Liikkeelle väärästä päästä

Alan selvittää mielessä hautuneita aiheita hiukan eri suunnalta, kuin mitä ennalta arvelin. Luulin, että tekstiä purkautuisi aluksi lapsen odottamisesta ja syntymästä, mutta nytpä lähdenkin liikkeelle kuolemasta.

Sukulainen tekee kuolemaa. Ei kovinkaan läheinen, isoäitini veli. Toisaalta äitini puolelta minulla on sukua niin vähän - ja suku on kaiken kaikkiaan niin outoa porukkaa - että tämä kyseinen isoeno näyttelee siinä kuviossa aika suurta roolia. (Isäni puolelta sukulaisia olisi vaikka kuinka, mutta heihin olen katkaissut välini jo teininä.)

Tiedän ennalta, että isoenon lähenevän kuoleman ja siihen liittyvien solmujen pohtiminen ei varmaankaan avaa minulle mitään uutta näkökulmaa asiaan, sen verran monta kertaa nämäkin kelat on pyöritetty läpi. Jospa asioista kirjoittaminen kuitenkin keventäisi hiukan omaa mieltä. Ehkä sitten ei tarvitsisi kelata näitä(kään) juttuja jatkuvasti mielen taustalla (tai vaihtoehtoisesti tilittää alituiseen miehelle, jota saattaa jo aihepiiri alkaa kyllästyttää).

No niin. Kyseinen isoeno on kenties vastenmielisin ihminen, jonka kanssa olen joutunut enemmän tai vähemmän säännöllisesti olemaan tekemisissä. Näin on tietysti kamalaa sanoa kuolevasta, mutta tällä tavalla asia silti on. Tyyppi on alistanut isoäitiäni kai koko aikuisikänsä. Isoäitini on siis asunut aina veljensä kanssa yhdessä ja nytkin he vielä periaatteessa asuvat samassa talossa, jossa ovat miltei koko elämänsä viettäneet (tosin tämä isoeno tuskin enää palaa kotiinsa kuolemaan, eiköhän hänen loppuaikansa kulu terveyskeskuksen vuodeosastolla).

En ole varma, minkä verran tässä alistamisen kuviossa on ollut mukana fyysistä väkivaltaa. Ainakin sellaisella on uhkailtu. Isoäitini on joutunut välillä pakenemaan kodistaankin, koska on pelännyt veljensä lyövän. Väkivallalla on uhattu muitakin: kuulemma ainakin isoisäni on isoeno luvannut iskeä puukolla kuoliaaksi. (Isoisäni ja isoäitini eivät olleet naimisissa, eivätkä koskaan asuneet yhdessä.) Lähinnä kuitenkin alistus lienee ollut henkistä laatua, kaikenmoista pientä ja suurta kiusaa sekä erilaista käytännön rasitetta.

Isoäitini on aina joutunut tekemään pääosan taloustöistä ja joutuisi kai tekemään ne vielä nytkin (89-vuotiaana), jos tämä hänen veljensä olisi vielä kotikunnossa ja saisi asiasta päättää. Vanhuksille on puuhattu kotiapua jo pitkään ja kunnallista apua olisikin ilmeisesti ollut saatavilla, mutta sitä ei ole saanut ottaa vastaan, sillä isoeno on kieltänyt. Hänestä se olisi ollut köyhäinapua: hän on kehuskellut, että hän ja isoäitini kyllä tulisivat toimeen kahdestaankin. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että tyyppi on karjuen komennellut isoäitiäni tekemään kotihommat. Isoäiti on itkenyt ja tehnyt.

Jos kaikki ei siltikään ole mennyt veljen mielen mukaan, niin kyllä hän on aina jotain ilkeää keksinyt. Kerran hän esimerkiksi katkaisi isoäitini lempipuusta kaikki oksat, niin korkealta kuin ylettyi, jotta koko puu jouduttaisiin kaatamaan (itse hän ei jaksanut sitä siinä vaiheessa enää kaataa). Isoäiti on välillä sisuuntunutkin näiden tempausten johdosta, soitellut itkuisia maratonpuheluita ja vannonut muuttavansa kylälle. Ja kuten tällaisissa pitkäaikaisen alistamisen kuvioissa liian usein käy, ei hän ole kuitenkaan koskaan päässyt irtautumaan veljestään.

