasto.

Olen siis yrittänyt ottaa etukäteen selkoa siitä, mitä tavaroita meiltä nyt muutossa lähtee ja onko niille mahdollisesti jo korvaavaa olemassa. En koe olevani ahne tai saituri, vaikka mielelläni hyödyntäisin sellaiset kamat, joita perheellä on jo liikaa. Tavallisesti nimittäin homma menee niin päin, että minulle nimenomaan tuputetaan kaikenlaista ylijäämätavaraa, jota en koe tarvitsevani enkä tahdo ottaa vastaan.

Äitini (joka muuttoa pitkälti organiseeraa) on kuitenkin viime aikoina ollut jo isoäidinkin tähden niin stressaantunut, ettei hän oikein jaksaisi miettiä tällaisia materiaalisia yksityiskohtia. Hänellä on sellainen asenne, että mitä väliä sillä on, vievätkö he meiltä vaikkapa nyt sen kahvinkeittimen vaiko eivät. Ja että jos vievät, niin miksi sitä pitäisi tässä vaiheessa miettiä, onko heillä itsellä nurkissa kahvinkeittimiä ylenmäärin. Voisimmehan joka tapauksessa ostaa uuden tilalle.

Tähän olen todennut, että tietysti voimme ja ostammekin, mutta koska ostamme mieluiten kierrätettyä, niin tarvitsisimme jonkin verran ennakkotietoa siitä, mitä kodinkoneita ja muuta tavaraa meidän täytyy kaiken kaikkiaan hankkia. Kirppiksiltä ja kierrätyskeskuksista ei kuitenkaan löydä haluaamansa aina saman tien, ei etenkään toimivia kodinkoneita, joten sellaisten haeskeluun varaisi mielellään hiukan aikaa.

Äitini ja isäpuoleni kanta tähän on ollut: jos teidän on noin vaikeaa löytää sopivia käytettyjä tavaroita tilalle, niin älkää huolehtiko koko jutusta, voitte kyllä pitää kaikki kämpän nykyiset kamat ja he ostavat uuteen asuntoonsa kaiken uutena. Tämä ei ole ollut hänen puoleltaan mitään äksyilyä, vaan aivan neutraali toteamus: heistä se varmaankin olisikin kaikkein luontevin ratkaisu.

Tunnen tässä asetelmassa itseni taas aika hankalaksi. Tietenkään en tahdo, että äitini ja isäpuoleni menevät ostamaan uusia tavaroita, jos tiedän, että kykenisin kyllä itse ajan kanssa hankkimaan samat kamat kierrätettyinä. Toisaalta kukapa minä olen heitä määräilemään sen suhteen, mitä he vievät uuteen asuntoonsa ja mitä eivät. Olen siis yrittänyt vain toimia mahdollisimman diplomaattisesti ja työntää nykyiset kodinkoneemme muuttokuormaan, jottei se ratkaisu oikeasti aktualisoitu, että seuraavaksi isäpuoleni hurauttaa kauppaan ja ostaa kasan uutta kamaa. Minusta se vaan olisi niin turhaa.

Tänään sitten tosiaan sain kyydin useampaankin kierrätyshenkiseen ostospaikkaan ja löysinkin meille muun muassa sen tuiki tärkeän kahvinkeittimen. Hip hei! Löysin paljon muutakin hyödyllistä, kuten esimerkiksi juuri speksieni mukaisen syöttötuolin (aiomme tietysti kunnon hippivanhempina ryhtyä toteuttamaan jälkikasvun kanssa sormiruokailufilosofiaa, joten oli tärkeää löytää tuoli, jossa on riittävän iso oma pöytä edessä).

Mutta se kahvinkeitin: totta kai kävi niin, että kun isäpuoleni kävi uudella asunnolla, hän muistikin, että edellinen omistaja on jättänyt kahvinkeittimen sinne kaupantekijäisiksi (asunto on ostettu osittain kalustettuna). Minulla on sellainen tunne, että monen muunkin ostoslistallani olleen tavaran kanssa käy vielä näin, tai sitten samoja kamoja löytyy yhtäkkiä ylenmäärin jostain äitini kätköistä, kunhan hän ehtii ja jaksaa hiukan paneutua asiaan.

Tottahan ymmärrän, että äidilläni on hankalaa juuri nyt. Vaikka en ole kirjoitellut isoäidin tilanteesta hetkeen, niin huono se on edelleen ja koko järjetön omaishoitosuhde kuormittaa äitiäni tosi paljon. Ei ole oikein reilua olettaakaan, että äitini juuri nyt voisi muistaa, mitä kaikkea tavaraa hänellä missäkin talossaan tai asunnossaan tai tavaravarastossaan on. Koko tämä tavaran määrä kuitenkin ottaa minua päähän, ja koko tämä asenne, että mitäpä tuota varsinaisia tarpeita miettimään. Vaikka jotain kamaa olisi ylenmäärin, niin kyllä silti voi ostaa uuden!

