Unettomuus sen kun pahenee. Nykyään saan iltayöstä nukuttua suunnilleen kaksi tuntia, jonka jälkeen olen 5-6 tuntia unen- ja valveensekaisessa horroksessa, pääosin kuitenkin valveilla. Jos aamulla on aikaa, nukahdan vielä tunniksi-pariksi. Ehkäpä elimistö totuttelee siihen, mitä on joka tapauksessa luvassa, kunhan lapsi syntyy ja yösyötöt alkavat.
Ei tämä hullumpaa elämää silti ole: väitöskirja ei edisty halutulla tavalla, mutta se lienee ihmisen murheista pienimpiä. Ja viikonlopun pienimuotoiset baby shower -bileet ihanien ystävien kanssa rauhoittivat mieltä ja kehoa, vaikkeivät unta palauttaneetkaan. (Olen niin onnekas, että voin lukea anopinkin ystäväksi, ei tarvitse sanoa erikseen ystävät ja anoppi. Jee!)
Perheasiat kehittyvät juuri siten kuin olen povannutkin ja olen niin halpamainen ihminen, että tunnen tästä jopa pientä vahingoniloa. Vaikka olisi oikeassa kuinka harmittavien asioiden suhteen, niin silti on edes pikkuisen kutkuttavaa olla oikeassa. Etenkin, kun minun väärässä olemiseni on perheen keskeisiä uskonkappaleita. Hih!
Isoäitini asumiskuvioiden suhteen on niin sanotusti paska iskeytynyt tuulettimeen saman tien. Omassa kodissaan ei mummu tällä haavaa pärjää, joten vanhainkoti- tai palveluasumispaikka on otettu uudella tarmolla puheeksi. Paikkaahan ei juuri nyt edes ole, mutta sellaista jonotetaan. Ongelmana on se, että isoäiti kieltäytyy ehdottomasti tästä vaihtoehdosta: hän on vuosien kuluessa tullut niin riippuvaiseksi nimenomaan perheenjäsenien tarjoamista palveluista, että muu ei enää kelpaa. Väliaikaisratkaisuna isoäiti asuu äitini luona, muttei sekään kuulemma pidemmän päälle sovi mummulle, koska kyseessä ei ole hänen oma kotipaikkakuntansa.
Isoäidin täytyisi siis päästä kotiin, omaan taloonsa asumaan, mutta saada perheenjäsen kokopäiväiseksi omaishoitajaksi. Käytännössä tämä perheenjäsen olisi äitini. Eli äitini pitäisi jäädä pois työstään ja muuttaa pois omasta kodistaan, jotta isoäitini olisi tyytyväinen tai edes jotakuinkin rauhallinen. Jos tämä kuulostaa ulkopuolisesta vain dementikon horinoilta, niin surullista kyllä, näin ei ole: ainakin aiemmin myös siskoni on koettanut ajaa täysin samaa agendaa (juuri nyt en tiedä, mikä on siskoni kanta asiaan, koska emme ole väleissä). Siskoni on todennut, että äitini voisi vallan hyvin muuttaa isoäidin luo, sillä "eihän sille mitään estettä olisi". No jaa: ei muuta estettä kuin että äitini tykkää työstään, ja että hänen elämänsä, ystävänsä, omat lapsenlapsensa jne. ovat äitini omassa kotikaupungissa, ei isoäidin luona maalla. Aviomiehestä puhumattakaan! Ehkä miehenkin pitäisi muuttaa omaishoitajaksi: molempi parempi?
Tässä tilanteessa minä olenkin yllättäen se lapsi, jonka puoleen äitini voi kääntyä huolineen. Ainakaan en painosta äitiäni jättämään omaa elämäänsä ja omistautumaan isoäitini hoivaamiselle. Ylipäänsä en usko omaishoidon autuuteen, olen nähnyt aivan liikaa vanhusten omaishoidon kuvioita pitääkseni sitä hyvänä järjestelynä. (Lievennän tätä kantaa sen verran, että mahdollisesti kyseessä voi olla kelvollinen järjestely sellaisissa oloissa, joissa useampia sukupolvia tapaa muutenkin asua luontevasti keskenään ja jossa vanhuksilla aivan aidosti on rooli perhepiirin arjessa, siis jokin voimauttavakin rooli sen lisäksi että ovat huollon kohteena. Näin ei yleensä esimerkiksi Suomessa ole.)