Nyt sitten tosiaankin alkavat veljen päivät olla luetut. Isoäitini on aivan murtunut, itkuinen ja hysteerinen ja kauhuissaan. Hän kokee veljensä kuoleman edessä valtavaa riittämättömyyden tunnetta ja toistelee alituiseen puheluissaan, kuinka hän on yrittänyt tehdä parhaansa ollakseen hyvä sisar. Ja että kuinka hän on kuolevalle äidilleenkin luvannut, että pitäisi aina huolta veljestään. (Mahtoiko kuoleva äiti tarkoittaa aivan sitä, että isoäitini pitäisi omistaa koko elämänsä veljen tarpeista huolehtimiseen?) Ja siitä puhe siirtyy siihen, kuinka veli on aina ollut hyvä veli ja rakastanut kaikkia meitä, niin kovasti se on sinuakin aina muistanut.

En voi sille mitään: vaikka kuinka koetan asennoitua myötätuntoisesti isoäitini hätään, koko kuvio on minusta suorastaan puistattavan vastenmielinen. Koska toimin vapaaehtoisena auttajana lähisuhdeväkivaltaa kokeneille ja koska olen saanut tähän rooliin aika perusteellisen koulutuksen, en voi olla katselematta isoäitini käytöstä myös tästä näkökulmasta. Uskon, että isoäitini tuntee kaikesta huolimatta myös helpotusta siitä, että hänen elämänikäinen kiusaajansa on vihdoin kuolemassa. Ja koska hän kokonaan tai osaksi tunnistaa itsessään tämän helpotuksen tunteen, hän kokee siitä silmittömän huonoa omaatuntoa ja sen tähden vakuuttelee, että kyllä veli on kuitenkin ollut maailman paras veli. Koko kuvio on ihan sairas, niin kuin lähisuhdeväkivallan kuviot nyt yleensäkin ovat.

(En usko, että isoäitini voi yhtään mitään sille, että veljen kuoleman täytyy olla hänelle myös helpotus. Kyseessä on luullakseni silkka itsesuojeluvaisto: isoäitini terveys ei olisi kerta kaikkiaan enää kauaa kestänyt veljen palvelemista. Kun veli oli loppuaikoja kotona, hän esimerkiksi herätti siskonsa useita kertoja yössä huutaen hieromaan jalkojaan. Ensiksikin isoäitini - joka on todella säikky luonne - kauhistuu paniikkiin saakka tullessaan tällä tavalla karjumalla herätetyksi. Lisäksi hän on muutenkin huono-uninen, eikä yleensä herätyksen jälkeen päässyt enää uneen kiinni. Ilman kunnollisia yöunia hän ei olisi kovin kauaa tullut itsekään toimeen, muutenkin vanha ja sairas kun on.)

Kieroutuneessa kuviossa on toki muitakin osasia kuin isoäitini ja hänen veljensä. Oma äitini ja siskoni ovat aika lailla omaishoitajan roolissa kummallekin, sikäli kuin se 350 km:n etäisyydeltä onnistuu - ja eihän se onnistu, missä piilee osa hankaluudesta. Koska isoeno on toistuvasti kieltänyt kunnallista (tai muutakaan ulkopuolista) kodinhoitoapua sotkeutumasta asioihin, ei sitä ole (aivan viime aikoja lukuunottamatta) voitu hyödyntää. Niinpä sekä isoäitini että hänen veljensä ovat tulleet yhä enemmän ja enemmän riippuvaisiksi siitä, että äitini, siskoni tai äitini mies ajavat tuon tuostakin 350 km suuntaansa heidän asioitaan hoitamaan. Koko järjestely on ollut tavattoman rasittava kaikille osapuolille.

