Ratkeamisia

Isoenon tilanne ratkesi ns. lopullisesti, eli eilen aamuna hän kuoli. Käsittääkseni rauhallisesti ja kivuitta, mikä on tietysti aina hyvä ja noin ylimalkaan lohdullista tietää. Sitä en voi kuitenkaan väittää, että olisin surullinen tästä kuolemasta. Pitäisi nyt vissiin sanoa, että kamalaa kirjoittaakin näin, mutta enpä sano kuitenkaan.

Ihmisten suhtautuminen kuolemaan tuntuu usein minusta niin vieraalta ja kummalliselta, että en osaa oikein asennoitua siihen, tämä kuolema mukaan luettuna. Ehkä olen kylmä ja kyyninen paskiainen, mutta esimerkiksi nekrologit ovat minusta yksinomaan vastenmielisiä (tai ainakaan en ole lukenut yhtään, joka ei olisi minusta vastenmielinen). Samoin hautajaiset ovat tavallisesti vastenmielisiä (vaikka olen ollut myös sellaisissa, jotka olivat kauniita ja koskettavia).

En siis viitsi tässä alkaa teeskennellä, että kokisin nyt yhtään sen lämpimämpiä tunteita kuollutta kohtaan kuin hänen eläessäänkään tunsin häntä kohtaan. Omalla nimelläni en olisi tosin tällaista kirjoitusta nettiin kirjoittanut - anonyymi blogi mahdollistaa monenlaista. Onko raukkamaista kirjoittaa tällaista nimettömästi mutta periaatteessa kenen vain luettavaksi? En osaa päättää.

Ystävä kirjoitti juuri Facebookissa, että elävien asioita suree paljon luontevammin kuin jonkun kuolemaa (no ei sanatarkasti näin, mutta tähän suuntaan). Itse suren tässä tilanteessa esimerkiksi sitä, ettemme onnistuneet äitini kanssa suhtautumaan toisiimme säällisesti edes siinä puhelussa, jossa hän soitti isoenon kuolemasta. Sanoin puhelimessa kommentin, joka liittyi isoäitiini ja siihen, että hänellä on nyt vaikeaa ja olen surullinen hänen puolestaan. Äitini kuuli tämän kommentin jotenkin väärin ja käsitti, että se oli tarkoitettu myötätunnon ilmaisuksi häntä itseään kohtaan. Tästä meni marttyyrinvaihde päälle ja äitini alkoi selittää tosi kitkerästi, kuinka hän ei minun myötätuntoani tarvitse eikä kaipaa. Minä kimpaannuin heti tästä ja totesin, että kyllä sen tiedän, onhan äitini jo minulle asian suorin sanoin ilmoittanut, ja että itse asiassa tarkoitin kyllä sanani koskemaan isoäitiä. Ja tästä äiti sai lisää vettä myllyynsä ja alkoi selittää, kuinka hän raukkaparka kyllä oikeastaan voisi kaivatakin tukea, mutta minä vain annan sitä väärin ja käytän aivan vääriä sanoja ja ilmauksia. En tuohon oikein osannut enää muuta sanoa, kuin että niin kai se sitten on, olkoon.

Niin että hyvässä hengessä käytiin tämä puhelu. Sen jälkeen on soitettu jo sen sata kertaa liittyen hautajaisjärjestelyihin, mutta nyt varon visusti sanomasta mitään, minkä äitini voisi ottaa liian henkilökohtaisesti. Joo, jos joltakulta on läheinen kuollut, niin varmaan hänestä voikin tuntua siltä, että toisten myötätunnon ilmaukset saattavat olla kömpelöitä ja sanat hassusti valittuja. Ei tämä eno nyt kuitenkaan ollut kovin läheinen äidillenikään, joten tuskin hänkään varsinaisesti enonsa kuolemaa suree ja sen tähden reagoi noin. Kai äitiäni painaa isoäitini tilanne entistä enemmän - harmillista, että hänen on pakko kanavoida paha olonsa ennen kaikkea marttyyriudeksi. Sellainen saa ainakin minut vain entistä enemmän piikit pystyyn. Sitten yksi on marttyyri ja toinen kärtty ja kummankin asenne vain ruokkii toista.

Suren tietysti isoäitini puolesta myös, mutta koska hän on surrut niin valtavalla intensiteetillä jo niin kauan etukäteen, ja koska olen puhunut tästä asiasta hänen kanssaan jo niin paljon, olen jo hiukan turtunut hänenkin suruunsa. Ei, en ehkä hänen suruunsa, vaan hänen valtavaan ahdistukseensa. Itse asiassa välillä mietin, saako isoäitini oikeastaan surtua lainkaan tämänhetkisessä tilassaan, vai onko hysteerinen huutoitku kuitenkin ennen kaikkea sellaista ahdistusta, joka ei jätä tilaa oikein millekään muulle. Ainakin omalla kohdallani ahdistus ei pahimmillaan ole jättänyt tilaa minkäänlaisille muille tunteille, ei ilolle eikä surullekaan. Se on ainakin selvää, että isoäidin paniikki tämän elämänmuutoksen edessä on hillitön.