Tämä on tietysti tilanne aika monessa kotitaloudessa: sillä, mitä päädytään ostamaan, on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mitä oikeasti tarvitaan. En osaa kohauttaa tälle olkapäitä ja ajatella, että nämä ovat jokaisen itse ratkaistavia asioita, mitäpä näistä huolehtimaan tai näihin puuttumaan. Järjetön ylikulutus on kuitenkin luonnon ja eliölajien ja kehitysmaiden ja meidän kaikkien ongelma, joten kyllä se vain ottaa rankasti päähän. Ja pitääkin.

Toisaalta sillä, että esimerkiksi äitini mielessä ostokset ja todelliset tarpeet eivät kytkeydy kovin vahvasti toisiinsa, on aina ollut vaikutuksensa minunkin elämääni. Äitini on aina halunnut tuupata minulle kaikenlaista tavaraa, uutta ja vanhaa, siitäkin huolimatta, että en tarvitse sitä mihinkään. Hänelle on hirmuisen vaikeaa saada perille, että minä todellakin yritän säädellä kodissani olevan tavaran määrää sen mukaan, mitä koen tarvitsevani. (En ole onnistunut tässä mielestäni vielä riittävän hyvin, mutta ainakin minulle on toistaiseksi riittänyt yksi asunto...) Eli yleensä tilanne on toinen: äitini tyrkyttää minulle tavaroita, joita en tarvitse. Nyt sitten kerrankin haluaisin, että äitini miettisi, mitä tavaroita heillä jo on, jotta hän mahdollisesti voisi antaakin meille joitain käyttöä vailla olevia kaksoiskappaleita. Ja sepä ei tunnu millään onnistuvan: äitini mieluummin ostaa uutta.

Vaikka olen tähän asenteeseen tottunut, niin aika oudolta se tuntuu, kun asiaa hetkenkin miettii. En halua, että äitini joutuu stressaamaan tätä muuttoa yhtään enempää kuin tarpeellista, mutta eikö hänestä sitten olisi stressaavaa joutua nyt joulun alla menemään kauppaan ostelemaan uusia kodinkoneita ja taloustarvikkeita? Kenties sitten ei. Perimmäinen surullinen totuus lienee se, että äidistäni on vain kivaa ostaa uusia tavaroita. Kenties hänellä onkin vanhoja ja toimivia kahvinkeittimiä nurkat täynnä, mutta jos hän tuo sellaisen uuteen asuntoonsa, ei hän saakaan tilaisuutta ostaa uutta kahvinkeitintä. Ehkä vanhat kahvinkeittimet eivät sovi uuden asunnon väreihin. Ehkä markkinoille on tullut uusia, hienoja kahvinkeitinmalleja, jota hakkaavat vanhat mennen tullen.

Vaikka minua karvastelee tällainen, niin on myönnettävä, että minäkin nautin tämän päivän kirppisshoppailuista aika lailla. Nyt kun on lapsi tulossa, olen näemmä antanut itselleni luvan ostaa esimerkiksi lastenkirjoja aivan surutta. Eikä sillä, ei minulla ennenkään ollut suuria estoja lastenkirjojen haalimisen suhteen - nyt tilanne on vain pahentunut. Tiedän, että myös lastenvaatteita ja -tarvikkeita alkaa olla liikaa. Paheksun äitiäni, joka saa uuden tavaran shoppailusta nautintoa, mutta riehaannun itse ostamaan käytettyä. Minut on monin tavoin jo lapsesta saakka totutettu siihen, että nimenomaan ostelu on palkitsevaa ja tuo mielihyvää, enkä ole kokonaan päässyt tästä tottumuksesta, vaikka en tykkääkään ostaa uutta. Vanhakin tavara vie joka tapauksessa tilaa ja esimerkiksi kirjoja voi olla liikaa. Niin meillä totta vie onkin.

Olen miettinyt tätä tavaran määrää nyt paljolti siltä kannalta, että on lapsi tulossa. Ensiksikin lapsen syntymään valmistautuminen selvästi on antanut minulle tekosyyn haalia liikaakin tavaaraa, vaikka sitten käytettynäkin. Tarpeettomista ostoksista mielihyvän saaminen ei kuitenkaan ole sellaista käytöstä, jonka olisin valmis itseltäni noin vain hyväksymään. Ja toiseksi, haluaisin oman lapseni kerta kaikkiaan välttyvän sellaiselta mallilta, että ostelu on kivaa ajanvietettä. En tahdo edes kirpputoreilla käymisestä muodostuvan sellaista meidän yhteistä kivaa juttua, joka kuitenkin perimmältään pyörii tavaran metsästämisen ja hankkimisen ja haalimisen ympärillä.