Olen suunnilleen viimeiset 10 vuotta pauhannut siitä, että on huutava vääryys mennä tässä kotiapukysymyksessä väkivaltaisen alistajan ehdoilla. Toisaalta ymmärrän, että isoäitiäni on pitänyt käytännössä suojella - ei sellaisia ratkaisuja voi ulkopuolelta ajaa väkisin läpi, jotka uhkaisivat lähisuhteessaan alistetun osapuolen turvallisuutta. Toisaalta taas tämä isoeno on luonteeltaan sellainen, että tuskin hän olisi pannut kovan kovaa vasten, jos kotiavun vastaanottaminen olisi esitetty hänelle ilmoitusasiana, ei neuvottelukysymyksenä.

Itse asiassa, niin paradoksaaliselta kuin tämä ehkä kuulostaakin (tai ehkä ei), isoeno on kaiken kaikkiaan aika surkea vässykkä. Kyllä hän aivan todella on tehnyt isoäitini elämästä helvettiä, mutta kenties juuri siksi, ettei hän ole oikein muuhunkaan kyennyt. Hän on (kotinsa ulkopuolella) nöyristelevä, kaikkia miellyttämään pyrkivä peräkammarin poika, jota ulkopuoliset ovat ilmeisesti aika lailla surutta käyttäneet hyväkseen esimerkiksi ilmaisena talkootyövoimana (ja tästä on sitten taas isoäitini kärsinyt, koskapa hän on joutunut tekemään oman talon töitä senkin edestä). Toki hän on ottanut henkisen niskalenkin isoäidistäni, mutta isoäiti onkin ollut monella tavalla helppo uhri.

Uskon, että jo ajat sitten olisi pitänyt voida järjestää asiat siihen malliin, että isoäiti olisi saanut ottaa vastaan kunnallista kotiapua. Äitini ja siskoni ovat kuitenkin panneet vastaan ja sitoneet itsensä etä-kodinhoitajiksi. Osasyy tähän on ollut se, että koko alistamisen kuviosta ei kerta kaikkiaan ole saanut edes puhua suoraan. Asiaa ei ole koskaan päästy selvittelemään sillä tasolla, että kuinkas nyt voitaisiin järjestää isoäidille apua tämän turvallisuus kuitenkin taaten, kun kerran ei ole ollut oikein korrektia puhua ylipäänsä siitä, että kyseessä on lähisuhdeväkivalta ja henkinen alistaminen. Kun minä olen sanonut tämän tosiseikan ääneen, on sille lähinnä hymähdelty, aina sinä liioittelet ja et vain halua tehdä osuuttasi.

Minuakin on yritetty syyllistää tähän kaukoavun kuvioon monet kerrat. Siskoni on ihan vakavissaan ehdottanut minulle, että alkaisin käydä Helsingistä käsin säännöllisesti hoitamassa isoäitini taloutta. Matka ei ole ainostaan pitkähkö (400 km) vaan muutenkin hankala: paikkakunnalle ei pääse junalla, eikä asemalta pääse bussillakaan järkevästi perille kuin jonkun kerran viikossa. Käytännössä minun pitäisi lähteä kesken työpäivän, matkustaa junalla ensiksi 3-4 tuntia (riippuen siitä, miltä asemalta voisin päästä bussiin) ja sitten bussilla pari tuntia. (Autoa minulla ei ole koskaan ollut, mikä minulle tietysti myös perheeni silmissä viaksi lasketaan.)

Eli vaivaisen 5-6 tunnin matkan päässä olisi tämä taloudenhoitonakki, eivätkä käytännön ongelmat siihen ole päättyneet. Asiaa on hankaloittanut myös se, että kun joskus olenkin antanut periksi ja käynyt isoäitini luona mukamas taloustöissä auttamassa, en ole kuitenkaan saanut tehdä niitä taloustöitä. Kyseessä ei ole ollut mikään kaino kursailu, vaan silkka hysteerinen raivo ja huuto, jos olen yrittänyt suorittaa äitini ja siskoni antamia nakkeja. Ei sillä, hysteeristä raivoa ja huutoa on seurannut ylipäänsä kaikesta, mitä olen yrittänyt tehdä, tai vaikken olisi tehnyt yhtikäs mitään. Tämä on toinen pääasiallinen syy siihen, miksi en ole kokenut mielekkääksi (näin lievästi ilmaistuna!) käydä isoäitiä auttelemassa: hänen hermonsa eivät kestä läsnäoloani. En kelpaa hänelle muuten kuin etäältä, eikä hän ilmeisesti kykene hillitsemään pettymystään ja silkkaa suuttumustaan, kun olen läsnä.