En myöskään syyllistä äitiäni hyväksymään isoäidin oikuttelua vain siksi, että kyseessä on vanha ihminen. Isoäidin ikä ei minusta ole nyt tässä se oleellinen juttu muuten kuin sen kannalta, että hänen kaikenlaiset kremppansa ja muut vanhuuden vaivat ihan oikeasti jo alkavat estää yksin asumisen, siis vaikka paniikkikohtauksiakaan ei sattuisi. Isoäitini on siitä harvinainen liki 90-vuotiaaksi, että muistihäiriöitä hänellä ei ole käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Dementian piikkiin ei siis voi panna oikeastaan mitään, ellei nyt sitten tiettyjen luonteenpiirteiden kärjistymistä. En siis ole ottanut tavaksi sanoa äidilleni, että hänen pitää vain sietää hiljaa isoäitini käytöstä, koska tämä on vanha. Siskoni on enemmän näillä linjoilla.
Ennen kaikkea on nyt kyse siitä, että koska isoenon harjoittamaan lähisuhdeväkivaltaan ei ikinä puututtu, ja koska osa tätä väkivaltaa oli nimenomaan ulkopuolisen avun kieltäminen isoäidiltäni, niin minkäänlaista luottamusta mihinkään perheen ulkopuoliseen auttajatahoon ei ole voinut rakentua. Kokoa siinä sitten arkesi uudestaan tältä pohjalta: ei ole helppoa isoäidillä! Oikea ratkaisu ei kuitenkaan voi olla se, että äitini pitäisi nyt uhrata koko oma arkensa isoäidin tähden. Ehkä omaishoito vielä onnistuisi jollain tapaa, jos isoäiti asuisi samalla paikkakunnalla, mutta nythän niin ei ole.
Kun isoäitini ei ole ainakaan vielä saanut lupausta siitä, että pääsee perheen tuella takaisin kotiin asumaan, hän on ilmeisesti heittäytynyt aika hankalaksi. Ja onhan hänellä hankalaa muutenkin, ei sillä. Joka tapauksessa isoäidin stressi purkautuu muun muassa siten, että hän lypsää koko ajan lisää palveluksia äidiltäni, kun tällä on jo nytkin tarpeeksi kiirettä hautajaisjärjestelyjen kanssa. Esimerkiksi isoäitini vaatteet eivät kuulemma kelpaa hautajaisiin, vaikka mustia juhlavia vaatteita ja kenkiä on tällä vaikka kuinka, vieläpä käyttämättömiä. Ei, äitini pitäisi hankkia uudet. Ja koska isoäiti ei jaksa lähteä kauppoihin vaatteita sovittamaan, pitäisi äidin siis kuskata valikoima vaatteita ja kenkiä kotiin ja sitten loput takaisin kauppoihin. Tämä on silkkaa pompottamista (ja sivumennen sanoen muistuttaa hiukan tapaa, jolla isoäitiä itseään on pompotettu - näin nämä kuviot toistuvat). Eihän äitini tällaista voi jaksaa.
Kuten hiukan arvelinkin, äiti on jo sairastunut itsekin fyysisesti, tai pikemminkin eräs hänen vanha sairautensa on aktivoitunut jälleen. Eikä kyseessä ole aivan helpolla hoituva vaiva, joten isoäidin palvelulle omistautuminen ei tältäkään pohjalta olisi oikein hyvä juttu.
Voi äitiä, voi isoäitiä! En ehkä ole sittenkään iloinen siitä, että uumoilin tämän tyyppistä kehitystä. Ainakin minulla on nyt sopuisa puheyhteys kumpaankin, paljoa mitään konkreettista en vieläkään koe voivani tehdä. Rohkaisen äitiäni olemaan lujana sen suhteen, ettei kaikkiin isoäidin vaatimuksiin tule antaa periksi, siinä minun panokseni lähinnä on.
Hautaus on ensi lauantaina. Pääsen näkemään siskoni lapsia, se on joka tapauksessa iloinen asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti