H-hetkeen 3 päivää

Tänään on kolme päivää laskettuun aikaan. Huh. Ja tunnelmat ristiriitaiset: toisaalta ei haluaisi lähteä synnyttämään ihan juuri nyt, toisaalta taas ei haluaisi tyypin kasvavan jättikokoiseksi ennen kuin hänet täytyy pakertaa ulos. Tänään oli neuvolassa painoarvio 3,7 kg, mikä ei ole vielä jättiläisvauva minun kokoiselleni ihmiselle, mutta kyllä tuo minusta alkaisi olla ihan riittävän suuri ulos tullakseen. Jos vauva kasvaa hirmu isoksi ennen syntymäänsä, niin silloin emme kai edes pääse Haikaranpesään synnyttämään. Tämäkin riippuu kuulemma myös synnyttäjän koosta, joten kun en pienimmästä päästä ole, niin ehkä tämä vaara ei ole vielä akuutti. Eikä siksi toisekseen ole muutenkaan varmaa, että Haikaranpesässä on tilaa juuri silloin, kun me olisimme sinne änkeämässä.

Tämänpäiväinen neuvolakäynti oli aika hyvä. Olen ajatellut monta kertaa, että pitäisi kirjoittaa neuvolakäynneistä jotain, mutten ole saanut aikaiseksi. Eräs tavoitteeni olisi kirjoittaa tässä blogissa jotain niistä mekanismeista, joilla vauvoja ja lapsia kasvatetaan tiettyyn sukupuoleen, ja minusta tämä sukupuoleen kasvattaminen on selvästi alkanut jo neuvolassa, syntymättömän lapsen kohdalla. Lisäksi neuvolassa tunnutaan myös kasvattavan vanhemmuuteen sellaisilla tavoilla, joita en välttämättä pidä itse lainkaan luontevina tai tarpeellisina. En ole kyllä jaksanut niitä kovin napakasti kyseenalaistaakaan: vaikka terveydenhoitajamme tuntuu olevan (muilta kuulemieni kokemusten perusteella) ehdottomasti järkevimmästä päästä, on koko neuvolassa käyminen minusta toisinaan sillä tavalla hämmentävää, että joskus olen vain ihan hukassa sen suhteen, kuinka siellä tulisi käyttäytyä tai miten pontevasti reagoida mihinkin.

Viimeaikaiset esimerkit tällaisesta hämmennyksestä eivät liity lapsen tai vanhempien sukupuoliroolittamiseen, vaan ylipäänsä sellaiseen tietynlaiseen asennekasvatukseen, jonka mielekkyys ei ole minulle oikeastaan lainkaan selvillä.

Pari kertaa sitten terveydenhoitaja teetti minulle masennusseulan, mikä on toki hyvä juttu, sillä olen sairastanut masennusta aikaisemmin. Ihan mainiota, että tilannetta seurataan myös raskauden aikana. Kyselyssä piti vastata vain viimeisen 7 päivän fiilisten pohjalta ja mielialani oli ollut jonkin verran matalalla juurikin tuon viikon ajan. Sainkin seulasta tulokseksi vain yhden pisteen alle sen rajan, jossa kyseeseen saattaisi tulla masennus. Itse en pitänyt tätä kovin huolestuttavana, eikä terveydenhoitajakaan, kun kerroin, että lähinnä vain viimeksi kulunut viikko on ollut alavireisempi kuin tavallista.

Terveydenhoitaja kyseli sitten, että mistä saattaisi johtua se, etten ole voinut tuon viikon aikana yhtä hyvin kuin aiemmin. Kerroin, että yksi syy on varmastikin vain se, että olin joutunut lopettamaan uimisen ja joogan ja että säännöllisen liikunnan puute heijastuu sekä uneen että mielialaan. En mielestäni erikoisemmin valitellut tätä asiaa, kunhan totesin sen, minkä todeksi tiesin. Tästä seurasi yllätyksekseni pitkä luento siitä, kuinka urheilu nyt ei ole kovin tärkeää lapsen saamisen rinnalla, ja että kuinka ehdin uida ja joogata sittenkin kun lapsi on syntynyt. Ja että nyt on aika ottaa rennosti ja olla rasittamatta elimistöään liikaa. Ja että tämä loppuraskaus on lyhyt aika ihmisen elämässä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Olin tästä aika hämillään, sillä kyllähän minä tuon kaiken tiedän ja juuri siksi olinkin lopettanut sellaisen liikunnan, joka ei enää selkeästi tuntunut hyvältä. Siitä huolimatta on selvää, että liikunnan vähentäminen heijastuu mielialaani. Ei tätä asiaa muuksi muuta se, vaikka kuinka ajattelenkin, että liikkua kerkeän myöhemminkin. Minusta on kummallista, että tällaisen seikan toteaminen johtaa kehotukseen muuttaa omaa asennoitumistani: mihin suuntaan sitä pitäisi muuttaa, jäi kuitenkin epäselväksi. Pitäisikö minun olla kuuntelematta kehoni viestejä ja olla tunnistamatta sitä, että liikunnan vähentämisellä on vaikutusta fiiliksiin? Eikö se olisi vielä pahempi juttu, jos en tunnistaisi tällaista mekanismia ja sitten pähkäilisin, että miksiköhän nyt tuntuu huonommalta kuin ennen?

Tämä on sikäli hassu lähestymistapa, että toisaalta sekä neuvolassa että synnärin kahdenkeskeisessä valmennuskeskustelussa on hoettu tunnistaminen on kaikki -mantraa jo moneen kertaan. Kummallakin taholla on kartoitettu niitä voimavaroja ja toisaalta riskejä, joita kullakin synnyttäjällä ja pariskunnalla on, lähinnä siis vauva-aikaa ajatellen. Ja kummallakin taholla olen kertonut, että olen sairastanut masennusta aiemmin, joten tilastollisesti ottaen minulla on suurempi riski sairastua myöskin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Etenkin siellä synnärillä sinänsä sympaattinen kätilö yritti kääntää asian aivan päinvastaiseksi, eli riskin voimavaraksi. Hän kyseli jonkin verran siitä, kuinka masennustani on hoidettu, koska olen siitä toipunut, jne. Sitten hän otti tavattoman lempeän ja äidillisen asenteen ja alkoi selittää, kuinka olen ymmärtänyt asian aivan väärin. Kuulemma juuri minun kaltaiseni ihmiset, jotka ovat "kokeneet kovia" mutta "selvinneet voittajina", eivät sairastu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Sen riski koskee kuulemma sellaisia ihmisiä, joilla ei ole vielä vastaavaa "elämänkokemusta" ja jotka eivät sen vuoksi tunnista masennusta kun se hiipii päälle. Ja että koska olen toipunut masennuksesta ja tunnistan sen oireet, olisi riski minun kohdallani nimenomaan keskivertoa pienempi.

Tässä kohdassa puutuin kätilön puheeseen ja sanoin, toivon mukaan kohteliaasti, että hänen kertomansa ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Onhan todella paljon tutkimusnäyttöä siitä, että nimenomaan aiemmin sairastettu masennus on erittäin suuri riskitekijä synnytyksen jälkeiselle masennukselle, eikä tätä asiaa mikään positiivinen ajattelu muuksi muuta. Kätilö ei tuntunut tästä mitenkään loukkaantuvan, hymyili vain ja toisteli jotain siihen suuntaan, että kyllähän minunlaiseni ihminen kuitenkin hyvin selviäisi, kyllä hänen elämänkokemuksensa sen jo kertoo.

Minunlaiseni ihminen? Minulla on sellainen kurja tunne, että niin neuvolassa kuin synnärilläkin pärstäkerroin merkitsee todella paljon (ja missäpä ei merkitsisi). En sitten tiedä, miksi juuri minun pärstäni aiheuttaisi positiivisia reaktioita kummassakaan: en ainakaan ole ikinä mitenkään erityisen huoliteltu tai koeta antaa itsestäni normaalia parempaa kuvaa. Kuitenkin esimerkiksi juuri masennustaustasta puhuessani koen, että osaan puhua siitä neuvolan näkökulmasta "oikein": aiheesta puhuminen ei ahdista minua ja osaan kertoa tunteistani ja ajatuksistani kai riittävän analyyttisesti ja koherentisti. Annan varmaan sellaisen kuvan, että olen pitänyt huolta itsestäni parhaani mukaan ja hoitanut asiani sillä tavalla, kuten järkevän ihmisen tulee hoitaakin. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan (enkä todellakaan jaa tätä arvottavaa näkemystä, kunhan tunnistan sen neuvolan henkilökunnassa).

Itse en kuitenkaan niele sitä käsitystä, että esimerkiksi juuri masennuksen suhteen tunnistaminen on kaikki kaikessa. Kyllä toki masennuksen sairastettuaan voi tunnistaa mahdollisen uusivan masennuksen oireita aika herkästi. Jos kuitenkin olisi yleisemmin totta, että masennuksen kerran sairastettuaan sen silkka tunnistaminen olisi valtava voimavara, niin miksi sitten masennus niin usein joka tapauksessa uusii? Oireiden tunnistaminen on hyvä juttu ja varhainen avun hakeminen samoin, muttei minkään positiivisen ajattelun voimin itse sairautta torjuta. Ja on aika karkean yksinkertaistavaa, jos joku kätilö tunnin keskustelun perusteella kokee luokitelleensa minut ja taustani niin yleispätevästi, että hän voi "oman elämänkokemuksensa perusteella" kumota sen, mitä toisaalta tutkimusnäyttö sanoo sairastumisriskeistä.

Ylipäänsä en tuntenut itseäni lainkaan tuon synnärin kätilön sanoista: mitä ovat ne "kovat kokemukset", joihin hän viittasi? Onhan niitäkin, mutta itse kyllä puhuin kätilölle vain masennuksen sairastamisesta, en sinänsä mitään masennukseni taustoista. Ja "voittajana selviytyminen"? Urgh! Entä sitten sellaiset synnyttäjät, jotka eivät ole sairastaneet masennusta: millä perusteella joku ulkopuolinen voi sanoa, että heiltä puuttuisi "elämänkokemusta"? Kyse on kuitenkin sairaudesta, ei mistään elämänkoulusta! Lopulta minulle jäi sellainen tunne, että olen vain jotenkin onnistunut tekemään kätilöön hyvän vaikutuksen ja hän on luokitellut minut "fiksuksi ihmiseksi, joka kyllä pärjää". Tässä on minusta jotain kovin häiritsevää.

Vähän sama tunne on tullut minulle neuvolassa: kun terveydenhoitaja on huomannut, että olen lukenut aika paljon ajantasaista tutkimuskirjallisuutta raskaudesta ja synnytyksestä jne., ja että toisaalta en ole mikään super-vaihtoehto-kiihkoilija (vaikka aika ituhippi olenkin), hän on alkanut suhtautua minuun aivan eri tavalla kuin aluksi. Hän esimerkiksi pyysi yhdessä vaiheessa miestäni mukaan Jari Sinkkosen tutkimusprojektiin, koska sanoi tulleensa siihen tulokseen, että "juuri teikäläisten" sellaiseen pitäisi osallistua. Tämä voisi olla ihan viaton lausuma, jos terveydenhoitaja tarkoittaisi sitä, että nyt kun hän on tutustunut minuun ja mieheeni, hän arvelee mieheni olevan kiinnostunut lähtemään tutkimukseen mukaan. Mies ei kuitenkaan ole vielä kertaakaan ollut edes mukana neuvolassa! Mitä kaikkea "teikäläiset" siis tässä yhteydessä mahtanee tarkoittaa? Ja miksi isyyttä käsittelevään tutkimusprojektiin ei pyydettäisi mukaan ylipäänsä kaikenlaisia isiä - minkä vuoksi terveydenhoitajan tulisi suorittaa jonkinlainen etukäteisvalikointi (ja vieläpä ainoastaan äidin tavattuaan)? Projekti itsessään ei sellaista edellytä, se kävi selväksi (mies siis osallistui).

Taisin hieman rönsyillä. Alun perin lähdin ihmettelemään, miksi neuvolan pitäisi antaa nimenomaan asennekasvatusta aikuisille ihmisille ja etenkin sellaisissa asioissa, joissa koen, että asenteeni ei luulisi olevan mistään näkövinkkelistä ongelma. Enkä tarkoita sitä, että terveydenhuoltohenkilökunnalla tulisi olla mikään oikeus määritellä, kenen asenne sitten on ongelmallinen, ellei kyseessä nyt ole jokin sellainen asennoitumiskysymys josta tuntuisi olevan suoraa ja kiistatonta haittaa syntyvälle / syntyneelle lapselle. Mutta jos totean, että liikunnan puute vaikuttaa mielialaani, niin se on minusta vain toteamus, ei mikään signaali siitä että minulla on prioriteetit hukassa ja kaipaan lempeää ohjausta uudenlaiseen, positiivisempaan asennoitumiseen.

(Toinen esimerkki tällaisesta tuli yllättäen meidän doulalta, joka on muuten erinomaisen järkevä ihminen ja jonka kanssa olen paljon enemmän samalla aaltopituudella kuin neuvolan henkilökunnan. Oli puhe raskausarvista ja totesin, että minusta on nyt loppuraskaudesta ikävää, kun raskausarpia tulee. Ja huomautin vielä, ettei tämä ole minulle ulkonäöllisesti ongelma, kuten ei olekaan. Raskausarpien kurjuus on minusta siinä, että ne yksinkertaisesti sattuvat niin paljon. Sain tästä hyvästä doulalta luennon siitä, että vartalon muuttuminen on luonnollista ja että elämän jäljet saavat näkyä naiskehossa, jne. Ja jotenkin hän pääsi vielä siihenkin, että raskaudesta jääneitä kilojakaan ei kannata surra, tai kiloja ylipäänsä, koska nekin ovat vain elämän jälkiä.

Olin tämän luennon jälkeen samalla lailla hämmentynyt, kuin neuvolassa vastaavissa tilanteissa: kyllä minustakin vartalon muuttuminen raskaudessa on luonnollista, enkä taatusti ainakaan mitään kiloja sure. Mutta siitä en nyt vain pääse mihinkään, että kun iho repeää, niin se on kivuliasta ja kudosten repeämiseen liittyvä kipu on minusta ikävämpää kuin esimerkiksi liitoskivut. Tuntuu vaistomaisen hälyttävältä, kun jotain omassa kropassa menee rikki, vaikka oikeasti järjen tasolla tietää, ettei se ihon rikkoutuminen nyt kovin uhkaavaa ole. Enkä ymmärrä, millä lailla sellaisen asian toteaminen, että kudosvaurio tuntuu ikävältä, taaskaan lähettäisi sellaisen signaalin, että en ole sinut itseni kanssa noin ylipäänsä.)

Toisaalta tätä positiivista asennoitumista ja asennekasvatusta tunnutaan tyrkyttävän sellaisin henkilöön liittyvin perustein, jotka ovat minusta aika hämäriä. Miksi juuri minä olen sellainen henkilö, jonka kohdalla positiivinen ajattelu kääntää masennusriskinkin voimavaraksi? Vai sanotaanko tällä tavalla todellakin kaikille ja minä vain kuvittelen, että olen jotenkin onnistunut tulemaan luokitelluksi "oikeanlaisten", kehityskelpoisten ihmisten kastiin? En oikein välttämättä usko kuvitelleenikaan, niin usein ja useassa eri tilanteessa sanavalinnat ovat viitanneet tällaiseen.

Toivottavasti sitten lapsen synnyttyä neuvolatilanteita voi ohjata itsekin enemmän siihen suuntaan, että saisi ennen kaikkea konkreettisia neuvoja lapsenhoidossa. Niitä ottaisin tosi mielelläni vastaan: mielelläni olisin neuvojen tai vaikka sitten saarnojenkin saamapuolella, jos niillä tuntuisi olevan jotain relevanssia sen kanssa, mitä päässäni liikkuu ja minkälaisia pulmia oikeasti tielle voi tulla. Paha kyllä, ainakin valmennusten perusteella vaikuttaisi siltä, että mitään kovin vaihtoehtoista lastenkasvatustyyliä ei tulla rohkaisemaan. Esimerkiksi kantoliinailua, kestovaippailua ja vaippaviestintää ei suostuttu valmennuksissa edes kirjoittamaan puheeksi otettavien asioiden listalle, vaikka sille nimenomaan pyydettiin vanhempien toivomuksia ja kaikki muut toivomukset listaan kirjattiin. Saa nähdä, meneekö sitten vauvavaiheessa minulla ja mukavalla terkkarillakin sukset ristiin ja tulen luokitelluksi hankalien hörhöjen joukkoon.

Kunhan nyt ensiksi tästä synnyttämisestä selviäisi kunnialla...