Pohjimmiltaan olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, ettei ole periaatteellisestikaan mitään järkeä suunnitella kahden vanhuksen elämää sen varaan, että sukulaiset käyvät säännöllisesti näitä huoltamassa joko 350 tai 400 km:n päästä. Se ei kerta kaikkiaan ole kestävä ratkaisu. Olen useita kertoja tarjonnut, että voin korkeimman omakätisesti maksaa vaikka yksityisen kodinhoitajan käynnit, mutta eihän tätä ratkaisua ole kukaan ottanut edes harkintaan. (Muutenkaan kyse ei ole ollut rahasta, kyllä kodinhoitajaan olisi ollut varaa, jos sellaisen tuloa ei olisi isoeno kieltänyt - ja jos hänelle ei olisi hiljaisella hyväksynnällä annettu kaikkea valtaa se kieltää.)

Nyt on siis tultu siihen, että isoeno on kuolemassa, isoäiti on tämän vuoksi murheen alhossa ja äitini sekä siskoni ovat omaishoitokuviossa tiukemmilla kuin koskaan ennen. Koskapa isoenosta ei kuitenkaan ole henki ilmeisen helpolla irtoamassa, on tässä eletty jo viikkokausia sellaista vaihetta, että tämä on seilannut kodin ja sairaalan ja terveyskeskuksen väliä. Joka kerta tilanteen muuttuessa isoäitini on panikoinut ja tarvinnut enemmän apua ja turvaa. Nyt ei liene enää toivoa siitä, että isoeno pääsisi kotiin ja paniikkimieliala vallitsee alati.

Jotenkin isoäidilleni on kovin tyypillistä se, että hän ei ole hiukkaakaan alistunut tai tyyntynyt siihen asiaintilaan, että hänen veljensä pikapuoliin (tai ylipäänsä jossain vaiheessa) kuolee. En nyt tarkoita, että kaikkien vanhusten pitäisi olla silkkaa vanhuuttaan tyyniä ja rauhallisia ja alistuneita kuoleman edessä, tai muuta soopaa. Yksilöllisiä kysymyksiähän nämä ovat (ja lisäksi: "Old age should burn and rave at the close of day; / Rage, rage against the dying of the light" jne). En kuitenkaan ole koskaan nähnyt vastaavaa tilannetta, jossa vanhus menee ihan suunniltaan paniikista sen ajatuksen vuoksi, että joku toinen pitkäaikaisesti sairas vanhus on kuolemassa. Siis ei se yleensä sellaista hämmästynyttä kauhua ja silmitöntä ahdistusta herätä.

Kyseessä ei ole myöskään toive siitä, että isoäitini saisi kuolla ennen veljeänsä, sillä mummu pelkää omaa kuolemaansa vähintäänkin yhtä kovasti ja toivoisi itsekin elävänsä mahdollisimman pitkään. OK, ymmärrettävä toivomus tämäkin on, mutta, no, jossain vaiheessa tässä tulee tietty realiteetti vastaan. Ja etenkin veljen ollessa kyseessä ei jäljellä olevan eliniän odote enää ole kovin suuri.

Ehkä eräs olennainen solmukohta onkin se, että isoäitini ei ole oikein mittarilla mitattuna henkisesti terve. Siskoni mukaan hän sairastaa ainakin yleistynyttä ahdistushäiriötä ja jonkinasteista harhaluuloisuushäiriötä (ja diagnooseja voi toki heitellä kuka vain, mutta siskoni on itse asiassa psykiatri, joten ehkä tässä on perää). Itse olen myös varma siitä, että isoäitini saa nimenomaan paniikkikohtauksia, vaikka äitini mielestä tätä ei saa sanoa ääneen.