Yritin varovasti tiedustella äidiltäni, saako isoäiti minkäänlaista mielialalääkitystä oloihinsa. Tämä kuulostaa helposti väärältä: on kuin vihjaisin, että kun toinen suree, pitäisi vain laittaa lääkkeillä nuppi turraksi. Tätä en tosiaankaan tarkoita. Isoäitini saa surra ihan sillä tapaa kuin häntä surettaa, en minä sitä. Mutta tosiaan välillä mietin, että jos isoäiti voisi saada jonkinlaista helpotusta paniikkioloihinsa, niin kyllähän hänen tilanteensa kokonaisuudessaan helpottuisi valtavasti. Eihän suru varmaankaan sillä väistyisi - päinvastoin, surulle voisi tulla jopa enemmän tilaa. Tämä on tietysti vain arvailua minun taholtani.

Vastaus kysymykseeni oli, että kun isoäitini on ollut viimeksi sairaalassa, siellä on annettu väliaikaisesti mielialalääkitystä. Se on kuitenkin lopetettu, koska "on huomattu, että mielialalääkkeillä ei ollut häneen minkäänlaista vaikutusta". Nimenomaan siis monikossa: lääkkeillä. Kummastelin tätä ja kysyin, montaako lääkettä sitten on kokeiltu; kuulemma yhtä. Ja sitäkin ilmeisen vähän aikaa, koska ei isoäitini kuukausia sairaalassa ollut. Äitini oli tyytyväinen tähän johtopäätökseen ja sanoi, että minkäs sille tekee, jos toiseen eivät kerran lääkkeet pure.

Tuollainen asenne ottaa päähän, niin äitini taholta kuin hoitohenkilökunnankin (jos juttu on siis mennyt siten kuin äitini kertoo). En väitä, että masennuslääkkeet tai rauhoittavat olisivat välttämättä oikea ratkaisu, mutta se nyt on ainakin selvää, ettei yhtä lääkettä kokeilemalla vielä voida vetää moisia johtopäätöksiä. Etenkin, jos tätä lääkettä on kokeiltu niin vähän aikaa, ettei sen vaikutuskaan ole välttämättä ehtinyt tulla esiin. Oletettavasti sairaalassa on kuitenkin oltu sitä mieltä, että isoäiti voisi lääkityksestä hyötyä, jos sellaista on hänelle määrätty. Mutta jos ei sitten olla valmiita edes johdonmukaisesti tutkimaan, löytyisikö sopiva lääke ja annostus ajan kanssa, niin aika turhaa pelleilyä on ollut koko homma.

Sekin raivostuttaa, että koska psyykkiset sairaudet ja niiden hoidon / lääkitsemisen kysymykset ovat näytelleet meidän perheemme elämässä niin suurta roolia, niin luulisi äidilläni olevan edes jonkinlaisia perustietoja mielialalääkityksen mekanismeista. Ja kai hänellä onkin: hänestä on vain niin kamala ajatus, että isoäitini ei olisi ainoastaan vanha ja hankala vaan ihan todella psyykkisesti sairas, että hän takertuu mihin hyvänsä oljenkorteen torjuakseen tämän mahdollisuuden. "Koska psyykenlääkkeet eivät ole auttaneet, niin kyseessä ei voi olla psyykkinen sairaus." Ehkä tämä ajatus on äidilleni lohdullinen, mutta isoäitiäni se tuskin auttaa. Paniikkihäiriön kanssa on helvetillistä elää.

Olisi eri asia, jos äitini tunnistaisi isoäidin tilanteen ja olisi vain lääkevastainen, sen voisin paremmin ymmärtääkin. Silloin hän kuitenkin ehkä voisi miettiä muita keinoja, joilla paniikkihäiriöstä ja ahdistuneisuudesta kärsivää vanhusta voitaisiin koettaa auttaa. Mutta ei, keskeistä on torjua koko psyykkisen oireilun ajatus. Ja koska kyseessä on vanhus, voidaan esimerkiksi sydämentykytykset automaattisesti laittaa mahdollisen elimellisen vian piikkiin. Viis siitä, että sydänoireet liittyvät aina pelkokohtauksiin ja kokonaisuudessaan kohtaukset muistuttavat aivan kaikilta osin paniikkikohtauksia. Ja tykytykset menevät usein ohi nitrolla, mikä ei pitäisi paikkaansa, jos kyseessä olisi fysiologisista syistä johtuva tiheälyöntisyyskohtaus (nitro auttaa rintakipuun, ei korjaa rytmiä). Ja samoin tykytykset voivat mennä ohi sillä, jos isoäiti saa jonkun seurakseen hetkeksi aikaa ja onnistuu ulkopuolisen avulla rauhoittumaan.

Jos kyseessä olisi nuori ihminen jolla on nuori sydän, niin eiköhän tämä olisi paniikkihäiriöksi diagnosoitu aika nopeasti, siis elimellisten syiden puuttuessa. Koska kyseessä on vanhus ja "kaikilla vanhuksilla nyt on jotain vikaa sydämessä", ei paniikkihäiriötä siis ilmeisesti sovi ottaa edes puheeksi: sellainen olisi "vanhan ihmisen kärsimyksen vähättelyä". Ja niinpä todellista ongelmaa ei edes yritetä hoitaa. En tiedä, auttaisiko esimerkiksi rauhoittava lääke isoäitiäni vaiko ei, mutta parempi olisi mielestäni edes pyrkiä auttamaan jollakin tavalla kuin vain sulkea silmät oireilun varsinaiselta luonteelta.

(Ja kun on vanhuksista kyse, niin tämä menee tietysti myös toisin päin: toisaalta vanhuksia lääkitään aivan liikaa ja kaikenlaiset liikalääkityksestä johtuvat oireet laitetaan suoraa päätä vanhuuden piikkiin. Jos tulee muisti- ja tasapainohäiriöitä, niin ei lähdetä selvittämään, olisiko kyseessä sivuoire tai useiden lääkkeiden keskinäinen yhteensopimattomuus: kaikilla vanhuksillahan nyt ennen pitkää tulee ongelmia muistin ja tasapainon kanssa. Vanhuus tuo omat ongelmansa joo, mutta on raivostuttavaa, ettei apua ja tukea tarvitseviin ihmisiin voida suhtautua kuitenkin ennen kaikkea ihmisinä, eikä ainoastaan vanhuksina.)

Kuten sanottua, isoäidin tilanne siis huolettaa edelleen. Isoäidin asumisasia ratkeaa ainakin väliaikaisesti siten, että hän muuttaa äitini luokse, siis kauas kotipaikkakunnaltaan. Saapa nähdä, mitä siitäkin tulee. Vaikeuksia, ennustan. (Olen minäkin yksi pahanilmanlintu.)

Minua ahdistaa nähdä perhettäni hautajaisissa, kuinkas muuten, mutta mies onneksi lähtee mukaan. On kuvaavaa, että vaikka voisimme mennä suuren osan matkasta junalla ja joku perheenjäsen (äitini kai) voisi hakea meidät autolla lähimmän kaupungin asemalta, mies haluaa ehdottomasti vuokrata auton ja ajaa viisi tuntia suuntaansa. Minustakin se on paras vaihtoehto, vaikka normaalisti julkista liikennettä suosinkin (ja niin kyllä suosii mieskin). Koska on minun perheestäni kyse, ei voi koskaan tietää, etteikö paluukyyti asemalle voisi peruuntua, tai ainakin etteikö sillä voitaisi alkaa kiristää jollain tavalla. Jos äitini vaikkapa haluaisi, että viipyisimme suunniteltua useamman yön, saattaisi yhtäkkiä luvattu kyyti asemalle olla tiukassa. Ja jos alkaisin siitä riidellä, niin silloin olisin tunnelman pilaaja ja kaikkien paha olo olisi jälleen kerran minun syytäni.

Näitä ahdistavia tunnelmia lukuunottamatta kaikki on kyllä hyvin. Jälkikasvu täyttää tänään 30 viikkoa. Jälkikasvulla on usein hikka. (On tosi outo tunne, kun sisällä on tyyppi, jolla on hikka.) Nukkuminen ei oikein suju ja siksi aivot seisovat, kun päivällä tarvitsisi tehdä töitä. Se lienee aika pieni ongelma siihen verrattuna, että raskaus sujuu muuten mainiosti. En jaksa enää stressata niin paljoa, huomio alkaa suuntautua työasioista yhä enemmän kotiin- ja sisäänpäin, pienemmälle alalle. Samaan aikaan kuitenkin luen hirmuisesti kaikenlaista pamfletti- ja tutkimuskirjallisuutta yhteiskunnallisista ongelmista ja kihisen sitä, että asiat ovat yleensä ottaen niin monella saralla niin pielessä. On kuin tämäkin liittyisi lapsen tuloon: huolestuttaa, minkälaiseen maailmaan sitä jälkikasvua puskee.