Raskausaika vaikuttaa kai näihin pohdintoihin sitäkin kautta, että mietin kovasti omaa lapsuuttani ja kaikkea sitä, mikä siinä minua ahdisti (ja ahdistaa edelleen). Minusta tuntuu, että tämä blogini on muutenkin lähinnä yhtä suurta vuodatusta siitä, kuinka perheeni osaakin toimia typerästi. Välillä tunnen itseni ihan naurettavaksi ja liioitellun katkeraksi, kun kirjoittelen tällaisia. Toisaalta taas minua on huojentanut tieto siitä, että raskausaikana näitä juttuja kuuluukin käydä läpi, jotta olisi edes jollain tavalla sujut oman lapsuutensa kanssa.

Ei tämä kaikki kaunaisuus ole yhtäkkiä putkahtanut pintaan: olen tietysti tiedostanut jo aikaisemmin, että lapsuudenkotini on ollut ihan hemmetin dysfunktionaalinen. En ole saanut siellä edes normaalia, riittävää perushoivaa (siis ihan fyysiselläkään tasolla), saati sitten minkäänlaista järkevää ja johdonmukaista tyydytystä emotionaalisiin tarpeisiini. En näitä kuitenkaan aikuisiällä ole enää niin paljoa miettinyt, ennen kuin nyt raskauden aikana. Jos en halua antaa lapselleni yhtä ahdistavaa kasvuympäristöä kuin itselläni on ollut, niin kai näitä pohjamutia täytyy penkoa ihan huolella tässä vaiheessa. Siitäkin kai nyt kumpuaa tämä jatkuva kritiikki ennen kaikkea äitiäni kohtaan. Tavara ja materia on perheessämme ollut se juttu, jolla emotionaalista tyhjyyttä on täytetty, joten siksi kai myös tavara-ahdistus on aktualisoitunut tässä raskauden kuluessa.

* * *

Jaan vielä yhden konkreettisen tavaraan liittyvän ihmetyksen aiheen (lapsuuskela siis katkeaa tässä vaiheessa ja siirrytään aivan muihin juttuihin). Lasten- ja nuortenkirjoja meillä on vaikka kuinka, samoin normaaleja kuvakirjoja. Pikkulapsille tarkoitetut kangas- ja pahvikirjat kuitenkin puuttuvat ja kai sellaisiakin jonkin verran kaivattaisiin, ennen kuin voidaan siirtyä lukemaan ohuelle paperille painettuja kuvakirjoja. (Jos niihin nyt edes voidaan siirtyä - sinänsä tarpeeton oletus minulta. Tästäkin minun piti kirjoittaa jossain vaiheessa.)

Olenkin tässä viime aikoina koettanut löytää jälkikasvulle pikkulasten kirjoja. Hämmästellen totean, että on hyvin vaikeaa löytää aivan pienille suunnattuja kirjoja, jotka eivät kertoisi eläimistä. No jaa, tarkalleen ottaen nämä kirjat kertovat tietysti inhimillistetyistä eläinhahmoista, eivät eläimistä sinänsä. Hiiret, puput ynnä muut ovat tavallisia hahmoja, mutta myös maatilan eläimiä käsitellään runsaasti. On lehmän seikkailuja, possun kavereita ja kananpojan päivää. Tietysti eläinhahmot ovat yleisiä myös vanhempien lasten kuvakirjoissa, mutta todellakin näitä kangaskirjoja on ollut todella vaikeaa löytää mistään muusta aihepiiristä!

Tuntuu aika oudolta, että pienimpien lasten kirjan käsittelevät sööttejä ja inhimillistettyjä maatilan eläimiä, joita samojen pikkulasten oletusarvoisesti ajatellaan syövän. Minkälaisen viestin se antaa lapselle? Miksei muuten lastenkirjoissa voisi olla ihmisiä puuhaamassa ihmisten askareita - miksi sen täytyy olla jänisperhe, joka ajaa autolla rantaretkelle ja nalle, joka kylpee ammeessa? Tosiasiassahan villieläimiä vainotaan ja tuotantoeläimiä rääkätään. Lapsille opeteaan jo pienestä pitäen aivan hullua suhtautumista eläimiin, ja todella ristiriitainenhan ihmisten asenne eläimiin onkin; lemmikkejä kyllä pääosin pidetään hyvänä. On tämä maailma outo.