Onkin kenties aika hölmöä spekukoida sillä, minkälainen elämänkatsomus voi olla taustana sille, että isoäitini saa paniikkikohtauksia veljensä kuolemaa pohtiessaan. Pitäisi paremminkin hyväksyä, että isoäitini saa paniikkikohtauksia, koska sairastaa paniikkihäiriötä. Hänen tapauksessaan ylipäänsä mikä hyvänsä elämänmuutos tai sen uhka laukaisee paniikkikohtauksen.

Kun olen yrittänyt tuoda tätä näkökantaa esiin äidilleni (siskonikaan kanssa en käytännösssä enää puhu - kylläpä olen hyvissä väleissä sukuuni!), on äitini kuitenkin sitä mieltä, että paniikkikohtauksista puhuminen on vanhan ihmisen kärsimyksen vähättelyä. Millä logiikalla, sitä en ole koskaan käsittänyt. Itse en tiedä kamalampaa tunnetta kuin paniikkikohtaus, joten jos oletan jonkun toisenkin kärsivän paniikkikohtauksista, en mielestäni taatusti ainakaan vähättele tämän hätää. (Asian tästä puolesta en voi kuitenkaan puhua suoraan äitini kanssa, sillä myös minun paniikkikohtaukseni ovat näitä perheen tabuaiheita, joita ei saisi ottaa esiin.)

Kylläpäs teksti rönsyilee, kun nyt aloin tätä kaikkea sotkua vuodattaa kirjalliseen muotoon. Palatakseni tämänhetkiseen tilanteeseen ja sen konkreettisiin ongelmiin: isoäidin veli on siis terveyskeskuksen vuodeosastolla, isoäitini kotonaan hätää kärsimässä. Nyttemmin isoäidin luona käy kotisairaanhoitaja, kodinhoitoapulainen ja ruokapalvelukin, joten tämän laatuista apua on sinällään saatavilla. Isoäitini on kuitenkin tullut tässä vuosien mittaan niin riippuvaiseksi nimenomaan äitini ja siskoni antamasta avusta, ettei mikään muu oikein hänelle kelpaa, tai ainakaan hän ei saa ulkopuolisen antamasta avusta kipeästi kaipaamaansa turvallisuuden tunnetta. (Lisäksi äitini ja siskoni suhtautuvat hekin kunnan antamaan apuun jokseenkin epäluuloisesti ja jopa vihamielisesti, minkä isoäitini toki aistii ja mikä ei auta luottamuksen rakentamisessa kunnan työntekijöihin päin.)

Uskon, että jos tämä kunta-avun kuvio olisi rakennettu jo vuosia sitten, olisi isoäidilläni voinut muodostua jonkinlainen luottamus muihinkin auttajiin kuin perheenjäseniin. Koska asia on jätetty ratkaisematta aina siihen saakka, että ulkopuolinen apu on ollut kerta kaikkiaan pakkorako ja kriisitilanteen sanelema ratkaisu, näyttäytyy se nyt isoäidilleni lähinnä siinä valossa, että perhe on hänet hylännyt.

Kaikesta huolimatta äitini joutuu ottamaan alituiseen työstään vapaata ja suhaamaan eestaas kotinsa ja lapsuudenkotinsa väliä. (Isoäitini kokema "hylkääminen" tarkoittaa siis lähinnä sitä, että äitini tai joku muu perheenjäsen ei voi olla hänen luonaan koko ajan.) Äitini on niin rasittunut tästä kuviosta, että pelkään hänenkin sairastuvan (etenkin kun minun perheessäni ollaan sitä tyyppiä, että ahdistukset ja huolet puretaan oireilemalla somaattisesti - ei niitä ainakaan puhumalla ratkaista). Ja olen parhaillaan äitini suuressa epäsuosiossa, sillä olen tällä kerralla kieltäytynyt menemästä sairaalaan isoenoa tervehtimään.

Osasyynä tähän on se, että moinen käynti olisi kerta kaikkiaan niin kiusaannuttava, etten vain kerta kaikkiaan suostu siihen.

