Uusi, anonyymi alku

Lakkasin pitämästä blogia omalla nimelläni noin vuosi sitten. Syitä tähän oli useita. Aloin alun perin kirjoittaa blogia siksi, että muutin ulkomaille ja blogin pitäminen oli kätevä tapa pitää perhettä ja kavereita kärryillä kuulumisista. Aluksi minun piti laittaa näkyville lähinnä valokuvia, mutta pikku hiljaa aloin kirjoitella pitkiäkin tekstejä valokuvien kylkiäisiksi.

Homma tuntui toimivan, ainakin yhdensuuntaisesti: kaverit olivat perillä minun kuulumisistani, minä useinkaan en heidän. Parikin eri ystävää kommentoi, että blogin lukeminen luo tietynlaisen illuusion: kun seuraa toisen blogia ja tietää suhteellisen tarkkaankin, mitä tämän elämässä tapahtuu, ei aina muista, että homma ei automaattisesti pelaa toiseen suuntaan. Joskus piti oikein muistuttamalla muistuttaa ihmisiä Skypessä, että hei, mä en tiedä mitä sulle kuuluu, kerro kaikki.

Blogistani ilmeisesti pidettiin, ainakin sitä luettiin hämmentävän paljon. Tämä lienee yksi syy siihen, miksi lopulta lakkasin kirjoittamasta. Kun 50 000 käynnin raja alkoi häämöttää, en millään jaksanut käsittää, keitä nuo kaikki kävijät oikein olivat. Blogia kommentoineiden kavereiden ja perheenjäsenten määrä oli kuitenkin aika rajallinen. Odotettua suuremman lukijajoukon olemassaolo ja myönteinen palaute selvästi loivat minulle paineita lopettaa pikemminkin kuin kannustimia jatkaa. (Tämä käyttäytymismalli on sivumennen sanoen minulle tyypillinen muillakin elämänaloilla.)

Toisaalta omalla nimellä kirjoittaminen vaikutti voimakkaasti siihen, minkälaisia aiheita käsittelin teksteissäni. Vuosi sitten yritimme miehen kanssa saada raskautta alulle, olimme yrittäneet jo tovin. Suunnilleen puolen vuoden yrityksen kohdalla alkoi herätä epäilys siitä, että jotakin on kenties tällä saralla pielessä (mikä epäilys myöhemmin vahvistuikin, ainakin osaksi). Koin suurta tarvetta kirjoittaa lapsen yrittämisestä ja lapsettomuuden peloista, mutta en lopulta halunnutkaan tehdä sitä omalla nimelläni. Sellainen tuntui liian henkilökohtaiselta.

Toinen aihepiiri, jota en uskaltanut kovin vapaasti käsitellä, oli nuoren apurahatutkijan arki. Teen väitöskirjaani ulkomaisessa yliopistossa, mutta suomalaisella apurahalla. Tässä kuviossa on omat hankaluutensa: toiset pulmat lienevät yhteisiä melkein kaikille apurahan turvin väikkäriä väsääville, toiset taas liittyvät nimenomaan ulkomaisen yliopiston ja tutkimusryhmän käytäntöihin.

Kaiken kaikkiaan väitöskirjaprojekti on ollut kohtalaisen turhauttava, enkä nytkään usko valmistumiseeni kovinkaan vahvasti. Tästäkin aiheesta olisin halunnut kirjoittaa enemmän, mutta omalla nimelläni en kuitenkaan viitsinyt kirjoittaa omasta tutkimusryhmästäni mitään kovin negatiivista kaikkien näkyville. Käytännössä kukaan tuskin olisi asiasta välittänyt, varsinkin kun kirjoitin suomeksi ja koko nykyinen työyhteisöni (jos sitä voi sellaiseksi edes kutsua) sijaitsee ulkomailla. Tuntui joka tapauksessa väärältä ja epälojaalilta marmattaa blogissaan työoloistaan: viis siitä, että erimerkiksi emoyliopistoni ei todellakaan ole osoittanut kovinkaan suurta lojaaliutta minua kohtaan.

Elämäntilanteeni on vuodessa muuttunut aika tavalla. Tulin vuoden yrittämisen jälkeen raskaaksi. Mies valmistui ja sai duunia Suomesta. Muutimme takaisin, paluumuuttajan arki ja käänteinen kulttuurishokki iski (tosin huomattavasti lievempänä kuin pelkäsin). Väitöskirjan kirjoittaminen jatkuu, mutta tällä erää etätyöskentelynä (eikä yliopistoni todellakaan tee tätäkään kuviota helpoksi, päinvastoin). Joulun alla olisi tarkoitus jäädä äityislomalle, lapsi syntynee tammikuussa.

Työtarmon kanssa on viime aikoina ollut vähän niin ja näin. Mielessä pyörii kaikenlaista, mitä olisi hyvä saada purettua sanoiksi, mutta pelkästään itselleen ei tule kirjoitettua. Ratkaisu olkoon uusi blogi, tällä kerralla anonyymi. Tuskin koetan erityisemmin salata henkilöllisyyttäni, joten eiköhän minut tästä tunnista, jos muutenkin tuntee. Eipä tuolla ole niin väliä. Pääasia, ettei tätä nyt löydä ainakaan suoraan omalla nimelläni hakemalla (käsittääkseni minulla ei ole kaimoja Suomessa, tuskin muuallakaan).

Anonyymiys on sikälikin paikallaan, että raskauden aikana olen mietiskellyt kaikenlaista omaan lapsuuteeni liittyvää, mitä olisi ehkä hyvä myöskin jäsentää kirjoittamalla. En voi kuvitella, että perheenjäseneni suhtautuisivat suopeasti siihen, että purkisin lapsuuden traumojani netissä omalla nimelläni. Jos he nyt sitten sattumalta törmäävät teksteihini (tuskin) ja tunnistavat itsensä, niin siitä en suostu ottamaan huonoa omaatuntoa: ainakaan heidän henkilöllisyyttään ei voi tästä yhteydestä kukaan ulkopuolinen kovin helposti päätellä.

Niille lähimmille kavereille, jotka lukivat blogiani aiemminkin, ajattelin jakaa tämän uuden blogin osoitteen. Tekstit tulevat siis käsittelemään luultavasti ainakin raskautta ja lapsen syntymää, apurahatutkijana olemista ja sen kiemuroita, erinäisiä yhteiskunnallisia epäkohtia joiden vuoksi tunnen yhä enenevää kiukkua, sekä mahdollisesti niitä omia lapsuuden kokemuksia, joita en millään haluaisi enää siirtää seuraaville sukupolville. Siinäpä purkamista kerrakseen.

Alkulätinät riittäkööt.