Vanhuudesta vielä

Loppuraskaus alkaa haitata työntekoa aivan toden teolla. Supistaa niin kovasti, ettei millään jaksa istua työpöydän ääressä kirjoittamassa. Sitten kun siirtyy sohvalle lötköttämään, niin työnteosta ei tahdo tulla mitään, vaikka voihan vaaka-asennossa ainakin artikkeleja lukea (ja nyt kyllä kannattaisikin, kun on kirjallisuuskatsaus työn alla). Ajatus kuitenkin harhailee ihan muille teille, tai sitten alkaa nukuttaa, kun kerran öisin ei saa nukutuksi.

Neuvolassa terveydenhoitaja käskee nukkua päivisin sen minkä voi ja olla kantamatta huonoa omaatuntoa työasioista. Sen taidon kun osaisi (siis keveällä omantunnolla oleilun, päiväunet useimmiten kyllä onnistuvat). Nytkin lötkötän sohvalla jotenkuten puoli-istuen tätä kirjoittamassa, tässä asennossa ei supista niin kovasti. Voisihan periaatteessa töitäkin tehdä näin puoli-istuen, mutta kuten sanottua, ei siitä tahdo mitään tulla.

Eilisestä megavuodatuksesta oli selvästi jotain hyötyä. Aivot siirtyivät yöllä puolihorteessa kelaamaan hiukan eri juttuja: samaan aihepiiriin liittyen tosin, mutta edistystä kuitenkin tapahtui. Jatkanpa siis selvittelyä vielä hetkisen. Ehkä en anna blogin osoitetta ihmisille, ennen kuin olen saanut nämä isoäitikuviot höpistyä itsekseni loppuun. En usko, että ne jaksaisivat potentiaalisia lukijoita suuresti kiinnostaa. Onhan minulla tosin jo yksi aktuaalinen lukijakin, eli ystävä, joka kiltisti toimi blogini tietoturvatestaajana. Tai no joo, hän on aktuaalinen lukija ainakin siinä mielessä, että hänelle olen kertonut blogin osoitteen - sitä en tiedä, mahtaako hänkään isoäitijuttuja lukea.

Siirryin joka tapauksessa yöllä mietiskelemään äitiäni ja hänen ahdistuksensa syitä. Luulen, että osa siitä kaunasta, jota äitini parhaillaan tuntee minua kohtaan, liittyy yksinkertaisesti asemaamme sukupolvien ketjussa ja ajan vääjäämättömään kulkuun. Nyt äitini on se, joka kantaa huolta omasta vanhasta äidistään: ennen pitkää minä olen se tytär (tai toinen tyttäristä), joka puolestaan joutuu kantamaan huolta hänestä itsestään (jollei kumpikaan meistä kuole sitä ennen). Jos en äitini näkökulmasta toteuta tyttärentyttären velvollisuuksia, niin kenties en tulevaisuudessa myöskään toteuta tyttären velvollisuuksia, en ainakaan äitiäni tyydyttävällä tavalla.

Tunnistan tämän huolen jo itsessänikin: minäkin olen tietysti jo miettinyt, kuinka tulen suhtautumaan vanhempieni vanhenemiseen ja siitä aiheutuviin käytännön kysymyksiin. Isäni kanssa olen tästä aiheesta jo hiukan keskustellutkin, lähinnä aivan yleisellä tasolla. Äitiäni vanheneminen selvästi ahdistaa paljon, enkä voi kuvitella ottavani asiaa puheeksi suoraan hänen kanssaan. Äitini ei esimerkiksi mielellään jäisi eläkkeelle, vaikka parin vuoden päästä se olisi edessä. Tänä vuonna hän on tosin kokeillut osa-aikaisella eläkkeellä oloa, mahdollisesti juuri isoäitini hoitokuvioiden vuoksi, mutta ensi vuonna hän sanoo palaavansa takaisin täyspäiväiseen työhön. Luulen, että eläkepäivistä tulee äidilleni vaikeita ja uumoilen lisää konflikteja välillämme tästä johtuen.

Jos siis äitini tahtoo väkisin ahtaa minut aivan tiettyyn (hyvin ahtaaseen) rooliin, jossa minun tulisi toimia suhteessa isoäitiini, niin tapahtuuko se osaksi sen tähden, että hän haluaisi minun ottavan tulevaisuudessa samantyyppisen roolin suhteessa häneen itseensä? Siksikö hän ottaa niin loputtoman henkilökohtaisesti sen, millä tavalla suhtaudun tai olen suhtautumatta isoäitiini? Oletus on hyvä työhypoteesi, mutta siinä on niin räikeitä ristiriitoja, että en millään tahdo jaksa päästä koko jutusta perille. (Ah ja voi, kunpa näistäkin aihepiireistä voisi puhua äitini kanssa!)

Ennen kaikkea ristiriitaista on se, että vaikka minun äitini (ja siskoni) mielestä on täytettävä aivan tietyt (tarkkaan määritellyt!) velvollisuudet isoäitiäni kohtaan, samaan aikaan en kuitenkaan saisi kohdella häntä missään mielessä tasaveroisena ihmisenä. Esimerkin antaakseni, minun tulisi valehdella isoäidilleni miltei kaikesta: harrastuksista, matkoista, terveydentilasta, raha-asioista, perheen tapahtumista. Oikeastaan raha-asiat on listassa ylimääräinen, niistä ei tule valehdella - niistä ei ylipäänsä saisi sanoa yhtään mitään puoleen tai toiseen. Terveydestä pitäisi aina sanoa, että terveenä olen ollut, vaikka olisi pää kainalossa. Jos joku perheenjäsen on riidellyt toisen kanssa, ei siitä saisi puhua (ei luonnollisestikaan myöskään perheenjäsenten raha-asioista, sairastumisista tai muusta kielletystä). Jos isoäitini kysyy, mitä kuuluu, ei siis oikeastaan saisi vastata kuin "hyvää" tai "eipä mitään", mikään muu ei ole turvallista.

Olen jo ajat sitten päättänyt, että en noudata äitini ja siskoni sanelemaa käyttäytymiskoodia isoäitini suhteen. Keskustelen hänen kanssaan samalla tavalla kuin keskustelisin kenen hyvänsä suhteellisen täyspäisen aikuisen kanssa (no niin, isoäitini ei varsinaisesti ole täyspäinen, mutta tarkoitan nyt sitä, etten ainakaan pyri tietoisesti infantilisoimaan tätä kuten äitini ja siskoni tekevät). Ennen kuin täten emansipoiduin, välini isoäitini kanssa olivatkin äärimmäisen huonot. Kun ryhdyin (vastoin kaikkia määräyksiä) suhtautumaan isoäitiini kuin ihmiseen, niin kappas vain, pystyimme luomaan aivan uudenlaisen kommunikaatioyhteyden.

Fyysiseen läheisyyttä tämä kommunikaation avoimuus ei helpota: isoäitini ei kerta kaikkiaan siedä minua silmissään, kun vierailen hänen luonaan (vaikka hän epäilemättä samalla rakastaa minua; tämä on kaikki kovin mutkikasta). Joka tapauksessa meillä on usein todella hyviä puhelinkeskusteluja ja ennen kirjoitimme toisillemme pitkiä kirjeitäkin. Jos äitini ja siskoni tietäisivät, minkälaisista asioista isoäitini kanssa keskustelen aivan luontevasti, he epäilemättä paheksuisivat minua vielä enemmän kuin nykyisellään paheksuvat.

En siis toisaalta jaksa käsittää, minkälaisen mallin vanhuksiin suhtautumisesta äitini minulle haluaa antaa. Ei kai hän voi sellaista toivoa, että kunhan hän itse hiukan vielä vanhenee, minäkin alan kommunikoida hänelle kuin pienelle lapselle? Itse asiassa hänen ei tarvitsisi enää vanhentuakaan, jos nyt sukupolvien ketjussa asioiden oletetaan toistavan itseään. Minulle on tolkutettu niin kauan kuin saatan muistaa, mitä saan sanoa isoäidilleni ja mistä asioista täytyy ehdottomasti valehdella. Alan muistaa lapsuuttani selvästi jo tosi nuoresta iästä lähtien, eli muistikuvani alkavat sellaisesta vaiheesta, jossa isoäitini oli vähän yli kuusikymppinen. Saman ikäinen siis, kun äitini on nyt.

Ja nythän minäkin saan lapsen. Miltä äidistäni tuntuisi, jos minäkin tahollani alkaisin heti paikalla ohjeistaa lastani, että isoäidille ei sitten saa puhua yhtään mitään merkityksellistä? Tuskin hän sellaista käytöstä minulta odottaa? Kovin mystinen on tämä kuvio!

Koska odotan lasta, joudun nyt peilaamaan tätä äiti & isoäiti -kuviota kahteen suuntaan. Toisaalta pohdin, kuinka suhtaudun isoäitiini nyt ja kuinka aion suhtautua omaan äitiini siinä vaiheessa, kun tämä vanhenee. Toisaalta mietin, minkälainen isoäiti minun äitini tulee olemaan omalle lapselleni ja millä lailla haluan heidän suhteeseensa vaikuttaa. Vaikka en todellakaan haluaisi sanella omalle lapselleni, kuinka hänen tulee isoäitiinsä (tai isoäiteihinsä) suhtautua, en voi kuitenkaan elätellä sellaistakaan kuvitelmaa, ettenkö tulisi tuohon suhteeseen vaikuttamaan. Vähimmillään asetan reunaehdot sille, kuinka paljon lapseni tulee tapaamaan isovanhempiaan.

Yhden asian tiedän: en aio antaa lapseni seurustella yksinään omien vanhempieni kanssa. En hetkeäkään. Tämä päätös ei ole muotoutunut kovinkaan tietoisella tasolla: olen vain lasta odottaessani ymmärtänyt, että näin asia on ja näin sen minun ymmärtääkseni kuuluu olla. En pidä äitiäni ja isääni kumpaakaan sellaisena ihmisenä, jonka kanssa jättäisin lapseni yksinään. En luota heihin. Kumpikin vanhemmistani on ollut väkivaltainen minua kohtaan, sekä minun ollessani pikkulapsi että myöhemminkin. Minun nähdäkseni jo tämä ratkaisee asian: näiden ihmisten hoivaan ei ole turvallista uskoa lasta. Mieheni on asiasta samaa mieltä.

Kun siis siunailen sitä, että äitini yrittää täydellisesti kontrolloida suhdettani isoäitini kanssa, niin onhan toisaalta minulla omakin agenda sen suhteen, millä ehdoilla oma lapseni saa tutustua omaan isoäitiinsä - ja jyrkkä agenda onkin. Minun suhtautumiseni taustalla ovat omat lapsuuden traumani, mutta lapsuuden traumoja riittää myös äidilläni. Kaipa ne vaikuttavat siellä hänen käytöksensä taustalla myös. Näin näitä solmuja siirretään, sukupolvesta toiseen.

Voisiko minusta tulla sellainen äiti, että olisin joskus omille (mahdollisille) lapsenlapsilleni myös turvallinen isoäiti?