(Selvennykseksi, että tyyppi on toki ollut kuolemassa ennenkin, joten aiemminkin minut on hälytetty liikuttavaan viimeiseen kohtaukseen kuolinvuoteen äärellä. Piinallisempaa tilannetta olen harvoin kokenut. Vaikka yritin tuntea myötätuntoa sairasta miestä kohtaan, en päässyt siitä mihinkään, että minulle kyseessä on aina ennen kaikkea isoäitini kiusaaja ja alistaja. Eikä minulla itsellänikään siksi toisekseen ole hänestä muutenkaan mitään mukavia muistoja, mutta niitä voin ehkä kirjoittaa auki jossain toisessa blogipostauksessa, tämä on kylliksi mammuttimainen vyörytys muutenkin.)

Lisäksi isoeno on terveyskeskuksessa sellaisella paikkakunnalla, johon pääsee julkisilla jos mahdollista vieläkin hankalammin kuin isoäitini asuinpaikkakunnalle. Itse asiassa kun äitini vaatimalla vaati minua tulemaan kuolevaa katsomaan - tästä on jo muutama viikko ja silloin jo äitini oli sitä mieltä, että heti pitää tulla - oli syysloma ja koko paikkakunnalle ei itse asiassa edes päässyt Helsingistä julkisilla. Äitini siis totesi, että minun täytyy vuokrata Helsingistä auto ja ajaa koko matka. Tässä raskauden vaiheessa alkaa olla epämukavaa jo istuakin auton kyydissä, vaikka saisi olla takapenkillä ja levittää koko valaanruhonsa sinne - taatusti en siis ollut lähdössä ajamaan tätä viiden tunnin matkaa suuntaansa.

Onpa niinkin, että jos olisin lähtenyt, olisi minun tietysti pitänyt mennä isoäitini luo yöksi, mieluiten toki muutamaksi päiväksi. Jollen olisi mennyt, olisi siitä seurannut kamala huuto ja poru. Koska tässä kuviossa ei voi voittaa, niin huuto ja poru olisi seurannut siitäkin, että olisin mennyt isoäitini luo. Itse asiassa viimekesäinen vierailuni isoäitini luo oli pahin tähän mennessä: isoäitini huusi minulle miltei taukoamatta kaksi päivää. Kaksi päivää. Olin jo tuolloin raskaana ja päätin silloin, etten ikinä vie lastani isoäitini luo. En koskaan halua altistaa vauvaa sellaiselle ilmapiirille, jossa yksinomaan huudetaan. Ja nyt ollaan jo siinä vaiheessa, että sikiö kuulee.

Tiedän, että äitini mielestä tämä(kin) on tekosyy, mutta en enää lapsenikaan tähden suostu menemään siihen myllyyn. En yritä antaa syntymättömälle lapselle sellaisia attribuutteja, mitä tällä ei vielä voi olla, mutta kyllä se tuntuu kiljuntaan reagoivan. Viimeksi tänään, kun löin polveni tosi kipeästi ja kiljaisin aika kovaa, tyyppi alkoi heti sätkiä ja potkia kuin hädissään. Ja tyyntyi, kun itse rauhoituin ja silittelin vatsaa. Voin vain kuvitella, miten hyvät vibat olisivat kohdussa, jos menisin nyt isoäidin luo stressaantumaan ja ahdistumaan ja huutoa kuuntelemaan.

Ja lopulta: en suoraan sanoen usko, että vierailustani edes koituisi mitään erikoisen hyvää kenellekään. Isoäitini nyt ainakin hermostuisi siitä vielä enemmän, niin käy aina - mutta tämä on jälleen niitä realiteetteja, joita ei perheessäni hyväksytä ja sitkeästi pitäisi teeskennellä, että tilanne on toinen.

