Ei tämän alun perin pitänyt mikään mammablogi olla, mutta nyt on vuorossa avautumista raskaudesta ja erinäisistä ruumiinnesteistä. Olkaatten varoitetut.
Kolmatta päivää mennään yliajalla ja tänään oli todella masentava neuvolakäynti. Lapsella kaikki hyvin, mulla ilmeisesti saattoi olla valkuaista virtsassa (tai ainakin pikatesti reagoi silleen, mikä ei välttämättä ole koko totuus). No, valkuainen virtsassa ei ollut se masentava osuus neuvolakäynnistä, mulla on täysin hyvä verenpaine ja yleisvointi muutenkin, joten raskausmyrkytyksestä tuskin voi olla kysymys.
Masentavaa oli se, että terkkari suhtautui tähän yliaikaisuuteen jo niin osaaottavasti, että oikein säikähdin. Tyypin painoarvio oli 3.9 kg, mikä alkaisi tietysti olla jo vauvaksi ihan kohtalaisen kokoinen, mutta ei nyt kuitenkaan minun kokooni nähden mikään jättiläinen. Terkkari kuitenkin loihe toivottamaan "voimia" ja "kestämistä" ja "jaksamista" niin empaattisen oloisesti, että hirvitti. Aivan kuin nyt oltaisiin lopullisesti yli sen rajan, jonka toiselta puolelta vielä saattoi katsoa luottavaisena tulevaan ja toivoa edes jossain määrin positiivista synnytyskokemusta... Ja kovasti terkkari säälitteli, että hän haluaisi auttaa jotenkin, mutta kun ei vain siihen millään pysty.
Eikä sekään vielä riittänyt: täti alkoi spekuloida, että toivottavasti en nyt traumatisoidu synnytyksestä niin hirveästi, etten sitten uskalla tehdä lisää lapsia! Minusta mahdolliset tulevat lapset eivät ole se relevantein asia, joiden kohtalolla kannattaa tässä vaiheessa pelotella. En haluaisi traumatisoitua synnytyksestä ihan vain itsenikään tähden, enkä siksikään, että oletettavasti
tämän ensimmäisenkin jälkeläisen alkutaival voisi siitä mutkistua...
Tulevien lasten maalailu on muutenkin kuulunut neuvolan repertuaariin ja lienee osa sitä kummallista asennekasvatusta, johon olen aiemminkin viitannut. Aluksi kyseessä olivat vain pienet heitot tyyliin "ensimmäisen lapsen kanssa asia X voi olla hankala, mutta seuraavien kanssa on jo paljon helpompaa, saatpa nähdä". Kun raskauden edetessä terveyteni on ollut tosi hyvä, on terkkari sitten kommentoinut pari kertaa sitä, että kyllä minun kelpaa tehdä lisääkin lapsia. Eräällä kerralla hän jopa ilmaisi asian näinkin painokkaasti: "Sinä saat luvan tehdä lisää lapsia, sinulla on kaikki mennyt niin hyvin." Ja nyt sitten ollaan siinä pisteessä, että tulevat lapseni olivat ilmeisesti varmoja, mutta nyt heidän syntymänsä on vaakalaudalla tämän nykyisen jättiläisen vuoksi. Huoh.
En oikein tiedä, miksi en reagoi särmikkäämmin näihin terkkarin heittoihin ja oletuksiin. Olen jotenkin niin hämilläni koko neuvolainstituution suhteen, etten osaa päättää, kuinka siihen asennoitua. Mitä lapsilukuun tulee, niin enpä usko haluavani lisää lapsia. Taikka oikeastaan uskon, että saattaisin hyvinkin haluta lisää lapsia, mutta en koe, että minulla olisi riittävän hyviä perusteita oikeasti yrittää saada lisää lapsia. Lisäksi haluaisin nyt katsoa ensiksi tämän yhden lapsen syntymän ja vauva-ajan, ennen kuin alan edes harkita kysymystä vakavissani. Voisin toki kertoa tämän terkkarille ja ehkä hän hyvinkin lakkaisi kannustamasta minua lapsiluvun lisäämiseen; en vain jotenkin voi käsittää, mikä hänen motiivinsa voi ylipäänsä olla kiinnostua minun lapsiluvustani, joten en tiedä, miksi minun toisaalta pitäisi selittää hänelle ajatuksiani tämän asian suhteen. (Enkä nyt edes mene siihen, ettei lapsia noin vain "tehdä"... Ja entä sellaiset naiset, joiden terveys raskausaikana ei ole hyvä: eikö heillä ole "lupaa" haluta lisää lapsia?)