Ehkä isoäitini veljestä olisi kuitenkin hauskaa, jos kävisin häntä katsomassa - en tiedä. Hänen kanssaan on hyvin hankalaa keskustella, sillä hän ei kuule juuri mitään, enkä muutenkaan oikein saa häneen kontaktia. En myöskään tiedä, miten pihalla hän tällä hetkellä on muutenkin esimerkiksi lääkityksensä tähden. Joka tapauksessa tilanne olisi minusta kiusallinen, vaikka hän ilahtuisikin tulostani - tai siinä tapauksessa se tietysti olisi entistä kiusallisempi, kun kerran itse en ajattele hänestä lämpimästi enkä saa näemmä pakotettua itseäni lempeämpään mielentilaan edes kuolevaa kohtaan. Olen kyllä soittanut isoenolle viime viikkoina terveyskeskukseen muutamia kertoja, mutta keskustelu on ollut hankalaa (ja nyt se on vielä hankalampaa, sillä ilmeisesti tämä on saanut uuden kuulolaitteen, joka toimii äärimmäisen huonosti puhelimessa).

Olen nyt joka tapauksessa epäsuosiossa, sillä en ole täyttänyt Velvollisuuksiani Perhettä Kohtaan. (Oletetaanko normaaleissa perheissä isoäidin veljen olevan niin läheinen sukulainen, että tämän kuolinvuoteella pitää vierailla alvariinsa...?) Ja koska olen epäsuosiossa, niin äitini kohdistaa minuun kaikenlaisia marttyyrin elkeitä. Tiedän, että hänellä on paha olla ja auttaisin mielelläni, sen mitä nyt voin ihan vain keskustelemalla auttaa. Mutta koska perheessäni ei suoranaisesti keskustella pahasta olosta tai ainakaan sen syistä ja seurauksista, niin se vaihtoehto on pois suljettu. (Isoäitiäni sen sijaan voin auttaa jonkin verran: hän selvästi tykkää ja hyötyy siitä, että puhun hänen kanssaan puhelimessa. Meillä synkkaa yleensä muutenkin puhelimessa aika hyvin. Soitankin hänelle käytännöllisesti katsoen joka päivä.)

Äitini lähettää minulle jatkuvasti viestejä siitä, kuinka isoenon vointi on huono ja kuinka kaikki kärsivät kovasti. Laitoin hänelle viimeksi takaisin viestin, jossa pahoittelin sitä, että tilanne on niin surullinen ja toivotin hänelle voimia kaiken keskelle. Vastaukseksi tuli: "Voimien toivottelu on ihan turhaa." Aha, OK. Koska en ole Täyttänyt Velvollisuuksiani, ei minulta kaivata myöskään myötätuntoa: äitini viestit ovat silkkaa syyllistämistä. Katso nyt, mitä minä joudun kestämään. Kohta murrun. Tämä syyllistäminen on lapsuudesta ihan tuttua.

Mitä tässä voi tehdä? Tilanteen kestämättömyys ei johdu ennen kaikkea siitä, että isoeno on sairas, vaan siitä, että koko vanhusten hoitokuvio on ollut niin järjetön aivan liian kauan ja isoäitini on nyt aivan liian riippuvainen ennen kaikkea äidistäni. Minä olen ollut ainoa perheenjäsen, joka on sanonut tämän asian ääneen ja yrittänyt tuoda tilanteeseen muutosta (aivan turhaan). Toiset ovat kylläkin puskeneet töitä hartiavoimin, mutta mielestäni sellaisella tavalla, jonka ei voida olettaa kestävän ja johon en itse ole halunnut mennä mukaan. Ja nyt kun ollaan siinä tilanteessa, että kaikki kaatuu mahdottomuuteensa ja kohta joku ratkeaa, olen minä paarian asemassa siksi, etten ole ponnistellut samassa ikeessä kuin äitini ja siskoni.

En voi olla miettimättä, olisiko tätä kuviota voitu edes hiukan purkaa, jos äidilläni ja siskollani olisi koskaan ollut minkäänlaista halua kuunnella minua ylipäänsä missään asiassa. Totuushan on se, että minulla on kuitenkin ollut ainoana meistä ammatillista kokemusta vanhustyöstä. Kyseessä oli lähinnä ns. paskaduuni ja koulutus työhön vähäistä, mutta olen oppinut jotain elämäni jokaisesta paskaduunista, toisista enemmän kuin toisista. Vanhustyö oli niitä aloja, joista koin oppivani kerta kaikkiaan valtavasti. Näin esimerkiksi omaishoitokuvioita ihan tarpeeksi havaitakseni, etteivät ne toimi edes lähietäisyydeltä, saati sitten uuvuttavan välimatkan päästä. Lisäksi, kuten sanottua, minulla on vapaaehtoistyön kautta paljonkin kokemusta ja tietämystä lähisuhdeväkivallasta.

Ehkä on todella niin, että äitini ei ole yksinkertaisesti voinut nähdä oman äitinsä tilannetta yhtä realistisesti kuin minä, koska tällä ei ole ollut samaa tietämystä vanhustyöstä ja väkivallasta (kumpikin konteksteja, joiden kautta isoäitini tilannetta on pakko tarkastella). Harmi, että minä olen meidän perheessämme ikuisesti se outo tyyppi, jonka puheita ei oteta vakavasti. Ei sillä väliä, että minulla voisi olla asioista järkevääkin sanottavaa, esimerkiksi juuri työkokemusteni vuoksi: kaikki suodattuu sen kautta, että nyt sinä liioittelet, sinä vain aina yrität olla erilainen.

Nyt lienen jo purkanut tätä kerää kylliksi tälle illalle. Edelleen on yhtä avuton olo: en voi näemmä tehdä mitään äitini auttamiseksi, ainakaan jollen suostu rituaaliselle vierailulle isoenoni kuolinvuoteen äärelle. (Kuinka tämä konkreettisesti auttaisi äitiäni? Enpä tiedä.) Itse asiassa jopa aviosiippa on kieltänyt minua lähtemästä. (OK, mieshän ei tietenkään oikeasti määrää menemisiäni, mutta hän näkee ja tietää, kuinka hirveästi tämä keikka minua ahdistaisi. Siksi hän yrittää vaikuttaa mahdollisimman määrätietoisesti siihen suuntaan, etten antaisi syyllistää nyt itseäni vierailemaan isoäidin luona.) Asiaa ei helpota se, että minua supistelee välillä miltei yhtäjaksoisesti. Vaikkeivät supistukset ole kivuliaita eikä ennenaikainen synnytys varmaankaan uhkaa, ei silti ole mukava ajatus lähteä supistellen böndelle ahdistumaan, monen tunnin matkan päähän Kätilöopistosta. Joten, ei. En mene. Ja paariana pysyn.

Mitä hyötyä muuten äidilleni on tässä tilanteessa kantaa kaunaa minua kohtaan ja heittäytyä marttyyriksi? Sitäkään en käsitä. Jotenkin hänen täytyy kai pahaa oloaan purkaa, ja perinteisesti sitä on purettu minuun. Voi olla niinkin, että jos nyt menisinkin vierailemaan isoenon ja isoäidin luona, tekisin kuitenkin tällä vierailulla äitini mielestä jotain perin pohjin väärää. (Kuten esimerkiksi kiihdyttäisin isoäitini raivoon, minkä kieltämättä teenkin ja mitä yritän äidilleni tolkuttaa.) Sitten hän voisi syyllistää minua siitä.

Saan itseni tässä purkauksessa kuulostamaan siltä, kuin minä yksin olisin suvussani edes jossain määrin täyspäinen. Vannon, että siltä se tuntuukin. Tulihan tästä nyt aika purkaus, mutta menköön blogiin vain. Eihän tätä ole pakko kenenkään lukea - tuskin kukaan jaksaa loppuun saakka. Itselleni tuli hiukan selkeämpi olo, vaikka mitään olennaista en vieläkään keksinyt, mitä voisin tehdä tilannetta parantaakseni. Jatkan isoäidille soittelemista, tuskin muuta nyt voin. Kyllä minä kestän hänen purkauksiaan langan päästä. Ja mielelläni ottaisin osan hänen pahaa oloaan, jos voisin - isoäitini hätä on nyttemmin niin käsin kosketeltavaa, ettei siinä ole enää liiemmin manipulointia tai pelaamista (kummakin hän kyllä hallitsee). Äitini marttyyrinpeliin on hankalampaa asennoitua. Harjoitukset jatkukoot!