Joka tapauksessa lähdin neuvolasta tosi itkuisena ja masentuneena, vaikka kaiken järjen mukaan tällaiseen tunteiluun ei pitäisi olla mitään syytä. Ensisynnyttäjien todennäköisin synnytysajankohta on 5 päivää yliajalla. Nyt on menossa vasta 3. päivä. Lapsi ei ole mikään Gargantua, enkä minä ole mikään pajunvitsa. Siksi toisekseen kun kerran lapsella on kaikki hyvin kohdussa, niin sen pitäisi antaa aihetta vain iloon. Tosi kiittämätöntä parkua vain sitä, että terkkarin asenne säikäyttää, kun kerran mitään oikeasti huolestuttavaa ei ole ilmaantunut.
Kaikesta huolimatta: mitä pikemmin pääsen synnyttämään, sen parempi. Huomiseksi minulla on aika akupunktioon ja jos sekään ei käynnistä, niin seuraavaksi kokeilen ayrvedista hierontaa. En ole tällaisten hoitojen suhteen mikään hard core -hippi, en esimerkiksi ole koskaan aikaisemmin käynyt akupunktiossa. En siis oikeastaan usko, että synnytys käynnistyy näillä konsteilla, ellei se ole jo jossain määrin valmis käynnistymään muutenkin. Jos kuitenkin valmiutta on, niin kenties nämä keinot hyvinkin laittavat synnytyksen käyntiin. Ei niistä mitään haittaakaan ole, hieronta ainakin on kivaa ja toivottavasti akupunktiokin. Ainakaan minulla ei ole neulakammoa, joten eka kerta ei pelota.
Kyllä tässä kaikenlaisia merkkejä toisaalta on, että pikku hiljaa voisi jotain alkaa tapahtua itsekseenkin. Supistuksista ei ainakaan ole pulaa: päinvastoin, supistelee taukoamatta ja vuorokauden ympäri. Supistukset vain, paha kyllä, ovat täysin kivuttomia. Aina puhutaan siitä, että säännöllisistä ja tiheistä supistuksista se homma lähtee etenemään, mutta nähtävästi supistella voi sekä säännöllisesti että tiheään, eikä silti oikeastaan tunnu yhtään missään.
Eksoottisimmat eriteuutiset viimeiseksi: olen neuvolapettymyksen ja hartaiden itkujen jälkeen suureksi riemukseni bongannut sellaista verisen limaista vuotoa, joka saattaa olla se kuuluisa limatulppa (jota ei ehkä oikeasti ole olemassakaan, ei ainakaan varsinaisena tulppana, onpahan vain loppuraskauden vuotoa). Eipä siitäkään vielä tiedä, lähteekö synnytys käyntiin päivän vai viikon kuluttua tms., mutta pitää nyt iloita kaikista edistyksen merkeistä.
Lisäksi iloitsen (varauksella) eilisestä vaalituloksesta: Haavisto ei ole mikään unelmaehdokkaani, mutta hänen pääsynsä toiselle kierrokselle merkitsee joka tapauksessa sitä, että voin ylipäänsä äänestää toisella kierroksella. Olisi ollut aika synkkää jättää äänestämättä sen tähden, että kummakin toisen kierroksen ehdokkaan äänestäminen olisi tuntunut mahdottomalta.
...ja olkoon lapsellista, mutta kaikkein eniten iloitsen lumesta. Minusta mikään ei ole niin ihanaa ja rauhoittavaa kuin lumisade. Minulle on kerrottu useaan kertaan elämäni aikana, ettei saisi toivoa hurjia lumikelejä, koska niistä on niin paljon haittaa esimerkiksi vanhuksille ja huonosti liikkuville ihmisille. Onhan siinä perää, mutta kuinkas estäisin itseäni iloitsemasta, ja miksi oikeastaan? Nyt olen sitä paitsi itsekin aika huonosti liikkuva: iso vatsa haittaa tasapainoa ja lumiset tiet ovat olleet ainakin meillä päin tosi liukkaita. Ei passaisi kaatua, kun lantion liitokset ovat muutenkin kipeät ja pitää varoa kolhimasta jälkikasvua. Paarustan siis lumisilla teillä todella hitaasti, mutta siitä huolimatta en voi olla fantasioimatta (kuten aina lumisateella), että kunpa pyry vain yltyisi. Kunpa tulisi niin paljon lunta, että kaikki hidastuisi vielä entisestään! Kunpa ihmisten olisi vieläkin hankalampaa kiiruhtaa! Ja pimeällä jokainen lyhtypylväs metsän reunassa tuo mieleen Narnian.
Kunpa lapsi syntyisi lumisateella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti